Minna Opas

Minna Opas kentällä

Kuva 1. Minna Opas kentällä.

FT
s. 1977, väitös 15.11.2008

Vastaväittäjä: professori Peter Gow, St Andrews, UK
Kustos: professori Veikko Anttonen
Väitöskirja:   Different but the Same: Negotiation of Personhoods and Christianities in Western Amazonia. Julkaisematon väitöskirja. Turun yliopisto.

 

Seikkailuja etnografian maailmassa

 

Ilta oli jo pimenemässä, kun automme alkoi laskeutua Andien rinteitä hitaasti alas kohti pilvimetsää ja varsinasta sademetsää. Ilma oli viileää, sillä vuorten takaa pilkahtelevat viimeiset auringonsäteet eivät sitä enää lämmittäneet. Kapea hiekkatie kiemurteli rinteitä alaspäin, ja vatsanpohjastani kouraisi aina sivulle katsoessani. Tien ulkoreunalta alkoi kymmenien tai jopa satojen metrien jyrkkä pudotus alaspäin. Kohti tuntematonta suuntaamisesta johtuvaa hieman epämukavaa oloani ei yhtään helpottanut se, että vähän väliä jouduimme tällä kapealla yhden auton kuljettavalla tiellä väistelemään rankkasateiden aiheuttamia maanvyörymiä sekä rinteitä alas valuvia ja jatkuvasti voimaansa kasvattavia puroja, jotka jyrkänteiden kohdalla muuttuivat vesiputouksiksi valmiina viemään auton mukanaan alas rotkoon. Vähitellen ilma alkoi kuitenkin jälleen lämmintä. Laskeutuessamme alaspäin vuoren rinteet muuttuivat vihreiksi sammalten, saniaisten ja muiden kasvien peittämiksi seinämiksi. Uskaltauduin raottamaan auton ikkunaa ja sisään tulvahti lämmintä ja hyvin kosteaa ilmaa, joka ympäröi minut suloiseen vaippaansa. Vaikka vuoriston kylmyyden jälkeen se tuntuikin rahoittavalta, ei se kuitenkaan pystynyt tyynnyttämään mieltäni kaihertavaa jännittynyttä odotusta tulevasta.

Olin matkalla Diamante-nimiseen yinekylään Perun sademetsäalueella vuonna 2000. Tarkoituksenani oli tehdä kylässä kenttätöitä pro gradu -tutkielmaani varten. Matkakumppaneina ja oppainani olivat erään ekoturismiyrityksen perulainen omistaja ja opas, joihin olin viikkoa aikaisemmin tutustunut Cuscon kaupungissa. Yövyttyämme paikallisessa majatalossa pilvimetsävyöhykkeellä jatkoimme matkamme yhä edemmäs kohti alankosademetsää. Lopulta vaihdoimme auton veneeseen Atalaya-nimisessä kylässä ja jatkoimme matkaamme vesiteitse. Veneen kulkiessa ilmavirta toi ihanan raikkaan tuulahduksen nyt jo hiostavaksi muuttuneeseen sademetsäilmaan. Pilvimetsän korkealle kohoavat rinteet jäivät taakse, ja maisema muuttui tasaiseksi. Veneestä näkyi vain molempia rantoja peittävä tiheä puusto. Kuutisen tuntia matkattuamme saavuimme lopulta Diamanten yinekylään. Se oli korkealla joentörmällä, ja joelle näkyivät vain lähimmät talot sekä useita ihmetteleviä silmäpareja: niin aikuisia kuin lapsiakin oli tullut törmälle katsomaan keitä kylään oli saapumassa. Näiden katseiden meitä tarkasti seuratessa nousimme portaat ylös kylään. Matkakumppanini johdattivat minut kylän päällikön taloon ja auttoivat saamaan luvan kylässä työskentelyyn. Sain kutsun majoittua kylän päällikön perheen luo. Tämän pikaisen tapaamisen jälkeen matkakumppanini lähtivät jatkamaan matkaansa. Jäin joentörmälle katselemaan heidän lähtöään. Seurasin venettä katseellani ikään kuin yrittäen pitää mahdollisimman kauan kiinni jostain tutusta ja turvallisesta, kunnes vene katosi joenmutkan taakse. Seisoin yksin joentörmällä, keskellä Perun Amazonian sademetsää, tarkoituksenani viettää seuraava puoli vuotta tässä kylässä, jossa asui noin 300 ihmistä, joita en tuntenut, joiden omaa kieltä en osannut ja joiden kanssa saatoin kommunikoida vain alkeellisella espanjallani. Mitä oikein olin tekemässä? Ja miten olin tähän päätynyt?

