Ilkka Pyysiäinen

Kuva 1. Michael Pye, Juha Pentikäinen ja Ilkka Pyysiäinen

TT, dosentti
s. 1959, väitös 25.5.1993

Vastaväittäjä: professori Michael Pye, Marburg
Kustos: professori Juha Pentikäinen
Väitöskirja: Beyond Language and Reason: Mysticism in Indian Buddhism. Suomalainen Tiedeakate­mia, Helsinki, 1993.

 

 

Buddhat mielessä – miten minusta tuli kognitiivinen uskontotieteilijä

 

Koulusta yliopistoon

Siitä on jo niin kauan. Ylioppilaaksi kirjoitettuani (1978) haaveilin toimittajan ammatista ja pyrin Sanoma Osakeyhtiön toimittajakouluun. Olin tietenkin aivan liian oppimaton ja elämänkokemukseni oli nolla, joten en tullut hyväksytyksi. Pyrittyäni myöhemmin uudestaan olin liian kokenut. Pyrin myös opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, mutta en edelleenkään tullut hyväksytyksi. Olin koulussa tottunut pääsemään liian helpolla enkä ollut lukenut pääsykokeisiin riittävän perusteellisesti. Isäni kannusti minua pyrkimään teologiseen tiedekuntaan ja osti jopa pääsykoekirjat. Vilkuilin niitä epäluuloisena ja vastentahtoisesti, mutta keksin, että tärkeintä olisi päästä sisään yliopistoon. Muuten joutuisin asepalvelukseen. Ja tiedekuntaahan voisi yrittää vaihtaa myöhemmin.

Isälläni oli luterilainen vakaumus, mutta hän oli varsin avarakatseinen. Äiti ”uskoi” niin kuin hänen isänsä oli käskenyt. Kasvoin luterilaisuuden keskellä, mutta se ei koskaan puhutellut minua millään tavalla. Silti en osannut suoranaisesti epäillä sitä. Kaikkihan uskoivat! Pääsykoekirjojen lukeminen avasi kuitenkin aivan uusia näköaloja. En ollut tiennyt, että teologian sisällä oli niin paljon eri suuntauksia ja kriittistä keskustelua. Erityisesti Horst Geog Pöhlmanin eksistentiaaliset pohdinnat teoksessa Kuka oli Jeesus Nasaretilainen? (1976) olivat kiinnostavia. Aloin nähdä uskonnon ja teologian uusin silmin, mutta ajatukseni oli silti keskittyä uskontotieteeseen ja vaihtaa ensimmäisen vuoden jälkeen humanistiseen tiedekuntaan. Tähän vaikutti kymmenen vuotta vanhemman veljeni esimerkki. Hän oli ollut vaihto-oppilaana Indonesiassa (!) ja teki uskontotieteen gradunsa tobabatakien kosmisesta jumaluskosta. Melko pian hän kuitenkin siirtyi muihin tehtäviin.

Suoritin ensimmäisenä vuonna sen verran paljon opintoja, että päätin kaikesta huolimatta jatkaa teologisessa loppuun asti. Se oli laiskalle miehelle helpoin tie. Tutkimus kiinnosti minua, enkä oikein keksinyt muutakaan sopivaa työtä, koska kirkon virkoihin en suurin surminkaan halunnut. Minusta oli siis tuleva tutkija.

Tutkijaksi

Kun menin uskontieteen proseminaariin, oli vs. lehtoriksi juuri tullut tuolloin kovin nuori René Gothóni. Hän oli sattumoisin veljeni opiskelutoveri ja ystävä. Koska tiesin Gothónin tutkivan buddhalaisuutta, arvelin viisaaksi ottaa aiheeni buddhalaisuuden piiristä. Kuvittelin myös sen olevan ainakin alunperin ”ateistinen uskonto”, ja ajattelin, että sitä tutkimalla voisin löytää vastauksen kysymykseen, miten uskonto syntyy. Olihan myöhemmässä buddhalaisuudessa havaittavissa kaikki uskonnon piirteet. Myöhemmin häpesin typerää ajatustani. Vielä myöhemmin ymmärsin, että se ei sittenkään ollut aivan niin typerä.

