Anu Isotalo

FT
s. 1975, väitöstilaisuus 7.8.2015
Vastaväittäjä: dosentti Marja Tiilikainen
Kustos: professori Veikko Anttonen
Mistä on hyvät tytöt tehty? Somalitytöt ja maineen merkitykset. Turun yliopiston julkaisuja – Annales Universitatis Turkuensis. Sarja – ser. C – tom. 407. Scripta Lingua Fennica Edita. Turku, 2015.

Yksi tie, kaksi polkua. Miten minusta tuli uskontotieteen tohtori?

 Käännöksiä

Uskonnontutkimus. Sana hypähti tekstistä tajuntaani abivuoden tammikuussa 1994, kun selasin Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan opinto-opasta ja mietin mitä ihmettä tekisin lukion jälkeen. Oivallus oli jotenkin kovin voimallinen. Voiko yliopistossa tosiaan opiskella uskonnollisia ilmiöitä, ihmisten käyttäytymistä ja yhteisöjen toimintaa tältäkin kantilta? Asia oli sillä selvä. Hakisin opiskelemaan uskontotiedettä.

Suurin syy kiinnostukseni suuntautumiselle uskonnon ilmiöihin ja ihmisen toimintaan oli Rauman Lyseon lukion uskonnon ja psykologian opettajani Hannu Keto, jonka kurssit olivat mielestäni tärkeintä ja mieltä aktivoivinta, mitä lukiossa kolmen vuoden aikana opetettiin. Päästyäni yliopistoon ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun vastasin uskontotieteen ja psykologian tenttikysymyksiin lukiomuistiinpanojeni pohjalta. Vielä uskonnon ja psykologian opetusharjoittelussa opintojen loppuvaiheessa käytin omia lukiomuistiinpanojani opetettavien asioiden jäsentelyn mallina tunteja suunnitellessani.

Toisin kuin uskontotieteen opiskelu, uskonnon opettajaksi opiskelu ei ollut pienimmässäkään määrin selvä asia opintojen alkuvaiheessa. Opettajuus oli minulle pitkään vaikeasti kuviteltavissa oleva vaihtoehto. Vasta pro gradu -tutkielmaa tehdessäni aloin tosissani kantaa huolta työllistymisestäni. Ajatus yleiseltä linjalta valmistumisesta alkoi tuntua liian epävarmalta polulta varsinkaan, kun en alkuunkaan mieltänyt itseäni sellaiseksi projektihenkiseksi määräaikaisesta työstä toiseen suhaavaksi pätkätyöntekijäksi, jollaiseksi työelämään sijoittuvaa humanistia toistuvasti kuvattiin. Minusta monen vuoden jatkuvan yliopisto-opiskelun piti tarjota selkeätä mahdollisuutta jatkuvuuteen myös työelämässä.

Kaksi polkua: opettajuus ja tutkijuus

Oli jälkeenpäin ajatellen suuri onnenkantamoinen, että päädyin viime tingassa ennen valmistumista hakemaan aineenopettajan pedagogisiin opintoihin. Suoritin teologian opinnot ja auskultoin viimeisenä opintovuotenani, kun gradu oli jo valmis. Muistan, että valintani toi kaivattua varmuutta tulevaisuuteen: valmistuisin joka tapauksessa myös johonkin ammattiin. Tätä vielä tärkeämpää oli opetusharjoitteluvuoden tuoma varmuus siitä, että opetustyö ei ollut vain varasuunnitelma, vaan jotakin, mitä oikeasti halusin tehdä.

Onnekkaiden ajallisten sattumien ansiosta tulin hakeneeksi ja pääsin heti valmistuttuani vuodeksi lukion opettajan töihin entiseen kotikaupunkiini. Lukuvuosi Raumalla oli tärkeä monessa mielessä. Yhtäältä sain tärkeää opetuskokemusta jatkoa varten, toisaalta ehdin työstää pikkuhiljaa ajatusta väitöskirjasta. Pro gradu -tutkielman kirjoittaminen oli ollut palkitseva prosessi, ja herättänyt ajatuksen tutkimuksen jatkamisesta samasta aihepiiristä. Uskontotieteen professorin Veikko Anttosen kannustuksella oli kuitenkin ratkaiseva merkitys sen kannalta, että aloin tuolloin vakavissani pohtia uskontotieteen jatko-opintoja.

