Kaisa Sinikara

Tore Ahlbäck, Juha Pentikäinen ja Kaisa Sinikara.

TT, professori
s. 1947, väitös 16.11.2007

Vastaväittäjä: dosentti Tore Ahlbäck
Kustos: professori Juha Pentikäinen
Väitöskirja: Ammatti, ihminen ja maailmankuva murroksessa; tutkimus yliopistokirjastoista ja kirjastonhoitajista tietoyhteiskuntakaudella 1970–2005. Helsingin yliopisto, Helsinki, 2007.

 

Maailmankuva, kirjasto ja yliopisto

 

Miksi uskontotiede?

Olin aloittanut teologian opinnot vuonna 1966. Opiskeluaikaa leimasivat oman minuuden ja identiteetin etsintä, sopeutuminen uuteen ympäristöön ja äidin kuolema.  Suoritin opintoja myös valtiotieteellisen ja humanistisen tiedekunnan aineissa. Halusin tutkia haastattelemalla lasten käsityksiä Jumalasta ja uskonnosta. Uskonnonpedagogiikka oli kuitenkin uusi alue tiedekunnassa, enkä saanut tukea aiheelleni. Jouduin valitsemaan turvallisen mutta vähemmän kiinnostavan tutkielma-aiheen. Valmistumista tuki hyvä sparraaja, apulaisprofessori Pekka Raittila.

Uskontotieteen opetus alkoi Helsingin yliopistossa 1970-luvun alussa teologiseen tiedekuntaan sijoitettuna alana. Menin aluksi uteliaisuuttani kuuntelemaan luentoja. Juha Pentikäisen kulttuuriantropologinen ote uskonnon tarkasteluun oli erityisen kiinnostava. Tunsinkin löytäneeni uuden alueen, joka kiinnosti enemmän kuin jo loppusuoralla olleet teologian opinnot. Olin kokenut perinteiset teologin tehtävät ahdistavina siksi, että niissä sitouduttiin luterilaisen kirkon tulkintaan uskonnosta ja jumalasuhteesta. Uskontotiede avasi mahdollisuuden tarkastella ja tutkia uskontoa merkityksineen uudesta näkökulmasta.

Tuolloin väitöskirjaansa valmistelevan Olli Alhon cum laude -seminaari rohkaisi tutustumaan eri uskontoihin ja kulttuureihin. Oma teemani oli islamin mystiikka ja erityisesti sufilaisuus. Tämä johti tutustumaan myös Suomen tataareihin, opiskelemaan turkin kieltä ja arvostamaan kulttuurien moninaisuutta.

Uuden oppiaineen alkuvaiheessa alaan pätevöityneitä oli niukasti. Vuonna 1974 sain Juha Pentikäiseltä kutsun hoitaa määräaikaisesti uskontotieteen laitoksen osa-aikaista assistentuuria ja toimia tutkimusapulaisena. Niinpä siirryin Domus Academican kurssikirjalainaamon tehtävistä laitokselle. Oli mielenkiintoista päästä mukaan uskontotieteen laitoksen toimintaan. Hoidin useita vuosia osa- ja määräaikaisesti tutkimusavustajan, assistentin ja tuntiopettajan tehtäviä. Uskontotieteen laitoksella työskentelivät tuohon aikaan erilaisissa tehtävissä muun muassa Tore Ahlbäck, René Gothóni, Helena Jerman, Tuula Juurikka, Mervi Naakka-Korhonen, Kirsti Suolinna ja Leo Väyrynen. Tutustuin kokeneisiin tutkijoihin, mutta myös nouseviin tähtiin, opin tieteen metodologiaa sekä paljon myös tutkimuksen ja opetuksen koko prosessista.

Löysin myös opetuksen vetovoimaisuuden. Aluksi minut lähes pakotettiin ottamaan vastuullinen uskontotieteen metodikurssi ja sitten kansanuskon peruskurssi Oulun kesäyliopistossa. Luottamus omiin kykyihini ei ollut tuohon aikaan kovinkaan suuri. Olin jännittynyt, mutta paneuduin opetuksen valmisteluun tosissani. Yllätyksekseni havaitsin, että opettaminen oli kiinnostavaa ja vuorovaikutus oppijoiden kanssa oli parhaimmillaan intensiivistä ja palkitsevaa. Opetinkin tuntiopettajana sen jälkeen kymmenkunta vuotta. Myös muun työelämän puristuksessa opetustehtävistä tuli voiman ja virkistyksen lähteitä. Myös myöhempiin johtajatehtäviin liittyvä esiintyminen erilaisille kuulijoille on tuntunut luontevalta.

