Terhi Utriainen

Terhi Utriainen ja väitöskirja.

Kuva 1. Terhi Utriainen ja väitöskirja.

FT, dosentti
s. 1962, väitös 4.9.1999

Vastaväittäjä: professori Anssi Peräkylä
Kustos: professori Juha Pentikäinen
Väitöskirja: Läsnä, riisuttu, puhdas. Uskontoantropologinen tutkimus naisista kuolevan vierellä. SKS, Helsinki, 1999.

 

Matkalla uskontotieteeseen: kuvittelua, kuolemaa, enkeleitä ja muita välitiloja

 

Kiinnostuin uskonnosta ja uskontotieteestä vasta opiskeluaikana. Siihen asti innostuin vain tarinoista, mielikuvituksesta ja siitä, miten kieli kuvittelee ja rakentaa niitä: lukeminen, kuvittelu ja kaikenlainen todellisuuspako olivat pitkään pääasialliset harrastukseni. Lapsuudessa ja nuoruudessa minulla oli hyvin ohut kosketus uskontoon – poikkeuksena isoäidin hiljainen ja vakava luterilaisuus, joka ilmeni joinakin hauskanpidon kieltoina ja virsien lauluna, jotka lapsena yhdistin karjalaiseen evakkotaustaan ja menetetyn kaipuuseen. Ne rakensivat oudon jännitteen suhteessa kesäiseen maaseutuun Keski-Suomessa. Paljon enemmän kuin mummon uskonnosta olin kuitenkin kiinnostunut enojen Korkeajännityksistä ja Jerry Cottoneista, joita ahmin ullakolla ja joista näin jännittäviä unia. Menin 1980-luvun alkupuolella Helsingin yliopistoon lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä, filosofiaa ja sekalaisia humanistisia aineita. Harhailin iloisesti kurssilta toiseen, ja halusin elää loppuelämäni lukien ja kirjoittaen. Sitten tapahtui kaksi asiaa, jotka jollain epäsuoralla tavalla vahvistivat toisiaan.

Tein kirjallisuustieteen proseminaarityötä Michel Tournierin romaanista Perjantai, joka on uudelleentulkinta Daniel Defoen Robinson Crusoesta. Tuon ensimmäisen vaatimattoman tutkimustyön myötä oivalsin, että tarinoita kerrotaan yhä uudelleen ja että ne uudelleenkerrottuina sekä säilyvät että muuttuvat. Tutustuin myyttitutkimukseen ja siihen, että tärkeimpiä ja toistuvimpia, eräänlaisia pohjatarinoita, voidaan tarkastella myytteinä, ja että myytit ehkä ohjaavat ajatteluamme enemmän kuin arvaammekaan. Sukelsin strukturalismiin ja semiotiikkaan: ehkä me emme ajattele myyttejä, vaan myytit ajattelevat meitä ja meissä? Naiivina nuorena ihmisenä olin tietysti siihen asti kuvitellut olevani vapaa valitsemaan tarinoita, mutta nyt oivalsin, että ehkä näin ei ollutkaan. Miten vahva ote myyteillä oli meistä? Mitkä myytit olivat tärkeimpiä? Miten ne toimivat? Mistä löytää tästä asiasta lisää?

Toinen samoihin aikoihin sattunut hyvin erilainen ja vielä paljon henkilökohtaisempi tapahtuma oli se, kun minulle läheinen ihminen tuli äkkiä uskoon. Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut lähipiirissä, ja se oli aika ihmeellistä ja jopa järkyttävää. Muutos oli odottamaton, ja se tuntui vaikuttavan yhteisyyteen ja kommunikaatioon monella eri tasolla. Yhtäkkiä kovin moni tuttu asia välillämme oli mahdoton. Tuntui kuin toisen ihmisen maailman ja elämän perustavat premissit olisi asetettu uusiksi, ja vaikka kyse oli nimenomaan hänestä, yksilöstä, tuo muutos heijastui monella tavalla lähipiiriin. Minulle se merkitsi yhtä aikaa (jonkin tutun) menetystä ja uuden kiinnostuksenkohteen syntyä. Olenkin joskus sanonut – kun minun on pitänyt miettiä omaa positiotani suhteessa uskontoon – että uskonto on minulle toinen, mutta läheinen toinen.