Gradun aihetta mietin aikanaan pitkään ja hartaasti, piinallisuuteen saakka. Halusin aiheen, joka sopisi täydellisesti kiinnostuksen kohteisiini. Tiesin teemat, jotka minua uskontotieteeseen liittyen kiinnostivat: ruumiillisuus, sukupuoli, seksuaalisuus, tilallisuus – ja erilaiset eronteot ja rajanvedot. Haasteena oli löytää aihe, jossa nämä kaikki yhdistyisivät.

Sitä en enää muista, miten ja missä vaiheessa etnisyyteen ja maahanmuuttoon liittyvä tutkimuskiinnostus ensi kertaa nivoutui mukaan. Sen kuitenkin muistan, että kiinnitin gradun aihetta miettiessäni huomiota somalialaistaustaisia pakolaisia koskevaan kielteiseen mediahuomioon ja siihen, miten vähän Somaliasta pakoon lähteneiden ihmisten elämästä Suomessa tiedettiin. Turun kauppatorin bussipysäkillä bussia odottaessani mietin, mitä vieressäni seissyt somalinainen ajatteli elämästään ja näkemästään elämästä Suomessa.

Pitkän päätä kivistävän pähkäilyn jälkeen gradun aihe kiteytyi minulle lopulta varsin yllättäen ja yllättävässä paikassa – eräässä turkulaisessa yökerhossa puoli neljän aikaan aamuyöstä. Gradu perustui Turussa asuneiden somalinaisten haastatteluille, ja keskittyi sukupuolittuneisiin tilallisiin merkityksiin sekä yksityisen ja julkisen tilan välisiin rajanvetoihin.

Väitöskirjatutkijan ala- ja ylämäkiä

Yöllisellä oivalluksellani oli ratkaiseva merkitys tutkimuspolkuni alkupäänä. Väitöstutkimukseni käynnistyi opettajavuoden jälkeen vuonna 2003 Kulttuuristen tulkintojen tutkijakoulutettavana. Tarkoitukseni oli väitöskirjassani keskittyä sukupuolitettuihin ja tilallisiin kunnia- ja mainekäsityksiin ja näin jatkaa ja laajentaa graduni aihepiirejä.

Tutkijakoulun toistuvat seminaarit olivat mieliinpainuvan hienoja tilaisuuksia tutustua eri vaiheessa tutkijan uraa oleviin perinteen- ja kulttuurintutkijoihin Suomessa. Vaikka vielä tuolloin tunsin olevani maahanmuuttajiin liittyvän tutkimusaiheeni kanssa melko yksin, oli innostavaa huomata, että erilaisille tutkimuksille yhteisiä teemoja ei kuitenkaan ollut vaikeata löytää.

Suunnitelmani oli hankkia tutkimusaineisto haastattelemalla turkulaisia somalityttöjä ja -naisia ja havainnoimalla heidän elämäänsä Suomessa. Tutkijakoulu tarjosi arvokkaan mahdollisuuden keskittyä pitkäjänteiseen etnografiseen kenttätyöhön. Tämä oli erityisen tärkeää siitä syystä, että huomasin varsin pian, että kentälle pääseminen ja tyttöihin ja naisiin tutustuminen oli hidasta ja vaiheittain etenevää. Haasteista ja ajoittaisesta vaivalloisuudesta huolimatta muistelen kenttätyötä erityisellä lämmöllä. Monista ihmisistä tuli minulle tärkeitä. Koin sellaista huomioimista ja hyväntahtoisuutta, jota en ollut osannut tutkijan roolissani odottaa. Kenttätyövaihe oli monin tavoin merkittävä vaihe elämässäni. Se muutti näkökulmiani ja ylipäätään sitä, mitä osasin tulla ajatelleeksi.