Lisensiaatintyö ja artikkeleita Tornionlaakson kylätutkimuksessa

Yhteistyö uskontotieteen laitoksella johti myös siihen, että työskentelin useita vuosia VTT, dosentti Kirsti Suolinnan projektissa, jossa kohteena oli Länsirajan jokivarsialue, erityisesti muoniolainen kyläyhteisö. Muonio on saamelais- ja suomalaiskulttuurin rajamaastossa. Se on vain venematkan päässä Ruotsista. Alueellinen lestadiolaisuus (niin sanottu pikkuesikoisuus) yhdistää ihmisiä yli rajojen. Muonion juhannusseuroihin tuli väkeä Norjasta, Ruotsista, Muonion- ja Tornionjoen varrelta ja Pohjanmaalta. Useiden vuosien aikana tehty kenttätyö tutustutti kylään, elämänmuotoon ja omiin rajoihin. Kenttätyössä tutkija joutuu panemaan itsensä likoon ja joutuu itsekin tutkittaviensa arvioimaksi. Kenttätyön paineet luovat helposti jännitteitä myös tutkimusryhmän sisällä.

Opin tieteellistä kirjoittamista Kirsti Suolinnan johdolla työstäessämme Juhonkylä – pohjoissuomalainen lestadiolaiskylä -kirjaa (1986) sekä useita tieteellisiä artikkeleita.  Lisensiaatintyöni Kansanuskonto pohjoissuomalaisessa Juhonkylässä valmistui 1988. Minua kiinnosti erityisesti kysymys, miten kyläläisten ajatteluun ja toimintaan sopivat sellaiset elementit kuin luterilaisen kirkon jäsenyys, aktiivinen lestadiolaisuus ja vanha esikristilliseen traditioon pohjaava kansanusko. Mieltäni askarrutti, miksi yksittäinen henkilö ei kokenut ristiriitaa sulauttaessaan sisällöllisesti eriäviä aineksia omaan ajatteluunsa. Maailmankuva eri tieteenalojen määrittelemänä antoi hedelmällisen viitekehyksen tutkia asiaa.

Tutkimusprojektin kuluessa 1970-luvun lopulta vuoteen 1987 työskentelin teologisessa tiedekunnassa kirjastonhoitajan, kirjastoassistentin sekä opintosihteerin määräaikaisissa tehtävissä. Assistentin työtä tukivat paitsi esimieheni Liisa Rajamäki, myös inspiroivana esimerkkinä tehtävää aiemmin hoitanut systemaattisen teologian laitoksen assistentti, sittemmin professori Eero Huovinen sekä vakanssin virallinen haltija Ville Riekkinen. Opintosihteerin työhön pääsin tutustumaan Aila Lauhan äitiyslomasijaisena. Tiedekunnassa tutkijan työ tuli tutuksi eri näkökulmista. Teologisen tiedekunnan kirjaston vs. assistentin tehtäviin kuului kesäinen tutkimuskausi.

Työskentelin Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa etnologisen osaston kirjastonhoitajana lisensiaatintyön loppuvaiheen aikana 1987–1989. Aloin houkutella muita pitkään opiskelleita yhteiseen juhlintaan, varsinkin kun tutkinnonuudistus oli ovella. Yhteisen juhlinnan tavoitteella oli yllättävä vaikutus.  Kun sitten SKS:n henkilöstö pääsihteeriä myöten kokoontuivat korkkaamaan kuohuviinit, juhlittavana oli kolme lisensiaattia ja kolme maisteria.

Lisensiaatintyöni valmistuttua päätin jättää tutkimustyön eläkeiän haasteeksi. Poikamme oli syntynyt vuonna 1982. Totesin, ettei lasta voi panna muutamaksi vuodeksi hyllylle, mutta tutkittavaa ehkä riittäisi vuosienkin jälkeen.