Uskontotiedettä opiskelemaan

Tämä erittäin malinowskilainen saapumiskertomukseni kuvaa hyvin sitä, että vaikka teoreettisesti ja metodologisesti olemmekin jo kaukana kenttätyömenetelmän syntyajoista, henkilökohtaisella tunteen tasolla kokemukset etnografian maailmaan heittäytymisestä voivat edelleen olla yhtä lailla pysäyttäviä. Itse en osaa ajallisesti paikantaa sitä hetkeä tai ajanjaksoa, jolloin kiinnostukseni etnografiseen ja antropologiseen tutkimukseen on syntynyt. Ystäväni kuitenkin ovat kertoneet, että jo lukioajan alussa olen puhunut tällaisesta kiinnostuksesta. Opiskelupaikkaa miettiessäni antropologia olisi siis ollut itsestään selvä valinta, mutta sitä ei Turun yliopistoissa ollut valittavissa pääaineeksi. Perheen, ystävien ja harrastusten vuoksi en kuitenkaan ollut valmis vaihtamaan paikkakuntaa, elämäni oli Turussa. Näin ollen aloin perehtyä tarkemmin Turussa tarjolla oleviin vaihtoehtoihin. Huomasin, että uskontotiede oli Turussa hyvin etnografinen oppiala ja professuurikin oli määritelty erityisesti uskontoantropologian professuuriksi. Kun vielä uskonto ilmiönä tuntui minusta erityisen kiehtovalta, päätös uskontotieteen opiskelijaksi hakeutumisesta oli helppo muodostaa. Uskontotieteen pariin minut johdatti siis ensisijaisesti kiinnostus etnografiaan ja antropologiseen tutkimukseen. Mutta opintojen kuluessa tunne siitä, että tutkimus, jota halusin tehdä, oli nimenomaan uskontoetnografiaa, kasvoi vahvaksi.

Se, mihin päin maailmaa loppujen lopuksi päädyin tutkimusta tekemään oli monen sattumuksen summa. Maanosa valikoitui pitkälti 1998–1999 vuodenvaihteessa Chilessä järjestetyn partiolaisten maailmanjamboreen kautta. Osallistuin leirille ja sitä edeltävälle kiertomatkalle Boliviassa ja Chilessä, ja sain ensikosketukseni latinalaisamerikkalaiseen kulttuuriin. Erityisesti Bolivian Andien ketsuaintiaanit ja heidän asemaansa tutustuminen oli sykähdyttävä kokemus. Mutta Turun yliopiston perinteet erityisesti Amazonian luonnon, mutta myös kulttuurien tutkimuksessa saivat minut laskeutumaan ajatuksissani vuoristosta sademetsään. Amazoniaan suuntaavalle opiskelijalle oli tarjolla enemmän neuvoja ja opastusta omasta yliopistosta kuin mitä olisin saanut, jos olisin ottanut kohteekseni Andien kansat. Yliopiston luonnontieteellisen Amazon-tutkimusprojektin piiristä dosentti Kalle Ruokolainen kertoi yöpyneensä ohikulkumatkallaan Diamante-nimisessä yinekylässä Perun sademetsäalueella ja ehdotti kylää mahdolliseksi kenttätyökohteeksi pro graduani varten. Aloin perehtyä tarkemmin yinekansaan ja havaitsin, että heidän parissaan oli tehty varsin vähän etnografista tutkimusta. Lisäksi Perun ollessa 1990-luvun lopussa jo varsin rauhallinen maa Loistava polku -sissijärjestön aktiivisimman toiminnan kukistuttua, oli määränpääni sinetöity. Yrityksistä huolimatta en kuitenkaan onnistunut saamaan suoraa etukäteiskontaktia Diamanteen, joten reissuun lähtö helmikuussa 2000 oli hyppy tuntemattomaan. Paikan päällä kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin ja päädyin yllä kuvatulla tavalla perille Diamanteen. Matkan teki mahdolliseksi Suomen kulttuurirahastolta saamani 20 000 markan suuruinen apuraha. Reppumatkaajan elämää viettäen tuo raha riittikin kattamaan suurin piirtein kaikki matkasta aiheutuneet kulut.

