FT
s. 1971, väitös 22.9.2012

Vastaväittäjä: professori Kim Knott, Leeds, UK.
Kustos: professori Veikko Anttonen
Väitöskirja: Cultural Diversity, Social Cohesion, Religion: Core Values and Educational Policies in Four European Nations. Turun Yliopiston julkaisuja, Annales Universitatis Turkuensis, Sarja B, Osa 355, Humaniora, Turku, 2012.

Polkuni uskontotieteen tohtoriksi

Valmistuin 24-vuotiaana luokanopettajaksi vuonna 1996. Toimin alakoulun opettajana kolmen vuoden ajan, jonka jälkeen palasin yliopistoon opiskelemaan filosofiaa.  Vuonna 2001 sain filosofian opinnot suoritetuksi. Niin innostunut olin alasta, että tein yhteiskuntafilosofian alaan kuuluvan lisensiaatintutkielman.

Vaikka palasin filosofian opintojen jälkeen takaisin alakouluun opettajaksi, olin päättänyt lisätä liikkumamahdollisuuksiani opetuksen kentällä ja hankkia lukion opettajan pätevyyden filosofian lisäksi myös psykologiassa ja uskonnossa.

Sain ensi kosketukseni uskontotieteeseen vuonna 2005 alkaessani suorittaa Turun yliopistossa uskonnonopettajan aineopintoja. Uskontotiedettä opiskelin työni ohella. Opintojeni edetessä syventäviin opintoihin sain kunnian tutustua professori Veikko Anttoseen. Veikko kiinnostui lisensiaatintutkielmastani, joka käsitteli uskonnon opetusta monikulttuurisessa yhteiskunnassa, ja toivotti minut tervetulleeksi tekemään väitöskirjaa uskontotieteeseen.

Ajatus väitöstyöstä oli ollut mielessäni jo pitkään, joskin siinä elämänvaiheessa pääasiallinen tavoitteeni oli saada pikimmiten uskonnonopettajan tutkintotodistus. Pienten lasten isänä katsoin, etten voisi töiden ohella alkaa niin massiiviseen työhön, jota väitöskirjan tekeminen edellytti.

Kun olin saanut aineenopettajan opinnot suoritetuksi vuonna 2007, laitoin apurahahakemuksen Kulttuurirahastoon ja pyysin Veikolta lausuntoa.  Ilmeisesti Veikon lausunto oli siksi erinomainen, sillä onnistuin saamaan ensimmäisen apurahani. Apurahahakemuksessa työni otsikkona oli Uskonnonopetus monikulttuurisessa yhteiskunnassa.

Varsinaisen työskentelyn aloitin Italiassa, Umbriassa keväällä 2008. Paikan valinta ei vaikuttanut työn sisältöön mitenkään. Vaimoni oli opiskellut Italiassa, ja meille järjestyi mahdollisuus viettää tuossa kauniissa maassa pari kuukautta.

Noin neljän kuukauden intensiivisen työskentelyjakson jälkeen palasin takaisin alakoulun opettajaksi. Työskentelyni väitöskirjan parissa oli satunnaista, ja olin jopa valmis luopumaan koko hankkeesta. En kerta kaikkiaan saanut itseäni motivoiduksi työskentelemään iltamyöhään, saati aikaisin aamulla. Ajattelin kirjoittavani yhden artikkelin ja jättäväni homman toistaiseksi sikseen.

Onnekseni onnistuin heti seuraavana vuonna saamaan kaksi apurahaa: puolen vuoden stipendin Kulttuurirahastolta ja hieman pienemmän TOP-säätiöltä. Näiden turvin jättäydyin vuodeksi vuorotteluvapaalle. Tuona aikana työni eteni huomattavasti. Tyttäreni aloitti koulun, ja hänen lyhyet koulupäivänsä pitivät huolen siitä, etten juurikaan ennättänyt poistua kotoa. Sainkin tuona vuonna kerättyä ja analysoitua tutkimukseni aineiston, tehtyä selkeän jäsentelyn kappalejakoineen sekä kirjoitettua tekstin rungon. Tein mielestäni kovasti töitä, mutta voin silti sanoa nauttineeni tuosta vuodesta.

