Ilona Salomaa

Kuvassa vasemmalta vastaväittäjä, professori Åke Hultkrantz, rouva Maggie Karsten-Sveander, lisensiaatti Eva Karsten, kustos Juha Pentikäinen sekä väittelijä Ilona Salomaa.

FT
s. 1971, väitös 4.5.2002

Vastaväittäjä: emeritusprofessori Åke Hultkrantz, Tukholma
Kustos: professori Juha Pentikäinen
Väitöskirja: Rafael Karsten (1879–1956) as a Scholar of Religion. The Life and Career of a Man of Science. Yliopistopaino, Helsinki, 2002.

 

Tutkijamies tuli jäädäkseen: erään tutkimusuran varsin unilineaarinen evoluutio

 

Kaiken alku

Vuonna 1991 olin valmistunut radiotoimittajaksi Lahden kansanopiston viestintälinjalta ja toiminut samalla vuoden harjoittelijana Lahden Yleisradion toimituksessa. Kesäksi lähdin radiotoimittajaksi Raumalle. Olin kuitenkin jo aiemmin päättänyt hakea yliopistoon lukemaan filosofiaa ja kulttuuriantropologiaa. Elämän suuret kysymykset ja vieraat kulttuurit kiehtoivat minua. Maalaisylioppilaalle Helsinki oli ainoa tarpeeksi suuri ja houkutteleva vaihtoehto. Selatessani yliopiston pääsykoeopasta huomasin oppiaineiden joukossa uskontotieteen. Samassa hetkessä tiesin, että tämä nimikkeeltään hieman kryptiseltä vaikuttava tieteenala, joka pyrki systemaattiseen ja analyyttiseen tietoon uskonnoista ja erilaisista elämänkatsomuksista, oli se, jota halusin opiskella. Lähetin hakemuksen ja valmistauduin pääsykokeisiin lukemalla koko kesän Pentikäistä ja Waardenburgia radiotyön ohella. Pääsykokeissa Helsingin yliopiston isossa juhlasalissa muistan pelänneeni, että vieressäni istunut mieshenkilö lunttaisi minulta vastauksensa.

Aloitin opintoni syksyllä 1991. Kaikki oli uutta, itähelsinkiläistä soluasuntoa myöten. Olin tunnollinen opiskelija, jota iltariennot eivät houkutelleet, paitsi viikonloppuisin, joten opintoni etenivät kutakuinkin aikataulussa. Vuonna 1993 istuin Meritullinkadulla Helsingin yliopiston uskontotieteen laitoksen kirjastossa ja mietin tulevan seminaariesitelmäni aihetta. Etelä-Amerikan intiaaniuskonnot kiinnostivat minua aihepiirinä, ja pohdin, miten voisin käsitellä ja rajata kyseistä teemaa. Olin varma, että minun olisi otettava kansainvälinen näkökulma asiaan. Samana päivänä vierailin tutussa antikvariaatissa, jonka notkahtaneesta kirjapinosta löysin sattumalta teoksen Studies in the Religion of the South-American Indians East of the Andes (1964). Nopean selailun jälkeen ymmärsin kirjan olevan suomalaisen tutkijan, Rafael Karstenin (1879–1956) postuumisti julkaistu tutkimus Etelä-Amerikan intiaaniuskonnoista. Olin häkeltynyt, koska olin törmännyt suomalaiseen uskontotieteilijään, jonka tutkimuksista en ollut aiemmin kuullut mitään. Rafael Karstenin tiedeura oli kätkeytynyt menneisyyden nukkaan, josta oli vaikea poimia esiin yleisluonnehdintoja syvällisempää tietoa. Hänen yksityiselämästään tihkui sitäkin vähemmän tietoa. Antikvariaatin hyllyjen välissä vietetystä hetkestä alkoikin vuosikymmenten mittainen intensiivinen tutkimustyö Rafael Karstenin elämän ja tiedeuran selvittämiseksi.

