Elisa Heinämäki
Vastaväittäjä: dosentti Tiina Arppe
Kustos: professori René Gothóni.
Väitöskirja: Tyhjä taivas – Georges Bataille ja uskonnon kysymys. Tutkijaliitto, Helsinki, 2008.
Hakoteillä
Miten minusta tuli uskontotieteen tohtori? Voisin ajatella, että yksin, yksinäisyydessä, hämärän mutta vääjäämättömän oman halun ajamana. Miksi ihminen yleensä kiinnostuu siitä mistä kiinnostuu? Olin tullut opiskelemaan uskontotiedettä 1990-luvun alussa ajatellen, että voin katsastaa eri ihmistieteen aloja ja lyödä pääainevalinnan lukkoon myöhemmin. Nousi ajatus islamiin keskittymisestä, mutta koin myös, että ensin pitäisi ymmärtää ”omaa”. Minun kohdallani tämä tarkoitti, että halusin tuntea länsimaisen ajattelun perintöjä. Uskontotiede ei ollut ilmeisin aine niihin perehtymiseen. Uskontotieteen pääaineopiskelija saattoi kuitenkin opiskella ja edetä erittäin vapaasti ja keskittyä mihin haluaa, miksi siis vaihtaa? Käytin paljon aikaa naistutkimuksen ja filosofian opintoihin. Ohjattavana en koskaan oikein osannut olla, en graduvaiheessa enkä myöhemmin väitöskirjaa tehdessä. Jos en tiennyt, mitä olin tekemässä, olisi ollut noloa mennä kysymään. Sitten, kun tiesin, mitä tehdä, mitä kysyttävää enää on, sitten vain tehdään. Mutta ei se tietenkään ihan näin mennyt. Minnekään ei mennä ilman toisten tarjoamia langanpäitä. Olin vaihto-opiskelijana Edinburghin yliopistossa, jonka konservatiivisella uskontotieteen laitoksella sain luettavakseni esimerkiksi Rudolf Otton pyhä-kirjan. Kun tuskailin Ottoa silloiselle sosiologipoikaystävälleni, hän kertoi helsinkiläisen Tiina Arppen vastikään ilmestyneestä Pyhän jäännökset -teoksesta. Siitä en ensi lukemalla tajunnut paljoakaan, mutta se tuli selväksi, että pyhä voisikin olla jotain paljon jännittävämpää ja vaarallisempaa kuin Otto antoi ymmärtää. Kun sitten palasin Helsinkiin, Veikko Anttonen, joka työskenteli silloin oman pyhä-aiheisen väitöskirjansa parissa, ehdotti teoreettista, oppihistoriallista graduaihetta pyhän käsitteen tiimoilta. Aiheen rajaus päätyi lopulta hyvin toisenlaiseksi kuin Veikon alun perin ehdottama, ja olin niin hidas, tuskainen ja (itse)kriittinen graduntekijä, ettei Veikko lopulta tainnut saada luettavakseen sanaakaan tekstiäni ennen siirtymistään Turkuun, ehtipä kuitenkin vaikuttaa valintoihini.
Opiskeluni kesti pitkään, koska silloin se oli mahdollista, koska gradun kanssa oli vaikeaa, mutta myös koska opiskelemisessa oli jotain niin hauskaa ja mielekästä, ja varsinkin juuri silloin, kun sen ei tarvinnut tuottaa selkeästi määriteltävää tulosta. Etenkin naistutkimuksessa suosittiin lukuseminaarimuotoisia kursseja, joille oli pinoittain vaikeaa mutta jännittävää teoreettista luettavaa. Ja sitten olivat vapaamuotoiset opintopiirit, joista ei tullut mieleenkään pyytää opintopisteitä. Pähkäilin Freudia, Heideggeria ja Foucault’ta yhdessä sosiologien, filosofien, valtio-oppineiden ja kirjallisuustieteilijöiden kanssa: sekalainen seurakuntamme ei jostain syystä tarvinnut perusteluja ajan käyttämiselle vaikkapa ”täälläolon”, ”esillä olemisen” ja ”käsillä olemisen” luonteen ja keskinäisen eron pohtimiseen. Kyseessä ei ollut ainakaan minun kannaltani mikään yksi tiivis yhteisö, mutta jollain tavalla kuuluin sellaisten ihmisten joukkoon, joille hidas ja vaikea lukeminen, ajatteleminen ja yritys ymmärtää oli tärkeää. Epäilemättä tämä vaikutti siihen, että päädyin valmistuttuani töihin Tutkijaliittoon, toiminnanjohtajaksi ja – omalta kannaltani mielekkäimmin – toimittamaan toinen toistaan kiinnostavampia kirjoja.