Tutkijakoulun rahoituksella reissasin myös Englantiin. Matkan ehdoton kohokohta oli vuosia eläkkeellä olleen antropologi Mary Douglasin tapaaminen hänen kotonaan Pohjois-Lontoossa. Tutkimuksesta keskustellessamme sain tilaisuuden kertoa hänelle, miten suuren vaikutuksen hänen kirjansa Purity and Danger oli minuun jo perustutkinto-opiskelijana tehnyt. Erityisen merkittävä hetki oli päästä kertomaan rouva Douglasille tekeillä olevasta väitöskirjastani ja minua kiinnostavista ruumiillisuuden, rajanvedon, sukupuolen, tilallisuuden ja etnisyyden teemoista.

Kolme vuotta vieneen kenttätyön ja aineiston käsittelyvaiheen päätyttyä koitti toden teolla käsikirjoituksen kirjoitusvaihe. Etenemiseni tyssäsi kuitenkin siihen, että jäin ilman jatkorahoitusta, joten päädyin elämäni ensimmäistä kertaa asioimaan työvoimatoimiston kanssa. Tästä seurasikin melkoisen raskas rupeama, joka näännytti tolkuttomuudessaan aika ajoin maitohapoille.

Turun työvoimatoimiston yllättävä tulkinta oli, että koska väitöskirja kerran oli kesken, työllistyin edelleen omassa työssäni. Turkulaisittain tulkiten olin väitöskirjayrittäjä, jolle ei työttömyysturva kuulunut. Työvoimaviranomaisia ei hetkauttanut millään tavalla se, että olin ollut määräaikaisessa työsuhteessa ja palkkatuloistani oli pidätetty vuosien ajan kaikki lakisääteiset eläke- ja työttömyysvakuutusmaksut. Silläkään ei ollut merkitystä, että palkkatyösuhde ylipäätään ulossulki mahdollisuuden soveltaa tapauksessani minkäänlaista yrittäjyyspykälää. Sekään ei vaikuttanut, että Helsingissä vastaavassa tilanteessa olleella väitöstutkijalla ei ollut mitään ongelmaa päästä työttömäksi.

Vaikka lisäksi miten perustelin, että olin myös aineenopettaja, olin jo aiemmin tehnyt päätoimista opetustyötä ja olin valmis ottamaan vastaan opetustyötä milloin tahansa, keskeneräisen väitöskirjan estämättä, se ei riittänyt. Olin keskeneräisine tutkimuksineni sen luokan persona non grata, etten kelvannut edes työttömyyskortistoon.

Kafkamaisen menon huipentuma oli puhelinkeskustelu, jossa eräs herra työvoimaviranomainen alkuvuodesta 2007 totesi minulle: ”jos poltat tutkimusaineiston ja kaiken neljän vuoden aikana tekemäsi työn, siinä tapauksessa voisimme hyväksyä sinut työttömäksi, koska silloin et voisi jatkaa enää väitöskirjaa”.

Muistot tuolta ajalta ja asioinnista työvoimatoimiston kanssa ovat suoraan sanoen niin pähkähulluja, että muistelen mieluummin sitä, kun sain vuoden valitusprosessin jälkeen vihdoin Helsingistä muutoksenhakulautakunnan yksimielisen oikaisun Turussa tehtyyn virheelliseen päätökseen.

Opetuksen ja tutkimuksen risteävillä poluilla

Koska työvoimaviranomainen keskittyi lähinnä työllistymiseni torpedointiin, uppouduin itse täysipäiväisesti opettajantyön hakuun ja saamieni lyhyiden opettajansijaisuuksien hoitamiseen. Vaikka hartioita pakotti huoli tulevasta toimeentulosta ja kesken jääneestä väitöskirjasta, opettaminen oli kivaa. Kevään 2007 työnhaun tehokkuudesta kertonee jotain se, että mahdollisia opettajanpaikkoja seuraavaksi lukukaudeksi siunaantui kuin ihmeen kaupalla jopa kolme.

