Helena Helve

Väittelijä, kustos ja vastaväittäjä

Kuva 1. Oikealta väittelijä, kustos ja vastaväittäjä.

FT, professori emerita, dosentti
väitös 4.6.1987

Vastaväittäjä: dosentti Tapio Lampinen
Kustos: professori Juha Pentikäinen
Väitöskirja: Nuorten maailmankuva. Seurantatutkimus pääkaupunkiseudun erään lähiön nuorista. Englanninkielisenä The World View of Young People.
A longitudinal Study of Finnish Youth Living in a Suburb of Metropolitan Helsinki. Suomalainen Tiedeakatamia,1993.


Uskontotiedettä ja elämää – välähdyksiä menneiltä vuosilta

 

Prologi

Senaatintorin seutu suljettu liikenteeltä puolustusvoiman lippujuhlan ja maamme itsenäisyyden 70-vuotisjuhlaparaatin vuoksi. Väitössalia oli vaihdettava paraatista aiheutuvan melun takia. Sali oli aivan täynnä, yli 100 ihmistä ainakin, osa seisoi… Kuulijoiden mukana takapenkillä istui muun muassa Nokian pääjohtaja Kari Kairamo edessään pöydällä Mobira Cityman matkapuhelin. Pelkäsin sen pärähtävän soimaan kesken lectiotani. Alussa vähän jännitin. Tapio esitti kysymyksensä, joihin mielestäni vastasin hyvin. TV:n uutistoimituksesta oli väitöstilaisuuden jälkeisen kahvitilaisuuden aikana minua haastattelemassa toimittaja kuvaajan kanssa. En kuitenkaan nähnyt sitä pätkää ainakaan uutisissa. Tulikohan ollenkaan ulos, kun uutiset täyttyivät Mauno Koiviston presidenttiehdokkaaksi pyytämisestä. Kaksi soittopyyntöä radiosta: Radio City ja Yleisradio. Karonkka Palacessa – mukana Lampiset, Juha Pentikäinen, Paavo Seppänen, Kalevi Tamminen, Gothónit (Raili ja René), Eila (Helander), Ritva Uusitalo ja Arvi Hurskainen. Puheita, hyvää ruokaa, juomaa ja viihtymistä akateemisen kaavan mukaan.  (Muistiinpanoni 4.6.1987.)

Jutut väitöstutkimuksestani Usarissa, Suomen Kuvalehdessä, Kotimaassa ja HS:ssa. Kansan Uutisissa hyvä juttu, toimittaja oli ollut myös väitöstilaisuudessa. Radio Ykkönen teki 20 min. haastattelun puhelimitse suoraan kulttuuriohjelmaansa. (Muistiinpanoni 5.6.1987.)

Osaston määräämänä kustoksena totean fil. lis. Helena Helven puolustaneen väitöskirjaansa … 4.6.1987. Hän vastasi asiallisesti vastaväittäjän tekemiin huomautuksiin ja jätti luettelon painovirheistä. Tilaisuudessa oli läsnä n. 150 henkeä, joukossa myös   tutkimuskohteen edustajia noin 10… Juha Pentikäinen, prof. (Kustoksen kirjoittama lausunto väitöstilaisuudesta historiallis-kielitieteelliselle osastolle 9.9.1987.)

Miten olin päätynyt väittelemään uskontotieteessä? Kun mietin taustaani, niin kiinnostuksen vieraista kulttuureista sain jo lapsuudessa maailmanmatkaajatädiltäni. Ne tulivat tutuksi esineiden ja tarinoiden kautta. Lapsena leikin nukella, jonka olin saanut Papua-Uudesta-Guineasta. Kuvaukset alkuperäiskansojen ihmisistä vetivät jo silloin puoleensa. Hain ylioppilaaksi päästyäni lukemaan psykologiaa Tampereelle. Sivuaineiksi liitin sosiologian ja tilastotieteen. Nämä opinnot edesauttoivat myös väitöskirjani tekemistä. Ei liene ollut järin suunniteltua, että ensimmäisenä opiskelusyksynä tapasin tulevan puolisoni. Parin vuoden sisällä olin naimisissa, odotin lasta ja helsinkiläinen mieheni oli saanut työpaikan Helsingistä. Muutto Tampereelta oli edessä.  Minulla oli opiskelupaikka historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa, jossa suoritin kasvatustieteen appron. Helsingissä psykologian opintojen jatkaminen ei onnistunut silloisten opintojen koulukuntakiistojen vuoksi. Lapsenhoitoa ei ollut opiskeleville vanhemmille, joten jäin kotiin.

