Teemu Taira

FT, dosentti
s. 1974, väitös 30.9.2006

Vastaväittäjä: professori Pertti Alasuutari
Kustos: professori Veikko Anttonen
Väitöskirja: Työkulttuurin arvomuutos työttömien kerronnassa. SKS, Helsinki, 2006.

Menolippu

Katson taaksepäin vain kiskot sinne jää

Seinäjoelta oli päästävä pois. Siellä ei ollut yliopistoa, eikä sinne muutenkaan voinut jäädä. Rautatieverkoston risteykseen oli kehittynyt Pohjanmaan pikkukaupunki, Suomen Teksas, jonne oli rakennettu tekovuori ja tekojärvi samanaikaisesti – kaivamalla kuoppa syntyi järvi ja samalla saatiin maa-aines vuoreen, josta tuli laskettelurinne. Omasta mielestään kaupunki oli keskus, metropoli ja maailman napa. Minulle se oli hyvä paikka kasvaa, mutta sinne jääminen ei mahtunut kuvittelukyvyn rajoihin.

Oli keksittävä strategia. Oli varmistettava, että junalipun saa syksyllä jonnekin. Toiset laittoivat kaikki munat yhteen koriin, minä päätin lähetellä kirjeitä kaikkialle. Kesällä 1994 matkailin pääsykokeesta toiseen, vaihtelevalla menestyksellä. Lopulta minut hyväksyttiin tähtitieteeseen pelkästään ylioppilastodistuksen perusteella. Aate- ja oppihistorian pääsykokeessa tykitin sellaiset pisteet, että niillä sai suoraan junalipun Oulun yliopistoon. Lisäksi minut hyväksyttiin Turun yliopistoon opiskelemaan uskontotiedettä. Unohdin tähtitieteen välittömästi, otin paikan Oulussa vastaan, ja ostin yhdensuuntaisen lipun Turkuun.

Kun ihmiset ovat kysyneet, miksi valitsin uskontotieteen, olen korostanut, että selitykset ovat jälkikäteen rakennettuja kertomuksia. Niiden suhde motiiveihin, joita oli ratkaisuhetkellä, on parhaimmillaankin hatara. Tätä havainnollistaakseni olen yleensä tarjonnut kolme vaihtoehtoa, jotka eivät tosin ole ristiriitaisia.

Ensimmäinen: Vaikka ”Seinäjoelta oli päästävä pois”, siellä kasvaminen tarjosi mahdollisuuden seurata pikkukaupungin uskonnollista dynamiikkaa, sitä, miten seurakunta oli kitkaisessa suhteessa kansanlähetykseen ja helluntailaisiin. Tätä oli helppo aistia nuorten parissa, koska niin moni alle 18-vuotias vietti aikaansa seurakunnan nuorisotiloissa jokseenkin riippumatta heidän omasta uskonnollisuudestaan. Minäkin kuuluin niihin. Kun alaikäisenä ei aina päässyt anniskeluravintoloihin ja kun kaduilla oli vilu ja nälkä, seurakunnan nuorisotila oli todella varteenotettava vaihtoehto, jos halusi nähdä ihmisiä. Se tarjosi näköalan, ja uskontotiede alkoi kuulostaa relevantilta vaihtoehdolta.

Toinen: Olen ollut kiinnostunut erilaisista elämänmuodoista ja -tavoista niin kauan kuin muistan, musiikillisista alakulttuureista maailman kaukaisimman kolkan tapoihin järjestää omat asiansa. Antropologia olisi ollut tähän passeli vaihtoehto, mutta uskontotiede tarjosi vetovoimaisemman kokonaisuuden, jossa yhdistyi useita kiinnostuksen kohteita. Tietenkin mielikuva tieteenaloista on tuossa vaiheessa hatara, mutta Matti Sarmelan kirjoitukset riisiviljelystä eivät innostaneet niin paljon kuin kuva, jossa Uno Harva on kenttätöissä kaukana keskellä ei-mitään.

Kolmas: Lukiolaisena olin aktiivinen kirjaston käyttäjä. Luin romaaneja ja musiikkikirjoja, mutta ylivoimaisesti tärkein hylly oli 11 – Filosofia. Sieltä lainasin summamutikassa ihan mitä tahansa oli tarjolla. Välillä vierailin varhaisempien filosofien parissa esisokraatikoista Aristoteleen logiikkaan, mutta erityisesti minua viehätti kolme ajattelijaa: Nietzsche, Marx ja Kierkegaard. En lukenut näitä filosofeja uskonnon analyysin näkökulmasta, vaan aivan muista syistä. Kenties hain radikaaleja näkemyksiä, joita vasten sain peilata omia ajatuksiani. Se oli osa kasvamista, ei systemaattista filosofien opiskelua. Jälkeenpäin olen kuitenkin ajatellut, että nuo kolme ajattelijaa ovat sanoneet kiinnostavia asioita uskonnosta.