Olin kuitenkin myös sosiaalistunut siihen, että jatkotutkimuksen tekeminen on luonteva vaihtoehto. Ja niin tuskaisaa kuin gradun tekeminen olikin ollut, jokin halu jäi. Uskontotiede ei edelleenkään ollut mikään ilmeinen kotipesä. Uskontotieteessä oli kuitenkin Terhi. Terhi Utriainen ei koskaan ollut ohjaajani, mutta hän luki graduni ja hän oli lukenut vaikka mitä. Hänellä oli utelias mieli ja kyky innostua mitä erilaisimmista asioista, ja puhua asioista ja niiden vierestä perusteellisesti ja silti notkeasti. Voi hyvin olla, että ilman Terhiä en olisi kokenut uskontotiedettä mahdolliseksi paikaksi. – Ja niin sain pienellä viiveellä ensimmäisen apurahani ja päädyin uskontotieteen laitokselle, jossa istuin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen.
Väitöskirjani tekemisestä voisi varmaan koota nykyopiskelijalle oppaan: älä tee näin. Minulla ei oikeastaan ollut todellista ohjaussuhdetta, välttelin työni esittelyä kuin ruttoa, halusin kirjoittaa työni suomeksi, tutkimus ei lopulta ollut aiheesta, johon alun perin sain rahaa, enkä myöskään alun alkaen osannut työni vaatimaa vierasta kieltä (ranskaa) tarpeeksi hyvin, joten kielenkin kanssa kamppaileminen otti oman aikansa. Koko hommaan meni kaksinkertainen aika nykynormiin verrattuna.
Ohjaussuhteen puuttumisesta huolimatta en jäänyt ilman tukea. Ilman hiljaista tukea ja luottamusta ei esimerkiksi voi saada rahoitusta. Juha Pentikäinen ja René Gothóni Helsingin yliopiston uskontotieteestä, Reijo Työrinoja systemaattisen teologian puolelta ja jossain ihan alkuvaiheissa myös filosofi Sara Heinämaa ovat epäilemättä vaikuttaneet siihen, että sain mahdollisuuden väitöskirjan tekemiseen.
Jatko-opintojen aikana minusta varmaan myös lopulta tuli uskontotieteilijä – yhdessä toisten väitöskirjantekijöiden, Titus Hjelmin, Mira Karjalaisen, Mari Rahkalan, Salome Tuomaalan ja muiden kanssa. Vapaamielisellä laitoksellamme aiheemme olivat sekalaiset, humanistiväitöskirjantekijöinä tulevaisuutemme oli sumea ja huumorimme mustaa. Emme välttämättä sparranneet toisiamme kohti loistavaa uraa, mutta tukea ja naurua oli tarjolla aina. Ja jotenkin, nuorempien ja vanhempien uskontotieteilijöiden seurassa, kirkastui pikku hiljaa uskontotieteilijän katse, jolla (toivoakseni) on erottelu- ja yhdistelykykyä uskonnon ilmiön ja käsitteen suhteen.
Väitöstilaisuudessani marraskuussa 2008 vastaväittäjänäni toimi Tiina Arppe ja kustoksena René Gothóni. Halusin suomenkieliselle väitöskirjalleni tiukimman saatavilla olevan vastaväittäjän, muuten se ei olisi mielestäni tuntunut oikealta. Selviäminen kunnialla Tiinan käsittelystä tuntui todellakin voitolta. Sen jälkeen en ole hermoillut myöskään muiden väitöksissä – luotan siihen, että kun itse selvisin siitä, kuka tahansa selviää!