Löysin uskontotieteen opinnot Helsingin yliopiston opinto-oppaasta syksyllä 1974, jolloin kävin assistentti Risto Cantellilta kyselemässä tästä minulle uudesta, mutta kiinnostavasta oppiaineesta. Aloitin uskontotieteen pääaineopinnot historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa. Tapasin uskontotieteen professori Juha Pentikäisen. Hän oli hyvin kannustava – teimme yhdessä kolmen vuoden opintosuunnitelman valmistumisestani maisteriksi. Halusin erikoistua kirjoituksettomien kulttuurien uskontoihin, ja valitsin Afrikan erikoistumisalueekseni. Marraskuussa 1974 matkustin kahdeksi viikoksi Keniaan. Sopivana lukemistona mukana oli tenttikirja Honko & Pentikäinen: Kulttuuriantropologia.

Sain Afrikan kokemuksilleni syvyyttä uskontotieteen toisen peruskurssin kirjoituksettomia kulttuureita ja Afrikan uskontoja käsitelleestä osiosta. Luennon pitäjä, dosentti Raimo Harjula oli innostava ja havainnollistava opettaja kenttätyökuvineen Afrikasta.  Myös muut luennoitsijat ja oppiaineen tenttikirjat koin kiinnostaviksi. Opinnot sujuivat niiden alussa tehdyn aikasuunnitelman mukaisesti.  Kaikki ei mennyt kuitenkaan niin kuin olin ajatellut. Kolmivuotinen opintosuunnitelma maisteriksi onnistui aikataulun mukaan. Suunnitelma graduni aineiston keruusta ja kenttätyöstä Afrikassa kaatui käytännön asioihin, enhän voinut jättää pientä tytärtäni matkan ajaksi. Niinpä minun oli löydettävä kiinnostava aihe kotimaasta. Gradusuunnitelmaani tehdessäni en tiennyt, että omasta kotilähiöstäni löytyy niin kiinnostava aihepiiri ja tutkimusmaailma, että se vie mennessään lisensiaatiksi ja tohtoriksi sekä johdattaa väittelyn jälkeiseen akateemiseen uraan.

Promootio siirtymäriittinä opettajaksi, jatko-opiskelijaksi ja tutkijaksi

Minut promovoitiin filosofian maisteriksi Filosofisen tiedekunnan järjestämässä juhlallisessa kolmipäiväisessä promootiossa 26.–29. toukokuuta 1977. Erityisesti mieleeni jäivät juhlakulkueet ja seppeleensitojaiset illanviettoineen Presidentinlinnassa, jossa presidentti Kekkonen kätteli kaikki promovendit.  Illanvietto Linnan kristallikruunujen alla oli promootioperinteessäkin ainutlaatuista. Tämä kunnia osui kohdallemme siksi, että Matti Kekkosen tytär Salla Maaria oli promootion seppeleensitojana.  Vihkimistilaisuus yliopiston juhlasalissa, jumalanpalvelus Tuomiokirkossa ja promootiopäivällinen ravintola Marskissa kuuluivat ohjelmaan, samoin laivamatka jäänmurtaja Urholla ja tanssiaiset Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa. Valvoin aina aamun kello 03.13 puheeseen Nousevalle Auringolle asti. Promootio oli mukava siirtymäriitti uskontotieteilijän arkeen.

Promootiopurjehdus oli jäänmurtaja Urholla. Kuvassa tanssivat kirjoittaja puolisoineen.

Kuva 2. Promootiopurjehdus oli jäänmurtaja Urholla. Kuvassa tanssii kirjoittaja puolisoineen.