Kunnollinen buddhalaisuuden tutkiminen edellyttää jonkin tai joidenkin kielten, kuten sanskritin ja pālin, opiskelua. Siihen olin jälleen liian laiska, ja opetustarjontakin oli rajallista. Myöhemmin tosin suoritin pālin alkeiskurssin Klaus Karttusen mukaansa tempaavassa opissa. Aluksi keskityin silti buddhalaisuuden tuloon länsimaihin. Tein myös kömpelön ja puutteellisen graduni tästä aiheesta, ja sain arvosanan cum laude. Lisensiaatintyöni käsitteli Buddhan elämästä kertovia tekstejä. Kirjoitin sen pohjalta myös kirjan Perimmäiset kuvat. Buddhan elämäkerran merkitys theravâdan kaanonis­sa (1988). Jossakin vaiheessa aloin kiinnostua buddhalaisen meditaation tutkimisesta. Onnistuin myös saamaan Helsingin yliopiston nuorten tutkijoiden apurahan dekaani Pentti Laasosen myötävaikutuksella. Meditaatiosta oli myös tuleva väitöskirjani aihe. Paljon myöhemmin olin muun muassa kahteen otteeseen akatemiatutkijana ja Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin tutkijana (Fellow). Johdin myös projektia Mind and Society in the Transmission of Religion, jossa olivat mukana Kimmo Ketola ja Tom Sjöblom.

1980-luvulla olin saanut merkittävää inspiraatiota lukuisista keskusteluista, joita kävimme Teuvo Laitilan, Kari Vesalan, Harri Peltolan, Jari Lindholmin ja Veikko Anttosen kanssa. Kokoonnuimme yleensä Karin ja Teuvon yhteisessä poikamieskämpässä. Eila Helander alkoi kutsua meitä ”nasukerhoksi”, ehkä siksi että joukossa ei ollut yhtään naista. Pohdintamme painottuivat hermeneutiikkaan ja uskonnon ”ymmärtämiseen”; julkaisimme Mythoksen kustantaman pamfletin Ymmärtämisen aave, joka koostui Teuvon, Karin ja minun kirjoituksista. Oma artikkelini painottui analyyttiseen uskonnonfilosofiaan, olinhan suorittanut laudaturin (pääaineopinnot) teologisessa etiikassa ja uskonnonfilosofiassa Simo Knuuttilan johdolla ja Reijo Työrinojan avustuksella. Teuvo on Mircea Eliaden erinomainen asiantuntija ja nykyisin uskontotieteen ja kirkkohistorian (ortodoksinen teologia) opettaja Itä-Suomen yliopistossa, Joensuussa. Hän tutkii erityisesti näkemyksiä ihmisen ja luonnon sekä ihmisen ja (muiden) eläinten suhteesta, kansanuskoa ja kristinuskon ja islamin suhdetta sekä Karjalan ja Baltian uskontoelämää.

Kari teki erinomaisen gradun meditaatiosta, mutta siirtyi sittemmin sosiaalipsykologiaan ja yrittäjyyden tutkimukseen, josta hän väitteli eximian väitöskirjalla. ”Olisihan tästä voinut laudaturinkin antaa, mutta kun se nyt ei ole tapana”, kuuluu Klaus Helkama sanoneen. Eila Helanderista tuli kirkkososiologian professori, mutta hän oli väitellyt uskontotieteestä palattuaan lähetystyöstä Karibialta. Jari Lindholmista tuli toimittaja, ja Harri Peltolasta en ole kuullut mitään vuosiin. Nykyisin Turussa uskontotieteen professorina toimiva Veikko osallistui keskusteluihin vähemmän ja oli hieman epäluuloinen ymmärtävän lähestymistavan suhteen. Uno Harvaa käsittelevän kirjansa hän antoi minulle omistuskirjoituksella ”ymmärtämisen haaveessa”. Minä jatkoin yksinäistä puurtamistani buddhalaisuuden parissa.