Jatkoon”

Rafael Karstenia uskontotieteilijänä käsitellyt pro gradu -työni valmistui tammikuussa 1996. Saman vuoden kesäkuussa valmistuin Helsingin yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenani uskontotiede ja sivuaineina sosiologia ja aikuiskasvatustiede. Pro gradu -työni tarkastaja, dosentti, nykyinen uskontotieteen professori René Gothóni suositteli minulle väitöskirjan kirjoittamista aiheesta, ja päätin jatkaa työtäni. Ilman hänen kannustustaan ja oivallisia näkemyksiään en olisi työhön ryhtynyt. Tarkoituksenani oli perehtyä Rafael Karstenin tutkijanuraan syvällisemmin ja tarkastella samalla laajemmin suomalaisen uskonnontutkimuksen syntyä ja kehitystä. Aate- ja oppihistoriallinen tutkimus kiinnosti minua. Ensimmäisen kerran esittelin väitöstyöni dispositiota jatkotutkintoseminaarissa syksyllä 1998, jolloin oli myös ratkaistava, millä kielellä väitöskirjani kirjoittaisin. Laatiessani pro gradu -työtäni olin tutustunut tutkimuskohteeni Rafael Karstenin lähisukulaisiin, jotka olivat esittäneet toivomuksen työni julkaisemisesta englannin kielellä. Itse olisin halunnut kirjoittaa työni suomeksi, koska niin sanottuun Cambridgen englantiin yltäminen, joka korvamerkittiin jossakin seminaaripuheessa jonkinlaiseksi tavoitteeksi, oli nuorelle tutkijalle haasteellinen tehtävä. Tehtävää hankaloitti se, että suurin osa työni alkuperäismateriaalista oli ruotsinkielistä ja kirjoittaessani tutkimustani toimin jatkuvasti kolmen kielen välimaastossa, ajatellen samanaikaisesti ruotsiksi, suomeksi ja englanniksi. Arkielämässäkin oli välillä päiviä, jolloin puhuin perheelleni pelkkää englantia tai vaihtoehtoisesti ruotsia. Onneksi he ymmärsivät tutkijan pakolliset mielentilamuutokset. Tässä kohtaa on todettava, että väitöskirjan jälkeinen paluu takaisin omille kielellisille juurille tapahtui huomattavan hitaasti ja kesti monta vuotta ennen kuin kykenin kirjoittamaan ja tuottamaan mitään kunnollista suomen kielellä.

Minulla oli onnea saadessani väitöskirjani kirjoittamiseen Emil Aaltosen Säätiön nuoren tutkijan kolmevuotisen apurahan. Sain myös parina vuonna Suomalaisen Konkordia-liiton apurahan. Hyvien suosittelijoiden etsiminen kannatti. Varsinaista taloudellista huolta väitöskirjan kirjoittamiseen ei siis liittynyt, mutta teoreettisia ongelmia senkin edestä. Olin saanut jostakin päähäni, että minun piti tutkia työssäni Rafael Karstenin henkistä kehitystä tai pikemminkin hänen henkilökohtaisen uskonsa kehitystä. Tehtävä oli uskontopsykologisesti ajateltuna haastava, mutta halusin nostaa sen erääksi työni pääteemaksi. Esitellessäni ajatustani ylpeänä jatkotutkintoseminaarissa eräs osallistuja totesi kuitenkin minulle, ettei yksilön henkilökohtaista uskoa voinut tutkia. Mikä tai mitä ylipäätään oli ihmisen ”henkilökohtainen usko”? Muut seminaarilaiset tuntuivat myötäilevän kritisoijaa, ja kokouksen ilmapiiri tuntui ankaralta. Muistan miettineeni, oliko kaikki nyt tässä. Pelastus saapui kuitenkin ulkomailta. Olin vuonna 1994 vieraillut Tukholman yliopiston uskontohistorian emeritusprofessori Åke Hultkrantzin luona kysymässä neuvoa pro gradu -työhöni liittyen. Anekdoottina kerrottakoon, että olin tuolloin vienyt arvoisalle professorille suklaarasian kiitokseksi siitä, että sain vierailla hänen luonaan. Professori oli kuitenkin harmistunut lahjasta, koska hänen mielestään tieteen sisäinen neuvonanto ei edellyttänyt huomionosoituksia. Se joka sai apua, oli velvoitettu antamaan sitä myöhemmin muille. Palasin professori Hultkrantzin luokse väitöskirjani dispositio kainalossa toukokuussa 1999. Pyysin nöyrästi apua työni kysymyksenasettelussa, ja kerroin kuinka Helsingin seminaarissa oli todettu, ettei yksilön henkilökohtaista uskoa voinut tutkia. Aina rauhallinen professori Hultkrantz vastasi, että saatoin hyvin jatkaa valitsemallani linjalla, jos esitin tavoitteeni selkeästi ja perustelin väitteeni hyvin. Arvostetun professorin antama tuki oli kuin suuri keidas tieteen kuivassa erämaassa, ja minut valtasi tunne siitä, että ehkä sittenkin selviytyisin kaikesta. Professori Hultkrantz olisi toki voinut suhtautua tutkimuskohteeseeni Rafael Karsteniin kielteisesti tai yliolkaisestikin, koska tämä oli aikanaan haukkunut hänen tuotantonsa maanrakoon.