Filosofian maisteriksi valmistuttuani aloitin syksyllä Vieraat uskonnot -luentosarjan opetuksen Luther-opistossa Järvenpäässä. Tästä alkoi uskontotieteen opettajan urani. Luentojeni näkökulma oli vertaileva, esimerkiksi Pelastusoppi buddhalaisuudessa ja kristinopissa ja Riitit uskonnollisina ilmiöinä. Samalla aloitin aikuisopetuksen auskultoinnit saadakseni Järvenpään Luther-opistossa kansanopiston opettajan, Helsingin Toimelan vapaaopistossa kansalais- ja työväenopiston opettajan sekä myös rehtorin toimiin pätevyydet.  Keväällä 1978 pidin uskontopsykologian luentosarjan.

Jatko-opintoissa suuntauduin sosiologian laudaturissa opintojani tukevaan sosiaaliantropologiaan. Opettajinani olivat muun muassa Marja-Liisa Swantz ja Arne Runeberg.  He täydensivät uskontotieteessä tutuksi tulleita teoria- ja menetelmäopintojani. Pääaineopinnoissa syntyi kiinnostukseni maailmankuvatutkimukseen, joka on ollut uskontotieteessä läsnä jo Martti Haavion maailmanselitysmyyttien tutkimuksena. Juha Pentikäisen luennot Marina Takalon uskonnosta ja maailmankuvasta innostuttivat opiskelijoita empiiriseen kenttätyöhön ja maailmankuvatutkimukseen. Uskontotieteen opiskelijoiden piirissä syntyikin tutkimusta eri ammattiryhmien maailmankuvista. Maailmankuvatutkimus sai 1970-luvulla ympärilleen myös filosofeja, psykologeja ja kasvatustieteilijöitä, jotka kehittivät sen käsitteistöä (lähinnä psykologisia) ja tutkimusmenetelmiä omista tieteellisistä lähtökohdistaan.

Itse olin kiinnostunut maailmakuvan muodostumisesta eli prosessista, johon vaikuttavat yhtä hyvin yhteiskunnalliset kuin ideologiset tekijät, kasvatus sekä formaalit ja non-formaalit oppimisympäristöt, joissa nuori elää. Teoreettisen mallin maailmankuvan muodostumisesta rakensin lähinnä Piaget´n kognitiivisen kehityksen, Brofenbrennerin sosiaalisen oppimisen ja sosialisaatioteorioiden sekä Eriksonin identiteettiteorian pohjalta. Teorianmuodostuksen apuna olivat psykologian, kasvatustieteen ja sosiologian sivuaineopinnot. Opintoni johdattivat minut kumoamaan tieteiden välisiä raja-aitoja. Tämä on monella tavalla rikastuttanut tutkijuuttani ja antanut mahdollisuuksia hakeutua erilaisiin tutkijan ja opettajan tehtäviin.

Väitöskirjaan johtanut seurantatutkimukseni nuorten maailmankuvasta kesti kymmenen vuotta – tutkittavieni lapsuudesta aikuisuuteen. Se muodostui kolmesta eri tutkimusvaiheesta. Ensimmäinen oli graduvaihe, jossa keräsin kyselylomakkeilla ja haastatteluilla aineiston oman lähiöni ensi- ja kolmasluokkalaisilta (N=125) ja heidän vanhemmiltaan. Tämän vaiheen tutkimuskysymyksinä olivat muun muassa lasten uskomusmaailma ja uskonnollisuus sekä vanhempien kasvatusasenteet ja niiden näkyminen lasten uskomuksissa. Yhdistin tutkimuksessani psykologiassa käytettyjä menetelmiä kuten sana-assosiaatiotehtäviä ja projektiivisia kuvia. Mittarin esitutkimuksen perusteella piirrätin kuvat, joihin lasten oli helpompi samaistua kuin jostakin lapsesta otettuun todelliseen valokuvaan. Teologisessa tiedekunnassa uskonnonpedagogiikan professori Tamminen oli käyttänyt samansuuntaisia menetelmiä tutkiessaan lasten ja nuorten elämänkysymyksiä.