Väitöskirja

Väitöskirjani ei edennyt mitenkään dynaamisesti ja ihanteellisella tahdilla. Päinvastoin, pallo oli välillä aivan hukassa, enkä kokenut saavani mistään tukea tai apua. Gothóni ei tainnut pitää lähestymistavastani, eikä muitakaan aihepiirin asiantuntijoita löytynyt. Oma elämäni oli välillä melkoisessa kaaoksessa ja työtahtini surkea. Käytin aikaa sellaisiin väliprojekteihin kuin esimerkiksi laajemmalle yleisölle suunnattu buddhalaisuutta ja eri psykoterapioita vertaileva kirja Ilo pitkästä itkusta (1993). Tämä oli kuitenkin jonkinlainen rinnakkaisprojekti väitöskirjalle, jossa ihmismielen toiminnot tulivat keskeiseen asemaan. Mitä meditaatiossa tapahtuu ja miten se toimii? Mitä moderni psykologia ja neurologia voisivat sanoa siitä?

Kun Suomesta ei löytynyt auttajaa, aloin ottaa ennakkoluulottomasti yhteyttä kansainvälisiin tutkijoihin. Tuolloin ei ollut internetiä eikä sähköpostia, mutta asia hoitui kirjeitse. Jo Buddhan elämäkerran työstämisen aikoihin olin kirjoittanut asian ehdottomalle huippuauktoriteetille André Bareaulle. Sain vanhalta herralta hyvin sydämellisen kirjeen, jossa hän antoi siunauksensa (jos nyt näin saa tässä sanoa) työlleni ja sanoi seuraavansa mielenkiinnolla votre beaux travailles. Muistaakseni kirjoitin myös J.W. de Jongille, jonka tunsin vain hänen lukuisista musertavista kirja-arvosteluistaan, mutta ihmeekseni en saanut tyrmäystä.

Kun mielenkiintoni siirtyi meditaatioon, olin yhteydessä Matthew Kapsteiniin ja ennen muuta Robert K.C. Formaniin, joka loppujen lopuksi kävi myös Suomessa ihastuttavan Yvonne-vaimonsa kanssa. Tämän mahdollisti rehtorin kutsu, joka järjestyi ollessani lyhyen hetken tuolloisen uskontotieteen laitoksen vs. esimies. Puuhassa oli mukana assistentti Harri Markkula. Käväisimme Bobin kanssa rehtorin vastaanotolla, ja Bob sai asiaankuuluvan yliopiston mitalin. Ulos kävellessämme hän huokaisi: ”That wasn’t too painful!”

Kun olin tarpeeksi tuskaillut väitöskirjani kanssa, päätin, että nyt se on saatava valmiiksi. Minä vain päätin sen ja sitten tein sen. Työ käsittelee meditaatiosta kertovia tekstejä buddhalaisuuden monissa koulukunnissa, ja näkökulma on sekä psykologinen että historiallinen. Etsin filosofista pohjaa Heideggerin ja Gadamerin kieltä koskevista näkemyksistä, ja asetuin Simo Knuuttilan neuvosta puolustamaan tentatiivisesti käsitystä ihmisen olemassaolon perustavasta kielellisyydestä. Kieli on ”olemisen talo”, kuten Heidegger sanoo, ja siinä ihmisen oleminen (Dasein) paljastuu. Gadameria lainaten ”Kielenkuva on maailmankuva”, eikä kielessä olevaa maailmankuvaa voida asettaa vastakkain maailman sinänsä kanssa. Maailma ei ole erillinen niistä näkemyksistä, joissa se esittäytyy. Maailma siis näyttäytyy meille aina kielen kautta ja kielessä; emme pääse kieltä pakoon emmekä pois sanojen muodostamasta vankilasta. Tämä pätee aina ja kaikkialla, missä homo sapiens on läsnä. Voimme siksi olettaa myös varhaisten buddhalaisten kokeneen saman. Meditaation avulla voidaan kuitenkin saavuttaa poikkeustila, jossa kielen terrori voitetaan ja todellisuus kohdataan suoraan, välittömästi. Tämä johtopäätös on filosofiseen analyysiin pohjautuvaa spekulaatiota, joskin teoretisoidessani meditaation psykologiaa nojauduin myös joihinkin psykologisten kokeiden tuloksiin.