Tie tutkijaksi

Vaikka maisteriksi valmistumiseni jälkeen vuonna 2001 työskentelin yhden lukukauden Kaarinan lukiossa uskonnonopettajana, oli selvää, että jatkaisin tutkimuksen tekoa väitöskirjan parissa. Etnografisessa tutkimuksessa tutkittavat ihmiset kun harvoin jäävät vain ”tutkittaviksi” vaan heihin muodostuu vahvempia siteitä. Diamante ei ollut minulle enää vain tutkimuskohde, vaan siellä asui minulle tärkeitä ihmisiä. Etnografinen tutkimus ei myöskään ollut vain työtä, vaan siitä, tutkimuksen teosta nimenomaan Diamantessa ja Amazoniassa, oli tullut osa minua, osa identiteettiäni, osa sitä tapaa, jolla määrittelen itseni.

Minna Opas yine-yhteisön juhlassa

Kuva 2. Minna Opas yine-yhteisön juhlassa.

Astinlautana koulumaailmasta takaisin yliopistomaailmaan toimi osa-aikaisen arkistoassistentin tehtävä Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitoksen arkistoissa, jota hoidin kalenterivuoden 2002. Tuo vuosi tarjosi myös tarpeellisen hengähdystauon viiden kiireisen opiskeluvuoden ja lukukauden lukio-opetuksen jälkeen. Väitöskirjatyön aloittamiseen tarjoutui tilaisuus Suomen Akatemian rahoittamassa ja uskontotieteen lehtori Matti Kamppisen johtamassa Uskonto, aika ja luonto Perun Amazoniassa -tutkimusprojektissa (AMARE, 2003–2006). Työni virallisena ohjaajana toimi Matti Kamppisen lisäksi uskontotieteen professori Veikko Anttonen. Projektin tematiikan ja aiemman kenttätyöni perusteella väitöskirjani aiheeksi valikoitui yinejen suhde ”luontoon” eli heidän sosiaalista kosmostaan asuttaviin ei-ihmisolentoihin. Tällaisia ovat esimerkiksi vainajat, erilaiset henkiolennot ja haltijat, joilla on näkyvä rooli ihmisten arkipäivän elämässä. Akatemian projektirahoitus mahdollisti minulle kaksi kenttätyöjaksoa Perussa. Syksyn 2003 ja kevään 2005 vietin Diamantessa väitöskirjan aineistoa muodostamassa. Näiden kenttätöiden aikana tutkimusaiheeni muokkaantui etnografiselle tutkimukselle tyypillisellä tavalla. Vaikka yinejen suhteet erilaisiin ei-ihmisolentoihin edelleen olivatkin tutkimuksessa keskeisellä sijalla, aloin nähdä niiden merkityksen yineille olevan erityisesti ihmisyyden määrittelyn kysymyksissä. Tätä kautta päädyin myös tarkastelemaan yinejen kristinuskoa ja erityisesti Diamantessa olevien kahden kirkkokunnan, evankelisten ja katolisten, välisiä suhteita. Myös näitä suhteita näyttivät määrittävän samat ihmisyyden rajaamiseen ja kategorisointiin liittyvät kysymykset kuin yinejen suhteita ei-ihmisolentoihinkin. Näin työni alkoi nivoutua yhä tiiviimmin kristinuskon ja ihmisyyden määrittelyn kysymysten ympärille. AMARE-projektin jälkeen tein väitöskirjaani ensin vuoden ajan Suomen kulttuurirahaston apurahan turvin ja sen jälkeen toisessa Matti Kamppisen johtamassa Suomen Akatemian rahoittamassa projektissa Kulttuuriset systeemit, kansanusko ja modernisaatio Amazoniassa (AMACULT, 2007–2010).