Uskontotieteen professorin lisäksi opetuksesta ja ohjauksesta vastasi vaihtuva opettajakunta, joista muistan muun muassa Kaisa Sinikaran, jonka väitöskirjan toisena ohjaajana itse sain olla 2000-luvulla, Tuula Juurikan, Olli Alhon, Kaisa Puhakan, Kirsti Suolinnan, Marja-Liisa Swanzin ja tietenkin assistentti Leo Väyrysen, joka hoiti jaoston opintojen käytännön asiat. Jossain vaiheessa opintojani Juha Pentikäinen oli tutkimusvapaalla ja professuuria hoiti Asko Parpola, yksi maailman johtavista Indus-laakson kirjoituksen asiantuntijoista. Häneen liittyy inhimillinen anekdootti. Kun menin tapaamaan häntä vastaanotolle, yllätin hänet jalat pöydällä voitelemassa margariinia rasiasta reikäleivälle – niinhän vastaanottotunti ja lounas sujuivat mukavasti yhdellä kertaa. Eksoottisimpiin opettajiini eittämättä kuului Helinä Rautavaara. Hän piti osittain kotonaan luennon Brasilian synkretismistä havainnollistaen esitystään matkoiltaan keräämillä esineillä ja dioilla. Kotona oli myös pieni alligaattori. Juha Pentikäisen luennot toivat opintoihini koko maailman uskontojen ja ihmisten uskomusten kirjon historiasta nykypäivään.

Itse kiinnostuin televisiosukupolven lapsien uskomusmaailmasta. Jatko-opintoni sosiologian laudaturissa ja uskontotieteessä suoritin kunnianhimoisesti opettajan työni ohessa samaan tahtiin kuin täysipäiväisesti opiskelevat.  Siihen auttoi se, että opetustyöni ja opintoni tukivat toisiaan ja lisensiaattivaiheessa olevaa väitöskirjatutkimustani. Työni ohjaajina ja arvioitsijoina sen eri vaiheissa olivat uskontotieteen Juha Pentikäisen ja Asko Parpolan lisäksi käytännöllisen teologian laitokselta Voitto Huotari, Juha Vermasvuori ja Kalevi Tamminen sekä sosiologian laitokselta Paavo Seppänen, Elina Haavio-Mannila ja Ritva Uusitalo. Kulttuuri- ja sosiaaliantropologian professori Matti Sarmela oli muistaakseni arvioimassa jotain työni vaihetta ja dosentti Tapio Lampinen oli väitöskirjani vastaväittäjä. Eri ohjaajat olivat erikoistuneet joko kvalitatiiviseen tai kvantitatiiviseen tutkimusmetodologiaan. Siihen aikaan ei tunnettu vielä mixed methods -suuntausta eikä näitä metodologeja vielä yhdistelty. Olin vakuuttunut, että monimenetelmällisellä pitkittäistutkimuksella voidaan analysoida empiirisesti maailmankuvan muodostumisprosesseja.

Kirjoitin 27. huhtikuuta 1982 kenttäpäiväkirjaani:

Kävin … yläasteella viemässä kyselykaavakkeet = esitestaus.  Yhä enemmän varmistuu käsitys, että työtä on kiva tehdä. Tapasin muutamia tutkimuksessa mukana olleita, ja se oli ihan myönteistä, mm. Masa Meikäläinen (henkilön nimi muutettu), joka aiemmin oli aika   häirikkö, tuli juttelemaan kanssani.

Lisensiaattityöni oli esillä Säätytalon seminaarissa, joka jäi mieleeni lähinnä juhlavasta paikasta.  Syksyllä sain tutkijan lukupaikan teologisen tiedekunnan kirjastosta.  Sain kannustusta omalta laitokseltani ja myös riittävästi ulkopuolista rahoitusta virkavapaiden pitämiseen tutkimustyön sitä vaatiessa. Keväällä 1983 suoritin sosiologian laudaturin. Syksyn lisensiaattiseminaarissa olin Eira Saarnion (nyk. Hernberg) Tito Colliander -aiheisen työn opponenttina, toisena opponenttina oli kirjallisuuden professori Kai Laitinen.  Syksyllä johdin myös Laajasalon opistossa yhteiskunnallisten aineiden opettajan työni lisäksi Tansania-aiheisen projektin.