En ole työstäni erityisen ylpeä, vaikka sainkin arvosanan eximia. Esitarkastuslausunnoista yksi oli Gothónin laatima ja toinen Japanin buddhalaisuuden asiantuntijan Michael Pyen. Pyelta meni muistaakseni lähes vuosi työnsä tekemiseen, mutta viimein väitöspäivä koitti ja Pye oli vastaväittäjänä. Edeltävänä iltana kävimme drinkillä hänen, kustoksen Juha Pentikäisen ja Harri Markkulan kanssa. Se ei kuitenkaan täysin poistanut hermostuneisuuttani.

Vastaväittäjä Michael Pye

Kuva 2. Vastaväittäjä Michael Pye

En enää muista tarkkaa väitöspäivää, mutta toukokuun loppupuolella se oli, vuonna 1993. Oli kaunis ja lämmin päivä, ja Pye oli mitä hauskin vieras ja leppoisin vastaväittäjä. Hän teki väitöstilaisuudesta puolentoista tunnin shown, jonka lopussa hän viittasi väitöskirjassa esiin ottamaani kokeeseen, jossa mietiskelijän silmille kiinnitetään pingispallon puolikkaat estämään näköhavainnot. Pye oli jostakin ennättänyt askaroida pahviset laput, jotka hän asetti silmilleen. ”When I do this, mr. Pyysiäinen is supposed to disappear”, hän totesi kaikkien nauraessa. Minä olin nyt sattumatohtori.

Jäähyväiset Buddhalle

Olin väitellyt tohtoriksi, koska siitä minulle maksettiin. Ajoittain olin ollut kyllä melko tympääntynyt tieteen harjoittamiseen ja työn yksinäisyyteen. Olin laitoksen ainoa buddhalaisuuden tutkija Gothóninkin siirryttyä ortodoksikristillisyyden ja pyhiinvaelluksen tutkijaksi. Näkökulmamme olivat muutenkin kovin erilaiset. Hain välillä aivan muunlaisia töitä, mutta koskaan ei tärpännyt. Niinpä siis jatkoin tutkijana. Toisen avioliittoni (1995) myötä sain kuitenkin uutta energiaa ja aloin työskennellä aiempaa kurinalaisemmin ja ahkerammin. Aluksi jatkoin vielä tarkastelemalla buddhalaisuutta psykologisesta ja filosofisesta näkökulmasta, mutta pian mielenkiintoni kohdistui yhä enemmän uskontoon sinänsä ja erityisesti jumalakäsityksiin.