Kollegiaalista tukea kotoa ja vähän kauempaakin

Väitöskirjatyön aikana tutkija tarvitsee paljon tukea ja ohjausta. Itse koin erittäin tärkeäksi toisilta uskontotieteen väitöskirjatutkijoilta ja hiljattain väitelleiltä kollegoilta saamani vertaistuen. Koska ongelmat olivat kaikilla samankaltaisia, ajatusten jakaminen toisten samassa tilanteessa olevien tai hiljattain olleiden kanssa oli jaksamisen ja eteenpäin pääsyn kannalta ratkaisevaa.  Erityisesti Anu Isotalon kanssa kuljimme pitkään samanaikaisesti tätä tietä toisiamme kannustaen. Tuohon aikaan toimineen Kulttuuristen tulkintojen tutkijakoulun kansalliset tapahtumat olivat myös tilaisuuksia, joissa pääsin tutustumaan kollegoihin eri puolilta Suomea ja keskustelemaan erilaisista asioista. Varsinaisen väitöskirjan substanssin kannalta ensiarvoisen tärkeäksi itselleni muodostuivat kansainvälisen Society for the Anthropology of Lowland South America:n (SALSA) puolitoistavuosittain järjestettävät konferenssit. Niissä henki oli aidosti kollegiaalinen ja niin pitkän uran tehneet professorit kuin väitöskirjansa kimpussa painivat nuoret tutkijat, joita kaikkia yhdisti kiinnostus Etelä-Amerikan alankoalueiden alkuperäiskansoihin, pyrkivät tukemaan toisiaan. Koska Suomessa tämän alan osaamista ei juuri löytynyt, sain näissä konferensseista ja niissä solmittujen tutkijasuhteiden kautta tuiki tarpeellista palautetta työstäni. Lisäksi sain tukea pohjoismaisilta Amazon-tutkijakollegoiltani. Koska kussakin Pohjoismaassa Amazonian alueen alkuperäiskansojen tutkijoita on vain korkeintaan kourallinen, muodostimme yhdessä oman pohjoismaisen verkostomme, jonka puitteissa yhteistyö on jatkunut aina tähän päivään saakka. Suomesta tässä yhteistyössä on lisäkseni mukana Pirjo K. Virtanen, jonka kanssa yhdessä kuulumme myös ns. Haina-verkostoon eli pohjoismaiseen Latinalaisen-Amerikan sukupuolentutkimuksen ryhmään. Myös tämän verkoston toiminnasta ja sen muilta suomalaisilta jäseniltä – Pirjo K. Virtasen lisäksi erityisesti Elina Vuolalta ja Sarri Vuorisalo-Tiitiseltä – sain tukea omaan väitöskirjaprojektiini.

Väitöskirjatyön ohella minulle tarjoutui myös tilaisuus työskennellä kehitysyhteistyössä. Vuosina 2003 ja 2004 toimin lyhytaikaisesti Suomen ja Perun valtioiden yhdessä rahoittamassa Biodamaz-projektissa konsulttina. Tehtävänäni oli yhtenä tiimin jäsenenä luoda edellytyksiä sille, että hankkeen kohteena olevat sademetsäkylät ja siellä yhtä lailla niin miehet, naiset kuin lapsetkin saisivat äänensä kuuluville hankkeen toteutuksessa ja omien elinolojensa parantamisessa. Työ oli kiinnostavaa ja auttoi laajemmin näkemään ja ymmärtämään niin paikallisten ihmisten arkipäivän ongelmia kuin kehitysyhteistyöprojektien ongelmakohtia.