Väitöskirjan vaiheet olivat moninaiset. Aineistoa siihen kerättiin samoilta kahden ikäryhmän nuorilta lapsuudesta aikuisuuteen ikävuosina 7 ja 11, 14 ja 17 sekä 17 ja 21. Haastavaa oli tavoittaa nuoret eri tutkimusvaiheissa ja saada heidät motivoitua yhä uudestaan tutkimukseen. Nuorten kehittyminen lapsista aikuiseksi vaati tutkimuksen menetelmien tarkistamista sekä muuttamista kulloiseenkin kehitysvaiheeseen sopivaksi. Samalla oli pyrittävä säilyttämään jonkinasteista vertailtavuutta aikaisempiin tutkimustuloksiin. Haasteena oli myös uuden tutkimustekniikan kehittyminen. Kun aloitin tutkimukseni 1970-luvun puolivälissä, aineisto koodattiin vielä reikäkorteille. Myöhemmin analyysiohjelmat vaihtuivat niin, että ne eivät olleet enää yhteen sovitettavissa. Onkin ymmärrettävää, että pitkittäistutkimukset ovat harvinaisia. Varsin haastavaa oli myös opetustyön, tutkimustyön ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Tutkimusrahoitukset opetusministeriöltä, Eemil Aaltosen Säätiöltä ja Kulttuurirahastolta onneksi mahdollistivat eripituiset virkavapauteni päivätyöstä. Uskontotieteen kollegoiden joukosta löytyi hyviä sijaisia opetustehtäviini Laajasalon opistossa.

Tulin uskontotieteen laitoksen (silloisen jaoston) toimintaan mukaan tuntiopettajana vuonna 1982. Luennoistani sovin Leo Väyrysen kanssa, ja omien muistiinpanojeni mukaan luentoni liittyivät yleisen teologian opiskelijoiden uskontotieteen opetukseen. Kun laitos muutti Katajanokan Luotsikatu 4:ään, minullakin oli työtila siellä.

Illalla kokosin tavaroitani päivätyön alkua varten. Alkaa taas arki – tutkimusvapaa on tehnyt minulle hyvää. Olen saanut nukuttua ja hermot ovat levänneet. Olen päässyt silti tavoitteisiini: sosiologian laudatur on suoritettu (hyvät tiedot) ja haastattelut tehty – aineisto on koodattu ja osittain jo laukussa, kun vain ehtisi analysoida. Kiirettä tulee olemaan lähiviikot – luentoni yliopistolla, matka Tanskaan ja toukokuussa pitäisi olla jotakin esitettävää seminaariin. (Muistiinpanoni 4.4.1983.)

Uskontotieteen tutkijaseminaari Keilaniemessä. Kaunis, aurinkoinen päivä. Istuimme osittain ulkona. Oma osuuteni oli aamupäivällä, jolloin esittelin työni tämän vaiheen. Juha [Pentikäinen] sanoi, että minulla on koossa nyt aineistoa riittävästi väitöskirjaa varten kannustaen jatkamaan. Poikiiko tämä tehty työ tosiaan väikkärin? (Muistiinpanoni 16.5.1983.)

Ilmoittautuminen yliopistolle…kirjoja lainaamassa. Halu väitöskirjan tekemiseen taas herännyt. On sellainen kuumeinen tekemisen tarve. (24.8.1984.)

Elokuussa sovin seurantatutkimukseni tulevista aineistonkeruuvaiheista. Syyskuussa olin kuuntelemassa teologisessa feministiteologi Dorothee Sölleä. Naisnäkökulma ja -tutkimus tulivat entistä lähemmäksi. Syyskuussa osallistuin myös Juha Pentikäisen vetämään Antiikin uskonnot -luentosarjaan ja siihen liittyvään uskontotieteilijöiden Rooman matkaan, jonka isäntänä oli professori Ugo Bianchi.