Huomasin, että meditaation yhteydessä puhuttiin paljon mielestä ikään kuin annettuna ja itsestään selvänä käsitteenä. Moderni psykologia ei tuntunut antavan käsitteelle mitään selkeää sisältöä, ja se oli vaikeasti operationalisoitavissa. Bob Forman oli kuitenkin kehitellyt teoriaa ”puhtaan tietoisuuden tapahtumasta” (pure consciousness event); vierailin hänen kutsustaan Yhdysvalloissa eräässä konferenssissa puhumassa aiheesta omasta näkökulmastani. Teoria vaikutti olevan harmillisen paljon Formanin subjektiiviseen kokemukseen perustuva; tekstilähteistä hän katsoi löytävänsä sen kanssa yhteensopivia kuvauksia, mutta tulkinta oli melkoisen vapaata. Idea on se, että meditaatiossa voidaan saavuttaa tila, jossa henkilö on tietoinen mutta ei tietoinen mistään. Tietoisuus ei siis kohdistu mihinkään, eikä sillä ole sisältöä (”massive forgetting”). Keskeisin argumentti on, että Forman on itse kokenut tämän transsendenttisessa meditaatiossa. Ymmärrettävämpi ja uskottavampi tulkinta on kuitenkin, että hän oli ollut valveilla mutta ei tietoinen. Forman sen sijaan samastaa tietoisuuden ja valveilla olon. Näistä pohdinnoista alkoi mielenkiintoni kognitiiviseen psykologiaan ja kognitiotieteeseen. Käsitteellisiä työkaluja oli sittenkin olemassa. Siirryin kielestä mieleen.

Uusi suunta

Esimiesjaksollani saimme Anttosen kanssa kutsuttua toisenkin vieraan. Olimme huomanneet Temenoksen kirja-arvostelusta, että E. Thomas Lawsonin ja Robert N. McCauleyn teos Rethinking Religion (1990) oli herättänyt melko suurta huomiota, ja päätimme kutsua Lawsonin rehtorin vieraaksi. Lawson tuli Yhdysvalloista University of Kalamazoosta. Tämä vierailu tuli mullistamaan koko akateemisen urani.

Lawson saapui, pitkä ja hoikka parrakas mies, jolla alkoi jo olla ikää (hän täytti marraskuussa 2013 82 vuotta, mutta on yhä täynnä energiaa). Pituutensa vuoksi hän oli saanut lempinimen long drink of water, jonka Veikko käänsi muotoon ”pitkä kulaus”. Söimme päivällistä jossakin venäläisessä ravintolassa, ja menimme sen jälkeen silloiseen Teatteri Ravintolaan oluelle. Valkoinen paperipöytäliina täyttyi pian Lawsonin kaavioista hänen selittäessään meille kognitiotieteen perusteita ja sen teorioiden antia uskontotieteelle. Meillä oli todella hauskaa, eikä minkäänlaisesta muodollisuudesta tai akateemisesta jäykkyydestä ollut tietoakaan. Tarjoilija joutui pian tuomaan uuden pöytäliinan.

Myöhemmin Tom sanoi minulle nähneensä heti silmistäni minun oivaltaneen, että tässä on tie kuljettavaksi (”there was a way to go”). Oivalluksesta en tiedä, mutta Tom kyllä teki minuun vaikutuksen, koska hän tuntui vastaavan juuri niihin kysymyksiin, jotka olivat askarruttaneet minua vuosikausia. Mitä on uskonto? Mikä on mieli? Miten uskonnot leviävät ja miksi? Miten jumalakäsitteet rakentuvat?

Kognitiiviseksi uskontotieteeksi kutsuttu tutkimussuuntaus otti tuolloin ensi askeliaan, joten kirjastani How Religion Works (2001) tuli pakostakin yksi sen keskeisiä teoksia.

Myöhemmin kognitiivinen uskontotiede on sivunnut sitä kysymystä, jota itse pohdin jo proseminaarissa: Miten ja miksi buddhalaisuus kehittyi uskonnoksi? Tähän vastaaminen edellyttää ’uskonto’ ja ’teologia’ -käsitteiden avaamista ja niiden kansanomaisen käytön laajentamista ja tarkentamista. Tämä koskee myös näiden käsiteiden joitakin akateemisia käyttötapoja. Kun harjoitetaan vertailevaa uskontotiedettä, on vertailulla oltava jokin pohja ja perusta, joka ei nouse vain jostakin yhdestä uskonnosta. Me tutkimme toistuvia muotoja ja rakenteita (recurrent patterns), säännönmukaisuuksia, mutta emme universaaleja lakeja. Buddhalaisuus ja kristinusko ovat uskontoja, mutta jossakin ”reunoilla” tulee jo epäselväksi, mitä kaikkea uskonnon piiriin voidaan mielekkäästi lukea. Käsite ei ole tarkkarajainen. Buddhalaisuus ja kristinusko ovat kiinnostava pari, koska ne ovat varsin erilaisia, mutta kuitenkin tunnistettavissa uskonnoiksi.