Väitöskirjan kirjoittamisen ohella annoin vuosittain opetusta uskontotieteessä sekä toimin viisi vuotta Suomen Uskontotieteellisen Seuran sihteerinä ja vielä vuoden pidempään Temenos: Nordic Journal of Comparative Religion -refereejulkaisun toimitussihteerinä. Tuona aikana muun muassa lanseerasimme jokavuotisen Uskontotieteen päivä -tapahtuman ja saatoimme niin seuran kuin Temenoksenkin nettiaikakaudelle.

Kansainvälinen väitös

Monia monituisia päiviä ja myöhäisiltoja Turun yliopiston Fennicum-rakennuksessa työhuoneellani istuttuani jätin väitöskirjani esitarkastukseen joulukuussa 2007. Väitöskirjani esitarkastajina toimivat Robin M. Wright Floridan yliopistosta USA:sta sekä Dan Rosengren Göteborgin yliopistosta Ruotsista. Odotin erityisellä jännityksellä ja mielenkiinnolla heidän kommenttejaan, sillä se oli minulle itselleni eräänlainen mittari työni kansainvälisestä tasosta. Loppukeväästä 2008 sain heidän kommenttinsa, jotka olivat huojennuksekseni kiittäviä. Toki niissä oli mukana myös hyviä parannusehdotuksia. Itse väitöstilaisuuden siirsin kuitenkin marraskuulle, sillä ensimmäisen lapsemme oli määrä syntyä elokuussa samana vuonna enkä halunnut loppuraskauden ajaksi minkäänlaista väitösstressiä. Toisaalta ensimmäiset kolme kuukautta lapsen syntymän jälkeen olivatkin sitten äärettömän kiireisiä, koska väitöskirja piti vielä kielentarkastuksen jälkeen käydä tarkasti läpi ja tehdä väitösvalmistelut. Onneksi perheeni oli tässä vaiheessa suurena apuna.

Väitös oli 15.11.2008. Vastaväittäjänäni oli yinejä itsekin tutkinut sosiaaliantropologian professori Peter Gow St Andrewsin yliopistosta Skotlannista ja kustoksena professori Veikko Anttonen. Pientä lisäjännitystä tilanteeseen toi se, että vielä muutama päivä ennen väitöstä minun piti soittaa vastaväittäjälle varmistaakseni, että hän varmasti on tulossa paikalle. Hänellä kun oli tapana olla vastaamatta sähköpostiviesteihin. Boheemina luonteena hän ei myöskään itse väitöstilaisuudessa ottanut suomalaisia perinteitä ja käytäntöjä niin kovin vakavasti, vaan esimerkiksi keksi vastaväittäjän alkupuheenvuoron siinä puhuessaan ja unohtui väitöksen kuluessa useasti kertoilemaan omia näkemyksiään asioista varsin pitkästi sen sijaan, että olisi kysynyt niistä väittelijältä. Itselleni hänen ajatuksena olivat tietysti erittäin kiinnostavia, mutta yleisön näkökulmasta väitöstilaisuus ei varmastikaan näyttäytynyt kovin perinteisenä.

Tanssin jälkeen: Minna Opas ja Diamanten kyläläisiä

Kuva 3. Tanssin jälkeen: Minna Opas ja Diamanten kyläläisiä.