Tietoista valintaa alkaa kirjallisuustieteen sijaan opiskella uskontotiedettä en ole muistaakseni tehnyt. Uskon kuitenkin, että nämä kaksi erillistä episodia yhdessä ohjasivat siihen, että löysin itseni uskontotieteen kursseilta. Sitä ennen en tainnut edes tietää uskontotieteen olemassaolosta. Hämmästyneenä totesin pian istuvani sekalaisessa joukossa humanisteja ja teologeja ja suorittavani opintoja nopeassa tahdissa. Jossain vaiheessa ajattelin, että uskontotiede voisi kuin voisikin olla tutkintoni yksi sivuaine.

Aloin kiinnostua kuoleman tematiikasta – sitähän on suomalaisessa uskontotieteessä pitkään käsitelty –, joka sitten tulikin pitämään minua tiukassa otteessa lähes kaksikymmentä vuotta. Ennen pitkää tein semioottisesti virittynyttä uskontotieteen pro gradua karjalaisesta kuolemanrituaalista ja itkuvirsistä. Olin jonkin aikaa puntaroinut kahden uskonnollisen kielen välillä: kielilläpuhumisen eli glossolalian ja itkuvirren, ennen muuta kuolinitkujen. Glossolalia ja itkuvirsi kiehtoivat siksi, että ne eivät olleet vain ihmisille vaan myös jumalille ja vainajille osoitettua erityislaatuista kieltä ja toimintaa. Niillä oli oma rytminsä, sanastonsa ja rituaalinen kontekstinsa, ja niihin liittyi myös ominainen tunnetila ja ruumiillinen esitystapa. Luultavasti valitsin itkuvirren neljästä syystä: sen sisältöä oli sentään jonkun verran helpompi ymmärtää ulkopuolisesta näkökulmasta kuin glossolaliaa, se liittyi suoraan minua puhuttelevaan kuoleman tematiikkaan, se punoutui kiinnostavasti sukupuoleen ja se oli osa karjalaista kulttuuria – olin äitini puolelta karjalaista sukua, vaikka en ortodoksi ollutkaan.

Olin maisteriksi valmistuttuani 1980-luvun lopussa jonkin aikaa työssä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjaston etnologisen osaston osastonhoitajana ja sain viettää päivät kirjojen ja tutkimusten keskellä. Pian halusin päästä itsekin tutkimaan lisää. Lisensiaatintyön sain tehdä osana professori Juha Pentikäisen uralilaisten kansojen uskonnon tutkimusprojektia, ja se jatkoi karjalaisen kuolemanperinteen parissa. Neuvostoliiton murrosvaiheessa osallistuin myös suomalaisten ja petroskoilaisten folkloristien tutkimusryhmään, joka teki joitakin matkoja Aunuksen Karjalan kyliin tutkimaan vanhojen naisten elämää ja uskontoa. Siitä syntyi kosketus ja kiinnostus kenttätyöhön: tutkijan ei tarvitse vain lukea ja eritellä tekstejä, vaan hän voi mennä kohtaamaan tutkittavia, keskustelemaan ja jopa tekemään jotain heidän kanssaan. Tämä sopi minulle yllättävän hyvin. Meidän tutkimusretkikuntamme – Irma-Riitta Järvinen, Nina Lavonen, Sandra Stepanova, Senni Timonen ja minä – esimerkiksi istui iltaa kylän naisten kanssa ja pilkkoi juureksia vuosi aiemmin kuolleen vainajan muistojuhlan pitoihin. Samalla keskustelimme siitä, kuka ”kuolettaisi” kenet, eli hoitaisi elämän viimeisinä hetkinä ja hautaan asti, kun perinteiset tavat sammuisivat. Oli kieltämättä myös jännittävää ajaa Ladalla karjalaisia tukkiteitä melko suurpiirteisten karttojen opastamana.