Kognitiivinen uskontotiede etsii vertailun perustaa ihmismielen toiminnasta ja rakenteesta, jotka nyt syrjäyttävät yksinomaisen kielen korostuksen teoretisoinnissa. Ne ovat kuin kanavia, joita pitkin uskomukset ja muut representaatiot uivat. Representaatiot siirtyvät mielestä toiseen kommunikaation myötä ja parhaiten leviävät ne, jotka a) ovat lievän kummallisuutensa takia mieleen jääviä ja b) ovat silti helppoja käsitellä mielessä. Kansanomaisten uskonnollisten uskomusten luonnollisuus tarkoittaa juuri sitä, että ne omaksutaan lähes automaattisesti ja samalla leviävät helposti. Sperber on kehitellyt ”uskomusten epidemiologiaa”, joka selittää uskomusten leviämistä.

Uskontotiede

Uskomusten epidemiologia tarjoaa hyvän lähtökohdan vertailevalle uskontotieteelle (comparative religion), koska sen avulla voidaan selittää toistuvia muotoja (recurrent patterns): miksi ja miten tietyntyyppiset representaatiot ja käytänteet ovat ”tarttuvia”, leviävät helposti ja ovat pitkäikäisiä. Miksi törmäämme kaikkialla tiettyihin samantyyppisiin käsitteisiin, uskomuksiin ja tapoihin? Ihmismielen taipumukset tekevät näistä tarttuvia ja puoleensavetäviä ja kanavoivat niiden leviämistä. Siinä missä ”ymmärtävä” tutkimus pyrkii tavoittamaan uskonnollisten ilmiöiden merkityksen, kognitiivinen uskontotiede pyrkii selittämään niiden omaksumiseen ja leviämiseen liittyviä säännönmukaisuuksia. Koska merkitystä ei tavoitella, ei myöskään ”eläytymistä” tarvita. Jotkut pitävät tällaista tutkimusta kylmänä ja mitäänsanomattomana. Niin tai näin, tämä ei voi kuitenkaan olla peruste kognitiivisen uskontotieteen tuomitsemiselle, koska emmehän me matematiikkaakaan hylkää siksi, että siinä ei tavoitella elämyksiä.

Oman ongelmansa muodostaa uskontotieteen vertaileva luonne. Kenenkään ei ole mahdollista eläytyä kameleontin lailla jokaiseen uskonnollisuuden ilmenemismuotoon vuorollaan. Ja ilman vertailevaa näkökulmaa olisi mahdotonta pitää edes uskontotieteen peruskurssia tai maailman uskontojen kurssia. Yksi mahdollisuus tosin voisi olla eläytymisen soveltaminen siten, että se kohdistuisi siihen, mikä yhdistää uskonnon erilaisia ilmenemismuotoja, ei johonkin yhteen rajattuun ”uskonnolliseen maailmaan”. Tutkimuksen tarkoitus ei myöskään ole tehdä tutkijasta (parempaa) ”uskovaista”; se ei ole vain yhden ihmisen henkisen kasvun väline, vaan jokainen tutkimus on lisä yleiseen ja yhteiseen tieteelliseen keskusteluun.