Ensimmäisen käsikirjoitusluonnokseni annoin ohjaajilleni Veikko Anttoselle ja dosentti Matti Kamppiselle syksyllä 2010. Matin tehtävänä oli arvioida työni argumentaatiota, ja sainkin häneltä hyviä ja rakentavia ehdotuksia. Veikko pääohjaajanani oli sitä mieltä, että uskontotieteen osuutta tulisi lisätä. Muistan olleeni Veikolle hieman näreissäni. Kävimme kuitenkin pitkän ja rakentavan keskustelun. Jäin pariksi kuukaudeksi virkavapaalle, taas kirjoittamaan. Loppukevään ja kesän aikana tein Veikon ehdottamat lisäykset töiden ohella.

Alkusyksystä 2011 työni lähti esitarkastukseen. Olin onnekas saadessani professorit Kim Knottin ja Tuula Sakaranahon tarkastajiksi. Molemmilla työn lukeminen vei aikaa, ja sain heidän kommenttinsa vasta aivan joululoman alla. Esitarkastuslausuntojen saapumiseen liittyy maininnan arvoinen episodi: Tuulan lausunto oli puoltava, mutta Kimin lausunto ei puoltanut väitösluvan myöntämistä. Se ei tosin kieltänytkään sitä. Joka tapauksessa sain lausuntojen yhteydessä tiedekunnalta tiedon, ettei minulle myönnettäisi väitöslupaa. Onneksi Veikko otti Kimiin välittömästi yhteyttä ja pyysi häntä täsmentämään lausuntoaan. Pelkona luonnollisestikin oli se, että työtä pitäisi massiivisesti muokata ja esitarkastusprosessi pitäisi läpikäydä uudelleen, mikäli Kim ei pitänyt työtäni akateemiset kriteerit täyttävänä. Kaikeksi onneksi sain vielä samana päivänä Veikolta huojentavan viestin. Kaikki oli Kimin mielestä kunnossa väitösluvan myöntämisen suhteen. Kim kirjoitti loppulauseen pikaisesti ja pahoitteli syntynyttä epätietoisuutta.

Kim ja Tuula olivat tehneet koko joukon kriittisiä havaintoja ja ehdotuksia työni parantamiseksi, ja näiden kimppuun kävin välittömästi innolla ja tarmokkuudella. Olihan kyseessä työn viimeinen puserrus. Luullakseni otin kaikki heidän havaintonsa huomioon.  Tällä kertaa en voinut jäädä pois töistä, sillä olin juuri aloittanut yhtenäiskoulun apulaisrehtorina. Tein kolmen kuukauden ajan hartiavoimin töitä aamuisin ja iltaisin, arkena ja viikonloppuina.

Huhtikuun alussa olin saanut homman valmiiksi, ja aloimme Veikon kanssa pohtia vastaväittäjää ja väitöksen ajankohtaa.  Veikko ehdotti Kimiä vastaväittäjäksi, mikä sopi minulle hyvin. Koska kielentarkastus oli vielä tekemättä ja minulla oli koko joukko kiireitä työni vuoksi, päätimme suosiolla siirtää väitöspäivän syksylle.

Olin kuitenkin ollut ilmeisen väärässä uskoessani viimeisen puserruksen olevan jo menneisyyttä. Kirjan saaminen painettavaan kuntoon oli tuskallisempaa kuin olin kuunaan kuvitellut. Taittaminen oli haastavaa, ja vaikeammaksi asiat teki se, ettei Turun yliopiston Annales-sarja tarjonnut selkeitä ohjeita kirjasimille, kirjasinten koolle, rivivälille ja niin edelleen. Onneksi olin kesälomalla, sillä tähän loppusilaukseen tuhraantui koko heinäkuu.

Korvaamattomana apunani tässä työvaiheessa oli Ellen Valle, englannin laitokselta eläkkeelle jäänyt syntyperäinen amerikkalainen. Ellenin tehtävänä oli alun perin suorittaa työni kielentarkastus, mutta oikolukiessaan hän teki tarkkanäköisiä havaintoja, antoi taittoon liittyviä vinkkejä ja ennen kaikkea kannusti minua. Ellenistä haluaisin mainita vielä sen, että hän keksi työni otsikon. Hänen mielestään lukija ehtisi nukahtaa ennen kuin pääsisi itse keksimäni otsikon loppuun.