Puhdasveristä perinteentutkijaa minusta ei kuitenkaan tullut. Olin rinnalla kehittänyt kiinnostuksen sukupuolen- tai silloin naistutkimuksen kysymyksiin ja oman yhteiskuntani ja aikani kysymyksiin. Toimin jonkin aikaa projektissa, jossa tutkittiin suomalaisten naisten itsemurhaviestejä.  Minua edelleen kiinnosti kieli elämän rajatilanteissa. Mitä ihmiset, naiset ja miehet, kirjoittivat viimeisiksi sanoikseen lähimmilleen silloin, kun olivat päättäneet lopettaa elämänsä? Mikä, jos mikään, erotti sen mitä sanotaan, kun elämä jatkuu ja kun se loppuu? Suhtautuvatko miehet ja naiset kuolemaan samoin vai eri tavoin?

Kun aloin suunnitella väitöskirjahanketta, halusin tavallaan istuttaa ja muuntaa perinneaineistoissa ja kenttäkontekstissa tutuiksi tulleita kysymyksiä ja lähestymistapoja nykyaikaan. Miten modernissa Suomessa kuollaan ja ”kuoletetaan”? Onko modernin kuolemisen kulttuurissa mitään vanhojen (uskonnollisten) perinteiden jatkumoja? Näkyisikö niitä esimerkiksi sukupuolten välisessä työnjaossa ja siinä, miten sitä ilmaistaan ja perustellaan? Miten kuolemisesta ja kuolevien hoitamisesta puhutaan? Entä miten puhe vastaa kokemusta ja toimintaa? Tämän tyyppisten kysymysten vähittäisen muotoutumisen myötä ryhdyin eri menetelmiä yhdistelevään hankkeeseen, jota rahoitti osin Suomen Akatemia ja osin eri säätiöt. Erityisen tärkeäksi koin tutkimukseen kuuluvan kenttätyöjakson saattokodissa.

Tuloksena oli vuonna 1999 väitöskirja Läsnä, riisuttu, puhdas. Uskontoantropologinen tutkimus naisista kuolevan vierellä. Sen myötä minusta tuli uskontotieteilijä, ja se toi minulle myös Helsingin yliopiston väitöskirjapalkinnon. Työn ohjaajina toimivat uskontotieteen professori Juha Pentikäinen sekä lääketieteen antropologi, dosentti Marja-Liisa Honkasalo, jonka kanssa olin aiemmin tutkinut naisten itsemurhaviestejä. Esitarkastajia olivat professori Aili Nenola ja dosentti Sara Heinämaa ja vastaväittäjänä toimi sosiologian professori Anssi Peräkylä. Väitöspäivä 4.9. oli helteinen, ja itse tilaisuuden muistan pitkänä intensiivisenä keskusteluna, joka johti iloiseen karonkkaan ja hyvän bändin rytmittämään tanssiin. Väitöksen jälkeen siirryin vuodeksi hoitamaan Helsingin yliopiston uskontotieteen lehtorin sijaisuutta ja sain eteeni rautaisannoksen opetustehtäviä. Sen jälkeen sain Suomen Akatemialta tutkijatohtorin rahoituksen.

Vastaväittäjä Anssi Peräkylä

Kuva 2. Vastaväittäjä Anssi Peräkylä.

Nyt halusin edes vähän etäämmälle kuolemasta siitäkin huolimatta, että tuon tematiikan jatkaminen olisi varmasti profiloinut minut asiantuntijana, jolle olisi ollut kysyntää jatkossa myös uskontotieteen ulkopuolella. Se olisi ollut tärkeää sikäli, että tiedossa ei ollut varmoja työpaikkoja ja tiedemaailman kilpailu kiristyi selvästi 2000-luvulle tultaessa. Koin kuitenkin vahvasti, että jonkinlainen suunnan ja aiheen ainakin väliaikainen muutos oli tarpeen. Osallistuin Marja-Liisa Honkasalon johtamaan monitieteiseen projektiin Expressions of suffering ja siirryin tutkimaan kärsimyksen enemmän ja vähemmän selkeästi uskonnollista ja samalla ruumiillista kuvastoa.  Projekti tuotti muun muassa antologian Arki satuttaa – kärsimyksiä suomalaisessa nykypäivässä vuonna 2005.