Vaikka eläytymistä harjoitettaisiinkin, se ei kuitenkaan tekisi kognitiivista uskontotiedettä tarpeettomaksi. Kognitiivinen uskontotiede on käyttäytymistiede ja löytää helposti yhteistyökumppaneita muilta tieteenaloilta. Itse olen ollut muun muassa Suomen Kulttuurirahaston rahoittaman kaksivuotisen Mind Forum seminaarisarjan johtoryhmässä. Hanketta johti akateemikko, aivotutkija Riitta Hari Aalto Yliopistosta. Seminaarien puhujat edustivat lukuisia tieteenaloja uskonnonfilosofiasta paleontologiaan. Olen myös toiminut esimerkiksi refereenä monille eri aloja edustaville tieteellisille aikakauskirjoille, mutta siirryttyäni yliopiston lehtoriksi kansainvälistä tutkimusyhteistyötä ollut pakko rajoittaa; aika ja voimat eivät riitä kaikkeen.

Vanhat käsitykseni ihmisen olemassaolon kielellisyydestä ovat joutuneet uuteen valoon kognitiivisen psykologian kehittymisen myötä. Kieli ei ole ilmassa roikkuva kaiken perusta vaan kognitiivista toimintaa, jonka perusta on aivoissa. Kielen ja mielen evoluutio ovat kulkeneet käsi kädessä, ja prosessista on esitetty erilaisia malleja. Kohtaamme maailman sellaisena kuin se on homo sapiensille mahdollista; kieli on tässä vain yksi tekijä. Samoin uskonnollisuus on yksi osa mieltä ja kulttuuria. Sen rajat ovat kuitenkin epäselvät, ja sen evoluutio on osin keskustelun kohteena: onko uskonto sopeuma (adaptaatio) vai eräänlainen muiden kykyjen oheistuote, kuten itse asian näen. Sitä on vaikea nähdä sopeumaksi (adaptaatioksi) juuri siksi, että se ei ole selkeärajainen kokonaisuus. Jotkut erottavat uskonnon ja magian, mutta rajanveto on hyvin hankalaa. On ehkä mielekkäämpää tehdä ero reflektiivisten ja intuitiivisten prosessien välillä. Intuitiiviset ovat tiedostamattomia, spontaaneja, nopeita ja vaivattomia, kun taas reflektiiviset prosessit vaativat tietoista ponnistusta ja ovat kognitiivisesti vaativampia. Käytännössä ne esiintyvät usein rinnakkain. Juuri intuitiot tekevät uskonnosta luonnollisen, ja reflektio johtaa teologiaan. Prosessien erottelua on kehitelty erityisesti kognitiivisen psykologian niin sanotuissa duaali-prosessi teorioissa.

Lawsonin vierailu Suomessa on ollut minulle käännekohta, joka on tuonut mukanaan suurempia haasteita kuin mitä osasin kuvitella ja mitä pystyn kohtaamaan.

Käytännössä

Uskonnollisuus on varsin merkittävä tekijä kulttuurissa, ja kykymme selittää sitä auttaa muun muassa yhteiskuntapolitiikassa, kulttuurien kohtaamisessa, mielenterveystyössä ja jopa talouden toiminnan hahmottamisessa. Uskontotieteilijöitä pyydetäänkin usein kommentoimaan ajankohtaisia puheenaiheita. Olen ollut haastateltavana ja keskustelijana lehdissä, radiossa ja TV:ssä. Uskontotieteilijänä voin tuoda esiin tunnettuja tosiasioita ja erilaisia selitysmalleja, mutta aina toisinaan joutuu esittämään myös henkilökohtaisempia näkemyksiä. Vaikka nämä ovat teoriassa eri asioita, on niitä välillä vaikea erottaa käytännössä. En pidä hyvänä omaksua liian steriiliä asennetta, enkä näe syytä salailla henkilökohtaisia lähtökohtiani. Jotkut muut ovat omaksuneet paljon tiukemman linjan, ja se heille suotakoon. On kuitenkin tärkeää olla itse tietoinen siitä, missä roolissa milloinkin puhuu. Tämä kirjoitus on yksi esimerkki tieteellisen ja henkilökohtaisen sekoittamisesta, johon päädyin, koska minua pyydettiin kertomaan, miten minusta tuli uskontotieteilijä.