Myös kirjastotyöhön sisältyi kiinnostavia tehtäviä. Jouduin SKS:ssa aika pian mukaan Suomen ja Neuvostoliiton Tiedeakatemioitten rahoittamaan Bibliografia Studiorum Uralicorum -projektiin, jossa vastuulleni tuli perinnetieteiden osuuden päätoimittajuus (1987–1990). Hankkeessa tuotettiin suomalais-ugrilaisia kansoja koskevan tutkimuksen bibliografiat ja tietokannat arkeologiasta, kielitieteestä, kirjallisuudentutkimuksesta ja perinnetieteistä vuosilta 1917–1987. Projektin johtaja Suomessa oli silloisen Helsingin yliopiston kirjaston (nykyisen Kansalliskirjaston) ylikirjastonhoitaja Esko Häkli ja projektipäällikkönä toimi silloinen Opiskelijakirjaston johtaja Irja-Leena Suhonen. Tämä yhteistyö johti seuraavaan tehtävään.

Maailmankuva, digitaalinen murros ja ihminen

Irja-Leena Suhonen tarvitsi 1989–1990 sijaista Opiskelijakirjaston johtoon. Hyppy noin 40 hengen esimieheksi oli itselleni isohko haaste. Vuoden sijaisuus johti vakanssin avauduttua siihen, että johdin Opiskelijakirjastoa vuoteen 2002 saakka.

Vaativa työ vei mukanaan. 1990-luvun lamavuodet olivat erittäin haastavia ja vaikeita kaikille niille, joilla oli johtamisvastuu. Opiskelijakirjasto onnistui selviytymään vähitellen lamasta. Kirjasto sai uudet tilat ydinkeskustasta Pukevan talosta 1996 ja uuden organisaation yliopiston erillislaitoksena 1997. Käynnissä oleva digitaalinen murros pakotti etsimään uusia ratkaisuja ja uutta osaamista ulkomaisen koulutuksen ja opintomatkojen avulla. Helsingin yliopiston tieteenalojen ja palvelujen monimuotoisuus tuli tutuksi erityisesti vuosina 1995–2000, jolloin toimin yliopiston päättävän elimen, konsistorin jäsenenä.

Vaikka olin päättänyt palata tutkimustyön pariin vasta eläkkeellä, tulin toisiin ajatuksiin istuessani kutsuvieraana teologisen tiedekunnan promootiossa 19.5.2000. Tohtoriksi promovoitavien joukossa huomasin Opiskelijakirjaston nuoren kesäharjoittelijan. Promootion kuluessa heräsi ajatus paluusta tutkimustyön pariin.

Lisensiaatintyössäni viitekehyksenä oli ollut maailmankuvan tematiikka. Se kiinnosti edelleen ja halusin jatkaa siitä mutta vaihtaa tutkimuskohteen maalaiskylästä yliopistokirjastoihin. Halusin käyttää viitekehystä niiden kysymysten selvittelyyn, jotka askarruttivat päivittäin mieltäni. Digitaalisen maailman murros oli käynnissä. Yliopistojen kirjastoissa tämä merkitsi erittäin suurta ja laaja-alaista murrosta työtehtävien, osaamisen, kokoelmien, palvelujen ja tilasuunnittelun kannalta. Kirjastoalan tutkimuksessa oli kyllä käsitelty prosesseja, välineitä ja teknologiaa mutta erittäin niukasti muutosten vaikutuksia ihmisiin ja heidän maailmankuvaansa. Minua kiehtoi kysymys: mitä ihmisten mielissä ja maailmankuvassa tapahtuu aikana, jolloin työn keskeinen maailma muuttuu dramaattisesti ja nopeasti ympärillä.

Ohjaajan tuki on oleellista

Juha Pentikäinen ja Helena Helve olivat tehneet ansiokasta maailmankuvatutkimusta. Oli erinomaista saada heidät väitöskirjatyön ohjaajiksi. Aloitin työn vuonna 2001 laatimalla tutkimussuunnitelman ja hakemalla rahoitusta Kulttuurirahastolta. Työn edetessä osallistuin myös professori René Gothónin tutkijaseminaareihin. Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen laitoksella oli mahdollisuus saada palautetta ja kirjastoalan tutkijoiden näkökulmia työhön dosentti Ilkka Mäkisen tutkijaseminaarissa.