Elämää väitöksen jälkeen

 Väitöstä seuranneet kolme vuotta kuluivat pääosin lasten kanssa kotona, sillä toinen lapsemme syntyi vajaa kaksi vuotta väitöksen jälkeen. Siinä välissä olin toki jonkin aikaa töissä ja jatkoin työtä siitä, mihin olin jäänyt, eli aloin tekemään post doc -tutkimustani Amazonian alkuperäiskansojen kristinuskosta. Tarkoituksena on tarkastella paikallista kristinuskoa erityisesti aineellisuuden näkökulmasta käsin. Vuonna 2011 sain kolmivuotisen Suomen Akatemian tutkijatohtorin projektirahoituksen tutkimukseni tekemiseen. Etnografisen kenttätyön ja perhe-elämän yhdistäminen toki aiheutti hieman ongelmia, sillä pienten lasteni vuoksi en voinut heti rahoituskauden alkaessa syksyllä 2011 lähteä kenttätöihin. Päädyin tekemään ensimmäisen vuoden töitä osittaisella hoitovapaalla, mikä tutkijalle tietysti tarkoittaa saman työmäärän tekemistä vähemmässä ajassa ja pienemmällä palkalla. En voi tuota mallia aivan varauksetta muille suositella. Vuoden 2012 syksyllä lähdin kolmeksi kuukaudeksi kenttätöihin Diamanteen. Vastaanotto siellä oli lämmin viiden vuoden poissaolosta huolimatta (olin käynyt sillä lyhyellä vierailulla vuonna 2007). Tuo kenttätyö vasta varsinaisesti saattoi alkuun tutkimukseni, joka siis jatkuu näillä näkymin vuoden 2014 loppuun. Tarkoituksena on lisäksi toteuttaa Diamantessa projekti yinejen oman kulttuuri-identiteetin vahvistamiseksi.

Väitöskirjan jälkeen olen tehnyt myös kaksi tutkijavierailua ulkomaille. Vuoden 2010 keväällä vietin kaksi kuukautta Pariisissa, Université Paris X Nanterressa, Amerindisen etnologian tutkimus- ja opetuskeskuksessa. Vuoden 2011 syksyllä puolestaan olin kaksi kuukautta vierailulla Edinburgin yliopistossa Skotlannissa sosiaaliantropologian laitoksella. Ensimmäiseen vierailuun sain apurahan Ranskasta (L’Institut des Sciences Humaines et Sociales du Centre National de la Recherche Scientifique) ja toiseen kotimaasta Oskar Öflundin säätiöltä. Näiden vierailujen aikana olen päässyt tutustumaan toisten maiden tieteelliseen kulttuuriin ja tapoihin tehdä tutkimusta. Myös kontaktiverkoston luomisessa tämänkaltaiset yksittäisiä konferensseja pidemmät jaksot ovat olleet erittäin tärkeitä. Tällaisten vierailujen toteuttamisessa mieheni ja vanhempani ovat olleet korvaamattomana apuna toimien vuorotellen ”au paireina” hoitamassa pieniä lapsiamme näillä ”ulkomaankomennuksilla”.

Toki myös kotimaassa verkostoituminen antaa aina lisäintoa työntekoon. Alkuvuodesta 2013 aloitimme Turun yliopistolla kristinuskon tutkimuksen pyöreän pöydän kokoontumiset. Tarkoituksena on tuoda yhteen eri aloilla toimivia kristinuskontutkijoita. Ainakin ensimmäisen lukukauden perusteella tuntuu siltä, että tästä voi syntyä erittäin hedelmällinen ja pitkäkestoinen tapaamisfoorumi niin yliopistolla, Åbo Akademissa kuin muuallakin toimiville tutkijoille. Uusien verkostojen luomista edesauttaa myös se, että vuonna 2012 Turun yliopiston uskontotieteen oppiaine muutti Fennicumista Sirkkalan kasarmille ja uskontotiede samalle käytävälle Suomen historian oppiaineen kanssa. Ainakin pyöreän pöydän ääressä olemme jo historian ja taiteentutkijoiden sekä teologien kanssa löytäneet useita yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Tulevat vuodet näyttävät, mihin suuntaan tämä yhteistyö ja oma tutkimukseni kehittyvät.