Olin – ja olen edelleen – suunnattoman iloinen siitä, että yksi näistä paikoista oli Turun normaalikoulu. Pääsin norssille syyslukukauden 2007 alussa opettamaan psykologiaa ja tiedonteoriaa IB-lukioon, minkä lisäksi opetin muutamia yläkoulun uskonnon kursseja. Tästä opetustyöstä seurasi paljon hyvää – mutta se olisi toisen tekstin aihe.

Koska norssin opetustyön ohella oli käytännössä täysin mahdotonta edistää samanaikaisesti toista työtä, väitöskirja jäi odottelemaan parempia aikoja tietokoneen kovalevylle neljäksi ja puoleksi vuodeksi. Näiden vuosien aikana keskeneräinen työ vaivasi mieltäni ja hikoilutti ja valvotti minua monina aamuyön tunteina. En kuitenkaan missään vaiheessa ajatellut, että olisin luovuttanut ja jättänyt väitöskirjan tekemättä. Kirjoitusprojekti vain odotteli parempia aikoja. Niinä hetkinä, kun oma usko väitöskirjan loppuun saattamiseen oli vakavasti koetuksella, mieheni Heikki piti täysin vankkumatonta positiivista asennetta yllä. Olen hänelle tästä ratkaisevasta tuesta ja kannustuksesta äärettömän kiitollinen.

Lienee monen asian summa, miksi rahoitusta alkoi apuraha kerrallaan järjestyä vuoden 2010 kevätpuolelta alkaen. Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen maakuntarahasto, Turun yliopistosäätiö, Ella ja Georg Ehrnroothin säätiö ja Suomen Konkordia-liitto hyväksyivät yksi toisensa jälkeen apurahahakemukseni. Kun työsuhteeni opettajana vielä vakinaistettiin, olin valmis jäämään virkavapaalle vuoden 2011 loppupuolella kirjoittamaan väitöskirjaani. Tuntui aivan taivaalliselta päästä jatkamaan pitkään kesken ollutta työtä Donner-instituutin kirjastoon, josta minulle järjestyi oma työpiste ja ihana, hyväntahtoinen työyhteisö. Donnerskan kirjastosta tuli minulle hyvin rakas paikka, jossa vietin intensiivisimpinä tutkimuskirjoittamisen aikoina yli puolet vuorokaudesta.

Varsin pian huomasin, että tutkimustauko oli tehnyt hyvää. Tauon aikana suomalaiseen tieteelliseen keskusteluun oli (vuosien takaisesta poiketen) ilmaantunut monia sellaisia monikulttuurisuuteen ja nuoriin liittyviä tutkimuksia, joihin saatoin omaa työtäni peilata. Myöskin huoli tutkimukseeni osallistuneiden turkulaisten somalien anonymiteetin säilymisestä oli hälventynyt kenttätyön ja väitöskirjan julkaisemisen välisen ajallisen etäisyyden ansiosta. Vaikka aihe ja aineisto eivät olleet muuttuneet miksikään, työvuodet Suomen monikulttuurisimmassa koulussa olivat myös saaneet kuin huomaamatta liikkeelle ajatuksia, jotka kiteyttivät jotenkin uudella tavalla sen, miten halusin tutkimukseni rakentaa ja mitä halusin sanoa. Käytännössä aloitin käsikirjoituksen kirjoittamisen uudestaan, aivan alusta.

Käsikirjoituksen esitarkastusversio syntyi pitkien opetustyöstä vapaiden jaksojen jatkumossa. Esitarkastuslausunnot saapuivat marraskuussa 2014, mutta väitöstilaisuus sovittiin vasta kahdeksan kuukauden päähän, viimeiseen viikonloppuun ennen koulun syyslukukauden alkamista. Näin sain sovitettua väittelemisen koulun lukuvuoteen ja ehdin opetustyön kesäkeskeytyksen ajan valmistautua väitökseen.