Noin kuukausi ennen väitöspäivää työni oli valmis ja sain mallikappaleen kirjapainosta. Ajattelin pillahtavani itkuun, kun vihdoin näkisin kirjan valmiina. En kuitenkaan ehtinyt, sillä välittömästi, alkaessani selata kirjaa, vieläpä autossa istuessani kirjapainon edessä, löysin heti pari kirjoitusvirhettä. Siksi uhrasin oikolukuun vielä yhden viikonlopun.

Niin kuin kaikki väitelleet varmaan hyvin tietävät, työ ei luonnollisestikaan päättynyt tähän. Väitöstilaisuuden ja juhlan valmistelu on verrattavissa häiden järjestelyyn. Käännyin oppiaineen opettajan FT Tiina Mahlamäen puoleen. Tiina kirjoitti lohduttavasti, että hänellä on koneellaan yli kolmekymmentä väitösjuhlaa koskevaa tiedostoa! Asiat kuitenkin hoituivat ajallaan ja painollaan. Se täytyy sanoa, että ilman vaimoni apua en olisi urakassa onnistunut.

Väitöspäivän lähestyessä aloin, kaiketi luonnollisista syistä, olla huolissani ja hermostunut. Vaimonikin sanoi, ettei ole nähnyt minua koskaan niin hermostuneena. Ehkä eniten minua hermostutti englannin kielen taitoni. Puhuin englantia sujuvasti, mutta lähinnä terminologian ääntäminen huolestutti. Tuntui lähtökohtaisesti epäreilulta, että täydellistä ja kaunista englantia ääntävä henkilö sai vapaasti hiillostaa minua. Olinkin kesästä asti yrittänyt puhua kotona englantia. Kävin myös Ellenin kanssa lasillisella harjoitellakseni ääntämistäni. Ellen vakuutti, että tulisin selviytymään hyvin.

Olin toki myös huolissani siitä, minkälaiseen prässiin Kim minut pistäisi. Toiveenani oli hyvä akateeminen keskustelu. Onneksi sain tilaisuuden tavata Kimin päivää ennen tilaisuutta. Tapaamisessa keskustelimme tulevasta päivästä, mutta heti aluksi Kim sanoi, ettei minun pidä olla huolissani; tulisimme pitämään hyvän shown. Nämä sanat mielessäni nukuin kohtuullisen hyvin edeltävän yön.

Väitöspäivän aamun olin suhteellisen rauhallinen. Olimme hyvissä ajoin Kimin ja Veikon kanssa Veikon toimistossa. Veikko tarjosi konjakkia, ja tunnelma oli vapautunut ja leppoisa – olo oli kuin piirimestaruuskisoihin valmistautuessa. Vasta, kun saavuimme luentosaliin ja näin omaiseni eturivissä, koin hetkittäisen jäätymisen. Sitä ei kuulemma näkynyt ulospäin. Olen ammattini vuoksi kohtuullisen kokenut puhumaan, joten lectio praecursorian pitäminen sujui ongelmitta.

Itse väitöstilaisuus kesti reilut kaksi tuntia. Kim piti lectioni jälkeen hienon ja rohkaisevan alustuksen. Muutenkin hän puhui paljon ja lähestyi jokaista kysymystä luomalla kulloiseenkin teemaan tai asiaan laajemman perspektiivin. Metodit, aineisto, teoriat tulivat asiantuntevalla ja jouhevalla tavalla käsitellyksi. Kim loi taidokkaasti dialogin välillemme – juuri siitähän hyvässä akateemisessa keskustelussa on kyse. Joka kerta vastattuani Kimin esittämään kysymykseen hän kiitti kohteliaasti kauniilla brittiaksentillaan.

Loppupuheenvuorojen jälkeen yleisön joukosta tehtiin muutama kysymys. Uskonnonopetuksen järjestäminen on aihe joka kiinnostaa. Ystäväni kertoi, että yleisön kiinnostus melkein valmiin tohtorin näkemyksistä oli käsin kosketeltavissa.

Vihdoin Veikko kustoksen roolissa julisti tilaisuuden päättyneeksi. Ihmiset tulivat onnittelemaan. Olin aluksi aika lailla pöllämystynyt: mitä ne nyt minun luokse kaikki tulevat? Vasta kahvitilaisuudessa aloin pikkuhiljaa ymmärtää asian tilan: olin tuore uskontotieteen tohtori, 40-vuotiaana.