Yliopistossa kaikki tämä jäi taustalle. Aloin kiinnostua selvemmin soul-laulaja Marvin Gayen kysymyksestä ”What’s Going on?” 1990-luvulla puhe postmodernista oli uskontotiedettä lukuun ottamatta valloillaan opiskelemissani oppiaineissa. Kulttuurihistorian, tiedotusopin ja osin filosofiankin opinnot tarjosivat mahdollisuuden käydä läpi nipun kirjoja, joissa omaa aikaamme, ja erityisesti modernisaatiota, teoretisoitiin. Tämä vei mukanaan, koska kurssit koskettivat omaa elämäntilannettani. En kuitenkaan halunnut hylätä uskontotiedettä, enkä suinkaan ollut menettänyt kiinnostustani tieteenalaan, mutta halusin yhdistää puheen modernisaatiosta ja nykyajasta uskontotieteeseen omaa osaamisaluettani hahmottaessa.

Matkaan lähden, matkaan lähden

Jatko-opinnot tuntuivat luontevalta vaihtoehdolta. Jotkut ajautuvat niihin, mutta minä en ajautunut minnekään muualle. Aihe ei kuitenkaan ollut kirkastunut. Olin edelleen kiinnostunut modernisaatiosta ja nykyajasta, mutta myös ihmisten elämän muutoksesta, ei niinkään irrallisina yksilöinä vaan yhteiskunnallisessa tilanteessa elävinä olentoina.

Kävin muutamia keskusteluja professori Veikko Anttosen kanssa. Kehittelimme yhdessä aihetta, joka olisi kiinnostava kaikille osapuolille ja myös rahoittamiskelpoinen. Kävimme läpi listan vaihtoehtoisia elämäntapoja ja välillä päädyimmekin johonkin ratkaisuun, joka ei kuitenkaan tuntunut oikealta. Sitten Helsingin Sanomat julkaisi jutun, joka perustui juuri ilmestyneeseen Matti Kortteisen ja Hannu Tuomikosken kirjaan Työtön (Hanki ja jää, 1998). Puhuimme jutusta Anttosen kanssa ja pohdimme, voisiko työttömyys ja työn perinne olla sopiva aihe. Siinä yhdistyi modernisaatio ja nykyaika, normaaleista odotuksista poikkeava elämäntilanne (ehkä ei suoranaisesti erilainen elämänmuoto kuitenkaan) ja kummallinen sosiokulttuurinen, työn tekemiseen ankkuroituva normisto, joka varsin usein rinnastetaan uskontoon, joskus metaforisesti, joskus kirjaimellisesti.

Aiheeseen päätymisen jälkeen kukaan ei huutanut ”Bingo!”, vaan sitä kypsyteltiin varovaisesti. Ensiksi luin edellä mainitun teoksen, jossa oli paljon lainauksia työttömien kirjoituksista 1990-luvun alun lama-ajalta. Sitten luin Pekka Laaksosen ja Ulla Pielan kokoaman Työttömän tarinan (SKS, 1993), jossa kirjoituksia oli lisää. Sen jälkeen vierailin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa, jonne kilpakeruun sato oli tallennettu.

Tuolloin elettiin vuotta 1998. Olin yhteensä kahdeksan kuukautta työttömänä, mutta käytin ison osan ajastani jatko-opintojen valmisteluun. Kävin Prahassa hengailemassa rahattomana, rinkka täynnä työttömien tarinoita. Kun palasin, Koneen säätiö oli päättänyt myöntää vuoden apurahan väitöskirjatutkimukseen.

Tein ensiksi lisensiaatintutkielman. Se tarkastettiin vuoden 2001 alkupuolella. Sosiologi Risto Heiskala oli toinen tarkastaja. Hänellä olikin oivallisia kommentteja, joista otin parhaimmat hyvin vakavasti ja muut unohdin. Tämä olikin suuri hyöty. Haittapuoli oli se, että tästä ei ollut helppo jatkaa eteenpäin, vaikka jo seuraavalla viikolla jäsensin osan rakenteesta uusiksi ja matkasin arkistoon tekemään tarkistuslukemisia.

Koneen säätiö jatkoi tukemista, mutta siirryin syksyllä 2001 uskontotieteen lehtorin sijaiseksi. Sitä tein kaksi vuotta. Tuona aikana julkaisin artikkeleita, valmistelin luennot melkein tyhjästä ja opetin säännöllisesti myös avoimessa yliopistossa. Ei ihme, ettei väitöskirja merkittävästi edennyt. Mutta oma ajattelu ja osaaminen eteni. Olin vielä vuoden tutkijakoulun palkkalistoilla. Sain muistaakseni myös puolen vuoden viimeistelyrahan väitöskirjaan Suomen Kulttuurirahastolta. Se oli siinä. Väitöskirja meni viimein esitarkastukseen marraskuussa 2005.