Bianchi esitteli meille muun muassa Santa Priscan kirkon alta löydettyjä maanalaisia Rooman valtakunnan ensimmäisen ja neljännen vuosisadan Mithra-mysteeriuskonnon kulttipaikkoja. Seinien freskot kuvasivat tämän miehille suunnatun kultin rituaaleja.  Suurlähettiläs Jyrkänkallio esitelmöi meille islamilaisuudesta lähetystössä ja Veikko Litzen Villa Lantessa antiikin uskonnoista. Jatkoimme pariviikkoista Italian matkaa Napoliin ja Pompeihin, jonka arkeologisissa kaivauksissa löydetyistä kuvamateriaaleista valmistui myöhemmin seminaarissani ainakin yksi pro gradu -tutkielma. Matka jatkui laivalla Sisiliaan. Sen kannella ihailimme illalla Sardinian saarten silhuettia ja kirkasta tähtitaivasta. Tutustuimme Palermoon ja yliopistoon siellä. Sieltä jatkoimme junalla Pattiin, jonka seminaarissa Juha piti esitelmän samaanirummun matkasta Italiaan. Tindaressa tutustuimme Mustan Madonnan pyhiinvaelluskohteeseen ja myös arkeologisiin kaivauksiin, joiden joukossa oli muun muassa amfiteatteri. Matka jatkui Messinaan, jossa myöhemmin EASR:n (European Asscociation for the Study of Religions) ensimmäinen naispuheenjohtaja professori Giulia Gasparro Messinan yliopistosta järjesti konferenssin. Sieltä matka jatkui Roomaan ja vielä Firenzeen, jossa tutustuimme muun muassa Leonardo da Vincin näyttelyyn. Italian kollegoihin tutustuminen auttoi minua hankkimaan myöhemmin opiskelijoille rahoitusta ja vierailevan opiskelijan statuksen Italian yliopistoista ennen Sokrates/Erasmus-vaihtojärjestelmää. Tämän matkan innoittamana valmistui graduseminaarissani useampiakin töitä. Kirjoitin artikkelin Suomen Antropologiin ja Yliopisto-lehteen matkasta.

Tutustumassa Pompein arkeologisiin tutkimuksiin

Kuva 3. Tutustumassa Pompein arkeologisiin tutkimuksiin.

Kotiin palattuani jatkoin opettajan työtäni, pidin yliopistolla luentoni ja keräsin aineistoa nyt 17- ja 20-vuotiailta tutkittaviltani.

Professori Seppäsen kanssa syömässä. Hän kommentoi tutkimustani. Sanoi, että kelpaisi se väitöskirjaksi heillekin (valtsikkaan). Kalevala-seminaari – sieltä päivystykseen. (Muistiinpanoni 8.11.1984.)

Seppo Syrjäsen väitös. Vastaväittäjänä professori Waardenburg, Juha Pentikäinen kustoksena. Väitös englanninkielellä.  Kuulijoina laitoksen väkeä: René Gothóni, Veikko Anttonen, Eila Helander, Tuula Juurikka, Leo Väyrynen ja Raimo Harjula. (Muistiinpanoni 24.11.1984.)

Väitöstyöni ’paperi’ esillä seminaarissa, samoin Teuvo Laitilan ja Raili Gothónin lis. työt. Kirkon tutkimuskeskukselta tuli 5000 mk (anoin 25 000). Yleisen teologian assistentin paikkaa oli hakenut 10, suurin osa miehiä, kolme TT ja neljä TL (olin yksi hakijoista). Masentava päivä. (Muistiinpanoni 2.12.1984.)

Syksyllä pidin yliopistolla Uskonnot ja maailmankatsomukset -luentosarjan. Marraskuussa osallistuin Tvärminnen kaksipäiväiseen uskontoekologian seminaarin, mukana professorit Holm, Honko, Hultkrantz ja Pentikäinen. Lisensiaattityöni jätin humanistiseen tiedekuntaan keväällä 1984 ja suoritin myös lisensiaattitentin, eli lisensiaattitutkinto oli suoritettu työn ohella.  Syyskuun tiedekuntakokouksessa tuli päätös arvosanasta: eximia cum laude eli ’erinomaisin kiitoksin hyväksytään’.