Väitöskirjani virallisiksi ohjaajiksi tulivat Helsingin yliopiston uskontotieteen professori Juha Pentikäinen, ruotsalainen sosiaaliantropologian ja uskontotieteen dosentti, nykyinen Lundin yliopiston sosiaaliantropologian professori Christer Lindberg sekä professori Hultkrantz. Neljäntenä epävirallisena tutorina toimi sosiologian lisensiaatti Eva Karsten, joka isänsä urasta kertomisen lisäksi tutustutti minut oman alani ja sen lähitieteiden edustajiin Lundissa. Eva Karstenin kanssa teimme myöhemmin, vuonna 2003, dokumenttimatkan Rafael Karstenin jalanjäljissä Ecuadoriin, josta tuotoksena TV-dokumentti Jäämereltä Amazonialle – suuria suomalaisia tutkimusmatkailijoita: Rafael Karsten 1879–1956, Osa V (Rauli Virtanen, Coolvision).

Samanlaisia päiviä, vanhoja kirjeitä – ja lopussa häämöttävä väitös

Väitöskirjan kirjoittaminen eteni jokseenkin aikataulujen mukaisesti. Jälkikäteen ajateltuna en muista siitä paljoakaan, koska päivät tuntuivat olevan samanlaisia: alituista istumista tietokoneen ääressä valtavan kirjapinon ympäröimänä tai vanhojen paperien ja kirjeiden tulkitsemista Lontoon British Libraryn lukusalissa tai Göteborgin yliopiston arkistossa. Aineiston tulkinnan kannalta suurimman haasteen muodostivat 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kirjoitetut kirjeet, joiden käsialoihin perehtyminen vei aikaa. Yhden kirjeen tulkitsemiseen saattoi alussa tuhraantua päivä tai pari, jollei enemmänkin, koska tutkijana halusin olla varma jokaisen sanan ja pilkun oikeasta merkityksestä. Muuhun ei ollut yksinkertaisesti varaa, koska kaikki huolimattomuudet tulisivat vastaan viimeistään työn esitarkastusvaiheessa. Jätin väitöstyöni käsikirjoituksen esitarkastukseen tammikuussa 2002. Esitarkastuslausunnot saapuivat huhtikuun alussa. Muistan kuinka seisoin muuttolaatikoiden keskellä pian entiseksi muuttuvassa kodissani ja tuijotin jännittyneenä faksia, joka sylki sivu kaupalla esitarkastajien lausuntoja. Helpotus oli suuri, kun mitään dramaattisia vaatimuksia käsikirjoitukseen ei esitetty. Ehkä pääsisin väittelemään. Ainoat sydämentykytykset aiheutti erään työnohjaajan viime tingassa tulleet korjaus- ja muutosvaatimukset, joihin kaikkiin oli enää mahdotonta vastata.

Väitöstilaisuuteni järjestettiin Helsingin yliopiston päärakennuksessa, auditorio XII:ssa, 4. toukokuuta 2002 kello kymmenen aamupäivällä. Vastaväittäjänäni toimi Tukholman yliopiston uskontohistorian emeritusprofessori Åke Hultkrantz. Väitöstilaisuuteni kustos oli Helsingin yliopiston uskontotieteen professori Juha Pentikäinen. Väitöstilaisuudet saattavat olla luonteeltaan hyvinkin yllätyksellisiä. Minun kohdallani tuo odottamattomuus tapahtui jo ennen väitöstilaisuutta vastaväittäjäni saadessa edellisenä iltana lievän sairaskohtauksen. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut väitöstilaisuuden luonteeseen, ja yleisö sai muun muassa kuulla vastaväittäjän taholta erinomaisen puheen Rafael Karstenin merkityksestä uskontotieteilijänä. Väitöstilaisuus etenikin kaikin puolin normaalisti. Tilaisuuden lopussa Åbo Akademin uskontopsykologian professori Nils G. Holm tosin äityi esittämään ylimääräisen kysymyksen koskien yksilön henkilökohtaisen uskon kehityksen -malliani. Teoreemaa, joka oli alun perin ollut vaarassa ”romuttaa” koko tutkimukseni! Väistin kysymyksen mielestäni taitavasti, mutta toisaalta vastatessani huomasin unohtaneeni mallista erään tietyn aspektin. Professori Holmin kysymyksen tarkoituksena lieneekin ollut saada väittelijä ymmärtämään, että jotain oli jäänyt ajatteluntiimellyksessä pois. Onneksi ”unohdus” ei kaatanut koko ajattelua.