Itse väittelyyn asti ja vähän sen ylikin elätin itseni uudella apurahalla. Itse asiassa jo alkuvuodesta 2006 keräsin aineistoa uuteen väitöksen jälkeiseen projektiin.

Väitöspäiväksi varmistui 30.9.2006. Se oli melkein vuosi siitä, kun käsikirjoitus meni esitarkastukseen. Se oli itse asiassa kahdeksan vuotta siitä, kun sain tiedon ensimmäisestä apurahasta. Pitkä aika, jos ottaa huomioon, että välillä työskentelin muulin lailla. Mutta valmistumista venyttämällä olin ehtinyt tehdä paljon muuta. Minulla oli jatkuvasti kohtuullisen monta rautaa tulessa: nippu artikkeleita, läjä kirja-arvioita ja pari toimitettua kirjaa. Lehtorin viransijaisuuden lisäksi opetin joka vuosi elämänkatsomustiedon peruskurssia Turun yliopistossa ja uskontotiedettä avoimessa yliopistossa. Pidin kursseja ja vierailuluentoja eri yliopistoissa sekä lukupiirejä ihan omaksi ilokseni. Vaikka jokainen ”kyllä onnistuu” ei jälkeenpäin ajateltuna ollut ehkä välttämätön, ainakin olin erilainen tohtori kuin ne, jotka eivät opeta eivätkä julkaise ennen väitöskirjan valmistumista.

Juna jyskyttää, enkä ystävää nyt mä nää

Itse väitöstilaisuudessa aika meni nopeasti. Alkulämmittelyn ja loppusuoran ero oli huomaamaton. Vastaväittäjänä oli sosiologian professori Pertti Alasuutari, joka keskittyi metodologisiin kysymyksiin – enimmäkseen niihin, jotka oli jo mainittu esitarkastuslausunnossa. Pian kahvi oli valmista, ja oli aika siirtyä Harvan ja Hongon potrettien välistä syömään kakkua ja vastaanottamaan onnitteluja.

Väitöstilaisuus ei ollut tärkein hetki elämässäni, mutta jatkoa ajatellen se oli välttämätön. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, etten ole rituaalien suuri ystävä, mikäli olen itse keskipisteessä. Muistan edelleen äitini tuohtuneen reaktion, kun ehdotin, että olisin matkoilla ylioppilasjuhlan aikana. Väitöstilaisuuteeni osallistuin kuitenkin suosiolla kuin myös karonkkaan, ilman äitini painostusta. Ja olihan se erittäin mukavaa nähdä niin paljon kollegoita ja ystäviä saman päivän aikana. Sille, miksi ajattelin jo väitöksessä seuraavaa päivää, oli syynsä.

Väitöskirjaa tehdessä ajattelin, että kun aihe on tällä alalla näin epätavallinen, pyrin kirjoittamaan artikkeleita kysymyksistä, jotka ovat tavanomaisempia uskontotieteessä. Niiden pohjalta syntyikin Notkea uskonto (Eetos, 2006), joka ilmestyi vain kuukausi väitöskirjan jälkeen. Lisäksi aloin kerätä materiaalia yli puoli vuotta ennen väitöstilaisuutta seuraavaan projektiin, joka poikkesi riittävästi väitöskirjan aihepiiristä. Tällaisessa mielentilassa ei ollut ihme, ettei itse väitöstilaisuus ollut kuin pysäkki pidemmällä matkalla.

Väitöskirjan jälkeen olen siis keskittynyt muihin aiheisiin. En kuitenkaan päättänyt, että en kirjoita enempää työstä ja työttömyydestä. Välittömästi väittelyn jälkeen pyyntöjä tuli useammastakin tieteellisestä aikakausjulkaisusta, mutta aina oli jokin este: joko ei ollut mitään uutta sanottavaa tai ei ollut aikaa, kun piti keskittyä uusiin tutkimusaiheisiin ja kirjoitustöihin. Medialle annoin haastatteluja ja kommentteja.

Oikeastaan ainoa teksti, jossa olen myöhemmin selvästi ja suoraan käsitellyt väitöskirjani teemaa, on pieni suomenkielinen pohdinta ”Markkinatalouden uskonto” (AVEK, 2009). Tuossa tekstissä halusin ajatella uudestaan osan niistä ajatuksista, jotka väitöskirjasta löytyvät, mutta jotka on ripoteltu useille sivuille tai hautautuneet pieniksi sivuhuomioiksi. Tekstin pyytänyt toimittaja oli hyvin mielissään, mutta muuten olen saanut tuosta tekstistä täsmälleen yhden palautteen: eräs radiotoimittaja halusi tehdä pitkän haastattelun tekstin aihepiirin tiimoilta, olihan Suomeen tullut taas lama kansainvälisen finanssikriisin jälkeen, ja pinnalliselle kapitalismikritiikillekin olisi ollut tilaa Yleisradion aalloilla. Tosin tuolloin olin jo Leedsissä tutkijana eikä yksi radiohaastattelu tuntunut kovin kiinnostavalta lisältä muiden kiireiden päälle.