SUS ja kansainvälistyminen

Kansainvälisen uskontotieteen tieteellisen kentän varsinainen avaus minulle oli pohjoismaalaisten uskontotieteilijöiden konferenssimatka IAHR:n (eli International Association for the History of Religions) puheenjohtaja Ugo Bianchin järjestämään italialais-pohjoismaiseen Transition Rites. Cosmic, Social and Individual Order -konferenssiin, joka pidettiin 24.–28. maaliskuuta 1984 Rooman Sapienza-yliopistossa. Matkarahat hain ja sain Suomen Akatemiasta. Professori Bianchi järjesti meille retken Rooman ulkopuolelle ja kävimme Nils G. Holmin kanssa Marian päivänä Pietarin kirkossa, jossa paavi Johannes Paavali II siunasi perheen noin 20 senttimetrin päässä meistä. Konferenssissa meitä pohjoismaalaisia hämmästytti ohjelman joustavuus aikataulullisesti ja osallistujien vapaus tulla ja mennä kesken esitysten. Esitelmän pitivät Helsingin uskontotieteilijöistä Juha Pentikäisen lisäksi Arvi Hurskainen, joka väitteli vielä samana keväänä, Eila Helander, Eira Saario, René Gothóni ja minä paperilla Youth Culture.  Åbo Academian uskontotieteilijöitä edusti Nils G. Holm ja ruotsalaisia Loise Bäckman, Jan Bergman, Ulf Drobin ja Åke Hultkranz.  Bianchi toimitti papereista myöhemmin artikkelikokoelman, jossa oli ensimmäinen kansainvälinen uskontotieteellinen artikkelini liittyen elämänkaarirituaaleihin ja siirtymiin, joiden kautta voidaan tulkita myös nuorisokulttuurisia ilmiöitä.

Tulin Suomen Uskontotieteellisen Seuran (SUS) jäseneksi lokakuussa 1984.  Myöhemmin seuran toiminnasta tuli osa omaa toimintaani. Vuonna 1990 tulin seuran sihteeriksi ja myös pohjoismaisen uskontotieteellisen seuran NORREL:in johtokunnan jäseneksi. SUS:n vuosikokouksessa 1996 minut valittiin seuran varapuheenjohtajaksi. Maailmanlaajuisen, eri kansallisten uskontotieteellisten seurojen kattojärjestön IAHR:n executive-komiteaan minut valittiin vuosiksi 1995–2000. Eurooppalaisen uskontotieteellisen seuran – The European Association of the Study of Religions (EASR) – SUS:n edustajana olin EASR:n perustamiskokouksessa Krakovassa 2.5.2000. Tulin valituksi varapuheenjohtajaksi ja tein myös pöytäkirjan tästä historiallisesta kokouksesta. Varapuheenjohtajaksi minut valittiin kausiksi 2002–2004 ja 2005–2007 yhdessä puolalaisen Halina Grzymala-Mosczcinskan kanssa. Näissä seuroissa toimiminen antoi minulle laajan kansainvälisen perspektiivin ja hyvän kuvan kansainvälisestä uskontotieteellisestä tutkimuksesta ja uskontotieteestä ylipäätänsä.

Messinassa järjestetyn EASR:n hallituksen kokouksen illanistujaiset maaliskuussa  2001

Kuva 4. Messinassa järjestetyn EASR:n hallituksen kokouksen illanistujaiset maaliskuussa 2001. Kuvassa edessä oikealla IAHR:n ex-presidentti ja EASR:n perustajajäseniin kuuluva EASR:n kunniajäsen Michael Pye, jonka kanssa SUS on ollut paljon yhteistyössä.

Epilogi

Tieteellinen polkuni ei ole ollut yksisuuntainen, vaan siinä on ollut useita suuntia ja mahdollisuuksia. Tammikuussa 1987 Oslon yliopistossa järjestettiin ensimmäinen NYRIS Nordic Youth Research Symposium, jossa pidin esitelmän nuorten maailmankuvan muodostumisesta eli esitarkastuksessa olevasta väitöskirjastani. Tammikuussa sovin myös Gaudeamuksen kanssa elämänkatsomustiedon uskontotieteen yliopisto-opintoihin tarkoitetun kirjan Ihmisenä maailmassa toimittamisesta. Kirjoittajina olivat lähinnä helsinkiläiset uskontotieteilijät. Olin myös uskontotieteen edustajana suunnittelemassa elämänkatsomustiedon opettajakoulutuksen opintoja.