Kokonaisuudessaan väitöstapahtuma oli unohtumaton, koska paikalle olivat saapuneet Rafael Karstenin molemmat tyttäret ja muita sukulaisia. Väitöstilaisuuden aikana vastaväittäjä Åke Hultkrantzin ja Eva Karstenin välille syntyi jopa pienehkö kina siitä, olisiko Rafael Karsten halunnut kuolla intiaanien mailla. Eva Karstenin mukaan hänen isänsä halusi aina palata kotiin tutkimusmatkoiltaan. Professori Hultkrantz oli toista mieltä. Minä väittelijänä en halunnut ottaa asiaan mitään kantaa. Joskus puhuminen on hopeaa. Koko väitöstilaisuuden huvittavin näky oli silloin kuusivuotias tyttäreni Silja, joka selvisi tapahtumasta kuuntelemalla korvalappustereoista saman ”Pekka Töpöhäntä” -sadun viisi kertaa peräkkäin. Väitöstilaisuuden jälkeen juotiin kahvit yliopiston opettajien kahvilassa. Myöhemmin illalla kokoonnuttiin pienellä ryhmällä karonkkaan helsinkiläiseen ravintolaan. Join kuohuviiniä hyvällä omallatunnolla puheiden virratessa.

Sen jälkeen

Väitöskirjani jälkeen olen jatkanut pääsääntöisesti elämääni ja uraani tutkijana. Olen toiminut muun muassa Suomen Akatemian tutkijatohtorina. Uusia väitöskirjojakin westermarckilaiseen koulukuntaan liittyen on suunnitteilla. Ehkä olen tutkimuksillani onnistunut innostamaan nuorta tutkijasukupolvea. Olen myös ollut perustamassa holokaustin ja kansanmurhien tutkimusverkostoa, jonka puitteissa olen julkaissut kirjan ja artikkelin. Näihin teemoihin liittyen uusia artikkeleita on työn alla. Välillä olen tehnyt töitä yläkoulun ja lukion uskonnon ja psykologian opettajana. Kaikkein mielenkiintoisinta kuitenkin on, että olen yhä edelleen kiinni tutkimuskohteessani Rafael Karstenissa. Tosiasia on, että kirjoitin sitten mitä tahansa aate- ja oppihistoriaan liittyvää, hän seuraa mukana tavalla tai toisella. Monelle kollegalleni olen vannonut jokaisen Karsten-kirjoitelmani olevan lajissaan viimeinen, mutta tuo hetki näyttää olevan jossain kaukaisuudessa. Ehkä minun pitäisi vihdoin ymmärtää, että tutkijamies Karsten on tullut jäädäkseen.

Kaiken kaikkiaan olen voinut uskontotieteen kautta tarkastella maailmaa universaalisti. Oppiaine on ollut minulle voimavara, vaikka toisinaan uskontotieteen merkitystä on ollut vaikea selittää ulkopuolisille. Joissakin seminaareissa ja niiden jälkeisissä ”takkailloissa” on pohdittu, voisiko uskontotieteelle olla olemassa jokin sopivampi nimikkeellinen vaihtoehto, koska nykytermi viittaa jokseenkin harhauttavasti yhden uskonnon tutkimiseen. Toisaalta, mitä väliä nimikkeellä on sille, joka itse tietää, miten mielenkiintoisia tutkimuskohteita ja -aiheita oma tieteenala tarjoaa. Minulle uskontotiede on tarjonnut ensisijaisesti varsin unilineaarisen ja mielenkiintoisen tutkimusmatkan erään suuren suomalaisen tutkimusmatkailijan suurenmoiseen elämään.