Sukupuolen ohella ruumiillisuus oli ollut mukana kuolematutkimuksessani teoreettisesi tärkeänä aspektina kautta matkan. Nyt fokusoin entistä suoremmin siihen: näytti siltä, että on hyvin yleistä kuvata äärimmäisiä eksistentiaalisia kokemuksia, asemia ja tiloja, kuten kärsimystä, alastomuuteen liittyvillä (kieli)kuvilla. Tämä näkyi selvänä jo väitöskirjani erilaisissa aineistoissa – mutta olisiko se yleisempää ja miten sitä voisi lähestyä? Aloin kartoittaa erilaisista konteksteja ja tapauksia esimerkiksi uskonnollisista ja taiteellisista yhteyksistä. Tuloksena oli kirja Alaston ja puettu, ruumiin ja uskonnon ääret vuonna 2006, joka on eräänlainen pitkä ja polveileva näitä kysymyksiä luotaava essee.  Kirjoitin kirjan loppuun dosentti Elina Vuolan johtamassa projektissa Late-Christian culture and theology, mukavin jakso taisi olla työn viimeistelyvaihe Väinö Tannerin säätiön kirjailijakodissa Mazzanossa Rooman lähistöllä.

Myöhemmin ja jälkiviisaasti ajattelen, että tuossa kirjassa yritän yhdellä tavalla lähestyä jotain, mikä on eräänlaisena kiinnostuksen metatasona yhdistänyt kaikkia hankkeitani: epämääräisiä tiloja ja merkityksen liikettä elämän ja kuoleman, minän ja toisen, sisä- ja ulkopuolisen tai immanentin ja transsendentin rajoilla ja väleissä. Sitä, miten niistä puhutaan ja miten niitä kuvataan. Samoja metatason kysymyksiä olen käsitellyt kahdessa romaanissani vuosilta 1999 ja 2007. Minusta sekä uskonto että taide paljolti artikuloivat, tuottavat ja työstävät noita välitiloja ja niiden työstämisen myötä säätelevät laajemminkin sekä yksilöllistä että kollektiivista kokemusta. Alkuperäinen kiinnostus kirjallisuuteen ja mielikuvitukseen on näin ilman muuta vaikuttanut siihen, miten olen lähestynyt uskontoa. Jos olisin siirtynyt uskontotieteeseen vaikkapa sosiologian opinnoista, lähestymistapani olisi varmasti toisenlainen. Koska uskonto ei ole yksi selvärajainen ilmiö, se on perustellusti lähestyttävissä monesta suunnasta.

Terhi Utriainen ja sukua

Kuva 3. Terhi Utriainen ja sukua.

Tutkimus on usein yhteistyötä. Vuosien 2007–2010 välillä sain johtaa Suomen Akatemian projektia Finnish women writing on religion and gender. Projektiin liittyi sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta, että olin hetken aikaa sekä projektinjohtaja että työtön tutkija, mikä kuvastaa tutkijanuran aaltoilua. Tutkimustyön pitkäjänteisyyttä puolestaan kuvaa se, että projektin antologia Finnish women making religion – between ancestors and angels ilmestyy yhdysvaltalaiselta kustantajalta vasta vuonna 2014! Siinä eri alojen tutkijoiden kirjoittamat tapaustutkimukset kuvaavat suomalaisen uskontohistorian kirjoa noin sadan vuoden ajalta hyvin erilaisten naisten uskonnollisen toiminnan kautta peilattuna. Nämä peilit paljastavat uskonnon rajapintoja lähes kaikkien elämänpiirien kanssa.