Tutkijaseminaarit olivat hyödyllisiä erityisesti työn alkuvaiheessa. Samalla ne pitivät yllä motivaatiota. Oman työni kannalta oli kuitenkin merkityksellistä, että saatoin tavata työnohjaajiani kolmistaan ja virka-ajan ulkopuolellakin.  He rohkaisivat jatkamaan myös niinä vuosina, jolloin työ eteni hitaasti virkatehtävien paineessa. Erityisesti väitöskirjan rakenteeseen ja painotuksiin ohjauksella ja palautteella oli vaikutusta. Vielä melko loppuvaiheessa tein joitakin rakenteellisia muutoksia sen jälkeen, kun Helena Helve oli valvonut klo 03:een saakka edellisyönä lukiessaan työtäni ja miettiessään jäsentelyn kiteyttämistä. Tämä kuvastaa hyvin työnohjaajani sitoutumista tehtäväänsä.

Uudet tehtävät väitöskirjatyön hidasteena

Aloittaessani työskentelyä väitöskirjan parissa näytti siltä, että pystyisin tekemään tutkimuksen melko nopeasti tutun työn, Opiskelijakirjaston johtajan tehtävän ohessa. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan vuonna 2001 aloitettu väitöskirja valmistui vasta 2007. Väitöskirjan nimi havainnollistaa tutkimusteemaa: Ammatti, ihminen ja maailmankuva murroksessa; tutkimus yliopistokirjastoista ja kirjastonhoitajista tietoyhteiskuntakaudella 1970–2005.

Tulin vuonna 2002 valituksi yliopiston perustamaan uuteen tietopalvelujen kehittämisjohtajan tehtävään, joka sijoittui hallintovirastoon ja johon kuului yliopiston hajallaan olevan kirjastolaitoksen koordinointi ja kehittäminen. Tehtävä perustettiin kansainvälisen arvioinnin tuloksena. Tätä ennen yliopiston laajalla kirjastolaitoksella ei ollut yhtä vastuuhenkilöä, vaan vastuu oli tiedekunnilla ja erillisyksiköillä. Käynnissä oleva digitaalinen murros vaati kuitenkin uudenlaisia kirjastotoimen johtamisen malleja. Täysin uusi tehtäväkenttä vei ajan ja energian.

Suomen Kulttuurirahaston Eila Wirlan säätiön apuraha antoi kuitenkin mahdollisuuden lyhyihin virkavapauksiin. Näiden tutkimuskausien avulla pystyin keskittymään kokonaan tutkimus- ja kirjoitustyöhön. Olin koonnut keskeisen tutkimusaineistoni pyytämällä yliopistojen kirjastonhoitajia kirjoittamaan oman elämäkertansa.

Intensiiviset kirjoitusjaksot haastavan työn keskellä olivat kuin pääsy erämaasta virtaavan veden äärelle. Väitöskirjatyö antoi mahdollisuuden pureutua syvälle niihin kysymyksiin, jotka oman työn muutoksessa askarruttivat ja ahdistivatkin. Ymmärsin käynnissä olevaa murrosta paremmin ja syvemmin kuin ennen. Tutkimus antoi myös mahdollisuuden ymmärtää entistä monipuolisemmin kirjastossa toimivia, joihin oma virkatyöni muutoksen johtajana vaikutti. Tunnistin tietoyhteiskunnan nostattamien aaltojen vaikutuksia ihmisiin, kirjaston rooliin yliopistossa ja maailmankuviin.

Halusin ehdottomasti saada tutkimustyön valmiiksi. Monet olivat luottaneet minuun kirjoittaessaan elämänkertansa tutkimusaineistoksi. Esimieheni hallintojohtaja Kari Suokko ja vararehtori Hannele Niemi arvostivat väitöskirjatyötäni. Työnohjaajani Juha Pentikäisen eläkkeelle siirtyminen lähestyi, mikä asetti selkeyttäviä aikarajoja.  Kolmen kuukauden virkavapaus vuoden 2006 lopulla riitti työn loppuun saattamiseen.