Aloitin sivutoimisena uskontotieteen tuntiopettajana Helsingin yliopistossa yli 30 vuotta sitten.  Väiteltyäni 1987 olin eri aikoina hoitamassa nykyisen professori René Gothónin silloista vanhemman lehtorin virkaa. Myös uskontotieteen dosentiksi tuloni jälkeen 1989 olin professori Juha Pentikäisen sijaisena. Vastuullani on ollut elämänkatsomustiedon opettajiksi opiskelevien uskontotieteen opetus. Olen ollut Kristiina-instituutin naistutkimuksen sivuaineopintokokonaisuuden uskontotieteen osion tentaattori ja vastuuhenkilö. Olen ollut uskontotieteen päätoimisena dosenttina ja ohjannut laudaturseminaareja yli kymmenen vuoden aikana. Turun yliopistossa hoidin folkloristiikan ja uskontotieteen professorin viransijaisuutta vuonna 1990.  Olen ollut professori Holmin maailmankuvatutkimusprojektissa Åbo Akademin uskontotieteen laitoksella ja Suomen Akatemian arvoja, maailmankuvaa ja sukupuoli-ideologiaa koskevan projektin vetäjänä. Minut on valittu uskontotieteen lehtoriksi ja samaan aikaan myös pohjoismaiseksi nuorisotutkimuksen tutkimuskoordinaattoriksi, jonka tehtävän sen uusien mahdollisuuksien ja haasteiden vuoksi sitten valitsinkin. Tämä toi uusia mahdollisuuksia, verkostoja ja tehtäviä. Tulin valituksi muun muassa International Sociological Assosiation ISA:n nuorisososiologian tieteellisen komitean RC34:n puheenjohtajaksi kaudelle 2002–2006.

Mieleenpainuvia hetkiä uskontotieteilijänä on ollut monia. Ehkä yksi merkityksellisimpiä oli, kun syksyllä 1989 hoitaessani syyslukukauden Juha Pentikäisen professuuria laadimme Eero Huovisen kanssa paperia tiedekunnan kokoukseen uskontotieteen jaoston muuttamiseksi laitokseksi. Tiedekuntakokous hyväksyi ehdotuksen ja uskontotieteen laitos säilyi aina 2010 luvulle asti itsenäisenä kahden tiedekunnan välisenä laitoksena. Sain olla mukana myös HY:n 350-vuotisjuhlallisuuksien osana järjestetyn Circumpolar and Northern Religion -konferenssin järjestelyssä tiedottajana. Välähdyksinä menneiltä vuosilta ovat Juha Pentikäisen ja uskontotieteen jatko-opiskelijoiden kanssa toukokuussa 1989 tekemäni Kiinan matka ja opiskelijamielenosoituksessa mukana olo. Olimme mukana Tian’anmenin Taivaallisen rauhan aukiolla kommunistihallintoa vastaan järjestetyssä kulkueessa. Emme tienneet, kun tankit tulivat lentokentälle mennessämme vastaamme, että Kiinan avautuminen päättyisi verilöylyyn. Muistan myös hyvin, missä olin 11.9.2001. Katsoimme Cambridgen yliopistossa EASR:n Religion and Community-konferenssin osanottajien kanssa kauhun järkyttäminä BBC:n raporttia World Trade Centerin iskuista. Mukavampia muistoja on jäänyt IAHR:n maailmankonferenssista Meksikossa ja pohjoismaisten uskontotieteilijöiden matkoilta Intiaan ja Indonesiaan.

Komitea banderolleineen oli vastaanottamassa pohjoismaisia uskontotieteilijöitä Indonesian Sulawesin lentokentällä

Kuva 5. Komitea banderolleineen oli vastaanottamassa pohjoismaisia uskontotieteilijöitä Indonesian Sulawesin lentokentällä.

Uskontotiede on ollut osa elämääni ja oppimisympäristöni, joka on antanut hyvät eväät ensimmäiseksi nuorisokasvatuksen professoriksi valinnalleni samoin kuin nuorisotutkimuksen professorin tehtäviin Tampereen yliopistoon, josta olen nyt emerita professorina. Haaveenani on vielä jatkaa seurantatutkimustani, sillä yhteys tutkimukseni ”entisiin nuoriin” on säilynyt.

Dorothee Sölle