Vaikka väitöskirjan aihe oli työttömyys ja työn perinne, itselleni piilevänä aiheena oli myös uskontotiede oppialana ja yhtä lailla ”What’s going on?”, työn ja työttömyyden kautta tarkasteltuna. Siinä mielessä olen palannut useastikin väitöskirjaani, mutta useammin alaviitteisiin kuin leipätekstiin. En pidä ollenkaan mahdottomana, että palaisin jollakin tavalla aihepiiriin, mutta sen aika ei ole vielä.

Mun pakko matkustaa on jonnekin

Tätä kirjoittaessa olen viettänyt väittelyn jälkeen enemmän aikaa ulkomailla kuin Suomessa. Turun yliopisto on ollut paikka, josta lähteä ja jonne palata. Silti Isossa-Britanniassa, lähinnä Leedsin ja Edinburghin yliopistoissa vietetty aika sekä projektityöläisenä että vierailevana tutkijana on jäsentänyt väittelyn jälkeistä elämää.

Tuona aikana olen päässyt näkemään ja vertailemaan, miltä uskontotiede näyttää eri yliopistoissa.

Maailmalla minusta on myös tullut – ehkä hieman yllättäen – jonkinlainen brittimedian asiantuntija, sen osalta, miten uskontoa jäsennetään. Samalla olen keskittynyt ateismin näkyvyyden tutkimiseen ja jatkanut jo ennen väittelyä alkaneita tutkimuksia siitä, mitä uskonnon kategorialla saadaan aikaan yhteiskunnassa. Minulla on kuitenkin ollut mahdollisuus jatkaa myös suomalaisen median uskontodiskurssin tutkimusta, jonka aloitin jo ennen kuin minusta tuli tohtori.

Kolme limittäistä viimeaikaista erikoisaluetta ovat siis uskonto ja maallinen Suomen ja Ison-Britannian mediassa, ateismin uusi näkyvyys sekä uskonnon kategoriaa erityisesti julkisissa instituutioissa koskeva tutkimus. Mikään näistä ei liity suoraan väitöskirjani aiheeseen. Se kai osoittaa, ettei tutkijana tarvitse olla rajoittunut yhteen erikoistumisalueeseen.

Osittain näitä valintoja ohjaa se, että tutkijana pitää hakea rahoitusta rahoituskelpoisiin projekteihin. Olisi kuitenkin kiinnostavaa välillä uppoutua esimerkiksi oppialan identiteettiä ja oppihistoriaa koskeviin kysymyksiin, ainakin hetkeksi. Vaikka väitöskirjani lopullisesta versiosta sitä ei huomaa, kirjoitin sitä varten kymmeniä sivuja pitkän uskontotieteen oppihistoriaa ja identiteettiä käsittelevä luvun. Ehkä näillekin kysymyksille on vielä aikansa ja paikkansa.

On aivan sama minne kiirehdin, kun vain pitkä on tie

Siinä missä tohtoriksi valmistuminen on merkkipaalu kenen tahansa elämässä, sen ei tarvitse olla mieleenpainuvin hetki edes akateemisessa kontekstissa. Elämä jatkuu sen jälkeen, ja monessa mielessä väittely vapauttaa. Yhtä lailla hienoja hetkiä ovat painotuoreiden julkaisujen näkeminen, onnistumiset opetustilanteissa, myönteiset palautteet kollegoilta tai opiskelijoilta ja ne hetket, kun oivaltaa jotain ja saa hyvän idean.

Olen uskontotieteilijä tavallaan koko ajan. Uskontotieteilijyys on sitä, mitä haluan olla, ja pohdin melko paljon oppialan identiteettiä koskevia kysymyksiä. Se ei kuitenkaan ole pinttynyt ja rajoittava identiteetti. En rajaa kiinnostukseni kohteita kuvitellun uskontotieteen alan tai perinteen mukaan, vaan olen pyrkinyt olemaan alusta pitäen avoin erilaisille vaikutteille. Olen mielestäni löytänyt hyvän tasapainon uskonnosta kirjoittavien merkittävien tutkijoiden ja muuten vain briljanttien ajattelijoiden välillä. Siksi uskontotiede ei ole pinttynyt vaan joustava identiteetti, naamio, jonka takana on ollut hyvä tehdä itseään kiinnostavia asioita – ja toivoa, että muut paitsi sallivat sen, myös arvostavat tekemisiä niin uskontotieteessä kuin sen ulkopuolella.