Väitöstilaisuuden kollegiaalisuus

Väitöstilaisuus 16.11.2007 yliopiston vanhan puolen auditoriossa XII kokosi satakunta kuulijaa. Erityisen iloinen olin siitä, että mukana oli myös heitä, jotka eivät tavallisesti käyneet väitöstilaisuuksissa. Silloiset työtoverini, yliopiston hallintoviraston osastonjohtajat; tila- ja tietotekniikkajohtajat samoin kuin kvestori olivat joukolla mukana. Mukana oli tuttuja professoreita, vararehtori, kirjastoalan kollegoja ja tietysti rakkaimmat ihmiset, mieheni ja poikani. Jotkut osaavat kirjastonhoitajat sanoivat: ”Olemme ylpeitä puolestasi, ja väitöksesi antaa työhömme merkitystä”.

Kustoksena toimi professori Juha Pentikäinen. Vastaväittäjä uskontotieteen dosentti Tore Ahlbäck teki teräviä kysymyksiä mutta oli lopulta melko lempeä. Muutaman kerran yleisö purskahti nauruunkin. Väitöksen jälkeen kuulijat kokoontuivat opettajien lehtisaliin nostamaan lasilliset kuohuviiniä. Työtoverini tekivät tilaisuudesta kuvakirjoituksen kirjaston verkkolehteen. Karonkkaillallisilla olivat työnohjaajat, tutkimusta arvioineet sekä vastaväittäjä, samoin esimieheni vararehtori Hannele Niemi, väitöstyössä avustaneet ystävät sekä lähiomaiset. Illasta tuli lämmin, muistorikas ja onnellinen ilta, jossa kaikki läsnäolijat käyttivät puheenvuoron.

Helsingin yliopisto elämän ympäristönä

Julkaisuluetteloni on melko laaja, noin 180 julkaisua. Valtaosa julkaisuista liittyy kirjastoalan kehittämiseen kotimaisesta tai kansainvälisestä näkökulmasta. Tieteellisiä julkaisuja näistä on vain pari-kolmekymmentä.

Halusin saada väitöskirjan valmiiksi omista sisäisistä syistäni. Yllättäen tohtorintutkinto olikin tarpeen, kun yliopiston hallitus päätti muodostaa uuden Helsingin yliopiston kirjaston vuoden 2010 alusta lukien ja koota uuteen organisaatioon kaikkien kampusten kirjastot. Ylikirjastonhoitajan tehtävässä tohtorin tutkinto oli toivottava. Kansleri Ilkka Niiniluoto myönsi myös ylikirjastonhoitajan tehtävään liittyvän professorin arvon maaliskuussa 2010 todettuaan julkaisuluetteloni kyseiseen arvoon riittäväksi. Jäin eläkkeelle ylikirjastonhoitajan tehtävästä 1.8.2013.

Helsingin yliopisto on tarjonnut kiinnostavan ympäristön opiskelulle, tutkimukselle ja työskentelylle oppimisen ja tutkimuksen puolesta. Työhön kirjastossa ja kirjaston johtajana on sisältynyt vaikeita ja äärimmäisen haastaviakin jaksoja mutta myös paljon ilon ja onnistumisen kokemuksia. Mahdollisuus oppia tuntemaan eri alojen tieteen tekijöitä luonnon- ja lääketieteistä humanistiseen ja teologiseen alaan on ollut etuoikeus.

Mikä uskontotieteen merkitys on elämässäni? Uskontotiede herätti kiinnostuksen tutkimustyöhön ja opetti paljon. Kenttätyö on työskentelyä ihmisten kanssa, ja siinä olen oppinut paljon myös itsestäni. Olen oppinut sinnikkyyttä ja pitämään tavoitteista kiinni vaikeissakin tilanteissa. Olen havainnut, että kaikkiin hankkeisiin liittyvät innostus ja lopussa onnistumisen tuottama ilo, mutta mikään ei onnistu ilman sitkeyttä, puurtamista ja vaikeuksien ratkaisemista. Uskontotiede on opettanut arvostamaan ihmisten ja kulttuurien erilaisuutta, mutta myös tutkimusta ja tutkimuksen tekijöitä.