Väitöskesä

Suvivirren jälkeisenä päivänä alkoi väitöskirjan rivakka viimeistelytyö. Kesäkuu oli varattu viimeistelyyn ja heinäkuu taittotyöhön ja työn oikolukuun, jotta kirja ehtisi heinäkuun lopussa painoon. Koska keskikesä ei ole otollisinta aikaa oikolukuavunpyyntöjen lähettämiseen tutkijakollegoille tai kenellekään muullekaan, urakkaan kanssani ryhtyi armas aviomieheni.

Mieleeni on jäänyt auringonkeltainen hetki eräänä heinäkuun harvoista hellepäivistä, jolloin Heikki kärsivällisesti luki (en tiedä monennenko kerran) taittoversiota ulkona aurinkotuolissa. Itse makasin puolitolkuttomana pihanurmella hullun tekstuaalisen loppukirin aiheuttamassa kisaväsymyksessä. Näihin päiviin saakka minua on harmittanut se, että kaiken säädön keskellä painoon menneestä esipuheesta jäi puuttumaan hänelle osoitettu lause: ”Suurkiitos korvaamattomasta avustasi myös oikolukuvaiheessa.” Nyt lakkaa toivottavasti tämäkin asia harmittamasta.

Elokuinen väitöspäivä oli työnteon ja odotuksen satumaisen hieno täyttymys. Koko kesän vieneen hurjan säätämisen ja viimeistelyn sekä väitöstä edeltäneen viikon valmistautumisen jälkeen minulla oli vahva tunne siitä, että enempää valmis väitökseen en olisi voinut olla. Kokemus pitkästä tutkimusprosessista, jonka aikana tutkimuksen tekeminen ja pitkät tauot olivat vaihdelleet, toi päivään erityisen suurta ilon ja vapautuneisuuden tuntua. Kesän aurinko ja lämpö, jotka olivat antaneet muutamaa alkuheinäkuun päivää lukuun ottamatta odottaa itseään, saapuivat sopivasti juuri väitöspäiväksi.

Väitöstilaisuuttani seuraamaan oli saapunut valtava määrä ihmisiä. Oli huikaisevaa aloittaa lektio täydessä luentosalissa ja tajuta, että kaikki paikalla olevat ihmiset olivat tulleet kuuntelemaan väitöstäni. Lektiossa takeltelin muutamaan otteeseen sanoissani, mikä ei johtunut niinkään jännityksestä vaan siitä, että tavoitin katseellani yleisöstä tuttuja kasvoja, mistä vaikuttuneena ja ilahtuneena tarkkaavaisuuteni tekstin lukemisesta herpaantui. Loppulektio sujui paremmin kun lakkasin niin intensiivisesti samanaikaisesti seuraamasta, keitä kaikkia suuren yleisön joukossa oikein oli.

Väitöksestä muotoutui vastaväittäjän Marja Tiilikaisen johdolla hieno keskustellen edennyt tilaisuus, jossa väittelijällä oli mahdollisuus puolustaa tutkimustaan, sanallistaa tekemiään valintoja ja kuvata Turkuun paikantuneen kotietnografisen työn erityispiirteitä monista näkökulmista. Nautin tilanteesta ja sen vaatimasta intensiivisestä keskittymisestä. Sain vihdoin kertoa valmistuneesta tutkimuksestani ja tutkijantyöstäni ihmisille, jotka olivat tulleet varta vasten paikalle. Väitöstilaisuuden päätyttyä huomasin sen kestäneen 2 tuntia 40 minuuttia. Olo oli kuin maaliin saapuneella maratonkävelijällä. Tilaisuuden kruunasivat väitöskahvit ja valtavan pitkä onnittelijoiden jono.