Yksi kiinnostava rajapinta on uskonnon ja maallisen kokemuksen ja kategorian kosketuskohta. Vuodesta 2010 olen ollut mukana Åbo Akademin uskontotieteen huippuyksikössä Post-secular culture and a changing religious landscape in Finland, jossa tutkimme uskonnon muutosta suhteessa maallisen yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksiin. Uskonto ja maallinen eivät ole kaksi täysin erillistä kategoriaa vaan huokoisia ja joustavia, historiallisesti toisiinsa monin tavoin liittyviä ja keskenään muuttuvia prosesseja. Se mitä uskonnoksi kutsumme ei (ainakaan yksioikoisesti) häviä maailmasta vaan muuttuu – ja samalla muuttuu se, miten ja miksi uskonnon ja maallisen ymmärrämme. Koska kyse on muuttuvasta prosessista, sitä on tutkittava aina uudestaan.

Me tarvitsemme heuristisia ja perusteltuja näkökulmia ja lähestymistapoja sellaisiin kysymyksiin kuin miksi ihmiset (edelleen) pyhittävät asioita ja hyökkäävät pyhää vastaan, hoitavat itseään ja toisiaan muillakin keinoin kuin maallisen lääketieteen avulla sekä kuvittelevat toisia todellisuuksia ja viehättyvät magian lumosta. Miksi he eivät hylkää uskontoa, vaikka uskonto voikin satuttaa heitä? Milloin uskonto rakentaa subjektipositiota tai identiteettiä ja milloin tuottaa toimijuutta? Onko uskonto erilaista vai samanlaista kuin yhdessäolon ja suhteisiin asettumisen muut muodot? Tämäntapaisia ja muita asioita yritämme hankkeessa eritellä globalisoituvan, kaupallistuvan ja yhä mediavälitteisemmän suomalaisen yhteiskunnan erilaisissa konteksteissa.

Oma tapaustutkimukseni tässä yhteydessä kohdistuu yhteen aikamme kansanomaisen uskonnollisuuden ilmiöön, nimittäin melko näkyvään enkelikiinnostukseen. Monet suomalaiset, ja aivan erityisesti naiset yli uskontorajojen, ovat 2000-luvulla innostuneet uudistamaan perinteistä kristillistä enkelihahmoa. Minä tutustun erilaisten aineistojen, kuten haastattelujen, havainnointien, kyselyn ja media-aineistojen avulla siihen, miten enkeleistä puhutaan ja ajatellaan ja mitä niiden kanssa tehdään ja kuvitellaan sekä miten tähän ilmiöön ulkopuolelta suhtaudutaan. Enkelikiinnostus toimii ikkunana, joka aukeaa joihinkin oman aikamme toiveisiin, pelkoihin ja odotuksiin. Tässä tutkimuksessa voin yhdistää ison osan pitkäkestoisia kiinnostuksenkohteitani: kansanomaisen uskonnollisuuden, uskonnon ja maallisen sekoittumat, uskonnon ja mielikuvituksen, muuntelevan transsendentin, uskonnon elämään tuoman muutoksen, sukupuolen ja ruumiillisuuden tematiikan sekä kirjaimellisen ja metaforisen dynamiikan. Pääsen kirjojen lukemisen ohella vierailemaan erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa – kuten joogakoulun enkelimeditaatioviikolla tai enkelihoitajakurssilla – sekä keskustelemaan tutkimuksesta projektin tutkijoiden ja kansainvälisten kollegoiden kanssa. Lisäksi saan kirjoittaa aiheesta mielin määrin. Yksi unelma-aihe minulle siis.

Mihin tästä, jää nähtäväksi. Toivon, että jokainen (tutkimus)teko jollain tavalla johtaa johonkin uuteen.  Tutkimustyön ohella monipuoliset ja usein hauskat opetustehtävät uskontotieteen ja sukupuolentutkimuksen dosenttina vuodesta 2003 sekä lopulta onnekkaasti uskontotieteen yliopistonlehtorina vuodesta 2009 ovat olleet ovia ja ikkunoita uusiin näkymiin ja tehtäviin.