Väitöspäivän jälkeisenä aamuna olo oli onnellinen, epätodellinen ja euforinen. Kelluin väitösonnitteluissa, kehuissa ja lämminhenkisen karonkan kauniissa puheissa ja mietin, miksi näin hyvää tekevää ja voimauttavaa toimintaa ei hyödynnetä laajemminkin akateemisessa elämässä. Ehkä keskinäisen kehun seminaarit pitäisi sisällyttää pakolliseksi osaksi jatko-opintoja? Olen varma, että moni tutkimus etenisi merkittävästi sutjakammin, jos hyväntahtoisuus, myönteisyys ja aiheelliset julkilausutut kehut olisivat itsestään selvä osa akateemista tutkimuskäytäntöä.

Postdoktoraalisia pohdintoja

Osallistuminen tohtoripromootioon toukokuussa 2017 päätti matkani uskontotieteen opiskelijasta uskontotieteen tohtoriksi. Promootiojuhlallisuudet antoivat mahdollisuuden vielä kerran juhlia tehtyä väitöstyötä, tällä kertaa yhdessä muiden tohtoreiden kanssa. Hauskaa oli, että samaan promootioon osallistui myös vuosia aiemmin väitellyt uskontotieteilijä Tuija Hovi, jolle aikanaan kiikutin 42 ensimmäistä sivua gradustani Fennicumin kolmanteen kerrokseen.

Promootio oli virstanpylväs, jonka myötä tuli mietittyä menneitä vuosia ja kuljettua matkaa. Vertaistuella, vertaispalautteella ja kollegiaalisilla keskusteluilla on ollut valtavan suuri merkitys sekä väitöstyön etenemisen että tutkimusinnostuksen ylläpitämisen kannalta. Uskontotieteilijäystäväni Kati Mikkola ja Minna Opas ovat olleet monella tavoin tärkeitä kanssakulkijoita jo perustutkintoajoilta saakka. Heidän kanssaan on voinut paitsi puida kivistäviä ongelmia ja rakentaa ratkaisuja, myös nauraa akateemisille kummallisuuksille ja ottaa etäisyyttä niistä.

Todellinen aarre väitöskirjan käsikirjoitusvaiheessa oli Tiina Mahlamäen vetämä uskontotieteen tekstityöpaja, joka vertaispalautteen ohella rohkaisi kirjoittamisen iloa ja selkiytti näkemyksen siitä, mistä omassa kirjoittamisessani oli kyse. Väitöstyön alkuvuosina erityisesti naistutkimuksen (nykyään sukupuolentutkimus) opinnot ja naistutkimuksen tutkijaseminaari tukivat aivan käänteentekevällä tavalla sukupuolen merkitysten teoreettista ja empiiristä pohdintaa.

On ollut aikoja, jolloin uskontotiede on ollut ajattelussani enemmän ja jolloin se on ollut vähemmän keskiössä. Kiinnostus uskonnollisiin ja uskonnollistettuihin ilmiöihin ei ole hävinnyt mihinkään, mutta huomaan, että erityisesti sukupuolentutkimus, nuorisotutkimus ja viime aikoina kriminologia ovat houkutelleet hyvin toisenlaisiin kysymyksenasetteluihin ja tutkimuskeskusteluihin. Takaisin uskontotieteilijätaustaani minut vievät hyvin nopeasti etnografiaan liittyvät keskustelunaiheet sekä erilaisten erontekojen ja rajanvetojen analysointi.

Polkumetafora on kenties kulunut ja kliseinen tapa hahmottaa elämänkulkua. Se kuvaa kuitenkin hyvin kokemustani etenemisestä tutkijuuden ja opettajuuden välimaastoissa – vuoroin toisella, vuoroin toisella polulla, mutta samaan suuntaan. Koska tutkijan työhön joka tapauksessa usein yhdistyy opetustyötä, kyse on ollut myös toinen jalka toisella, toinen toisella polulla kulkemisesta.

Olen nauttinut vapaudesta liikkua, toteuttaa suunnitelmia ja oivaltaa uusia etenemisreittejä. Erilaiset eteen tulleet hienot mahdollisuudet ovat kuljettaneet minua eteenpäin myös väitöksen jälkeisessä tutkimustyössä. Edelleen tunnen kuitenkin olevani samalla tiellä. Oikealla tiellä.