Väitöskirjani Tyhjä taivas – Georges Bataille ja uskonnon kysymys ilmestyi Tutkijaliiton julkaisemana. Aiheen valinta ilmensi jo opiskeluaikana ilmennyttä taipumusta jumiutua vaikeiden asioiden äärelle: ranskalaisajattelija Bataille esiintyi jo pyhän käsitettä tarkastelleessa gradussani, mutta sen vaikeimpana palana. Sitä paitsi Bataillen tekstit olivat kauniita, kivuliaita ja liki läpi pääsemättömiä. Mitäpä siis ihminen muuta tekisi ajallaan kuin yrittäisi saada niistä selkoa…? Bataillen ”ateologisia” tekstejä analysoivassa väitöskirjassani halusin ymmärtää, miten ajattelun pitkällisen sekularisaation jälkeen tai sen rinnalla uskonto toimii kriittisen ajattelun resurssina: miten mystiikka tai ”pyhä” irrallaan institutionaalisista tai teologisista kiinnikkeistään tulevat merkitsemään lumoavaa ja vaarallista toiseutta. Bataillen kanssa pystyin siis yhdistämään uskontotieteelliset kysymykset teoreettiseen, filosofiseenkin otteeseen ja länsimaisen ajattelun historiallisuuteen kohdistuvaan kiinnostukseen.
Jatko yliopistolla väitöskirjan jälkeen ei ole ollut itsestään selvä. Aikoinaan päätös tohtoriopinnoista syntyi ilman suurta huolta tulevaisuudesta. Jatko-opintojeni alku osui aikaan, jolloin koulutuspolitiikassa panostettiin aktiivisesti jatkotutkintojen määrän kasvuun ja apurahoja alettiin jakaa entistä auliimmin. Kulttuurirahastokin myönsi samana vuonna apurahan neljälle väitöskirjaa aloittelevalle uskontotieteilijälle. Sittemmin tunnelma on kiristynyt, yliopisto myllertynyt, tulosvastuu ja aikapaineet kasvaneet. On tullut selväksi, ettei kellään ollut selvää käsitystä siitä, mitä kaikilla tohtoreilla tehdään. Itse olen ollut niin maisteriksi valmistuttuani ja väitöskirjaa tehdessäni kuin myös väittelyn jälkeen joitain jaksoja myös työttömänä ja ehtinyt todellakin miettiä, oliko tässä kaikessa mitään järkeä.
Olen ollut myös onnekas. Olen saanut apurahoja eri säätiöiltä ja työskennellyt väittelyn jälkeen Suomen Akatemian rahoittamana: kirjallisuustieteilijä Päivi Mehtosen johtamassa projektissa ja nyt henkilökohtaisella tutkijatohtorin rahoituksella. Olen päässyt toteuttamaan ideoita, joiden mieli ei ole ilmeisin. Olen saanut tutkia viisaiden kirjallisuustieteilijöiden kanssa mystiikan kielen jälkiä modernissa kirjallisuudessa. Olen myös saanut mahdollisuuden aloittaa jotain aivan uutta: tällä hetkellä pohdin Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkijana subjektin rakentumista 1700-luvun suomalaisessa radikaaliherännäisyydessä. Projekti edellyttää aivan uudenlaisiin aineistoihin perehtymistä, mutta ilmentää kiinnostustani uskonnon moderneihin ääri-ilmiöihin ja kokemuksellisiin uskonnon muotoihin: mitkä ovat niiden syntyehdot ja seuraukset, miten niitä voidaan tutkimuksen keinoin lähestyä?
Tällä hetkellä tutkijoille painotetaan ja heiltä edellytetään aktiivista verkostoitumista ja kansainvälistymistä. Ulkoapäin tulevana, instrumentaalisena vaateena tämä on ahdistavaa. Itse kuulun niihin epäajanmukaisiin tutkijoihin, jotka eivät ole ihan parhaimmillaan kansainvälisen konferenssin kokkareilla. On toki niinkin, että ilman jakamista ajattelu jumiutuu, enkä itse olisi tässä ilman monia ihmisiä, joiden kanssa keskustelu on ollut työn suola ja joiden sanat suoraan tai epäsuorasti ovat auttaneet omaa pohdintaa eteenpäin. Viime kädessä myös työn tulokset on tietysti tarkoitettu jaettavaksi ja yhdessä koeteltavaksi. Mutta yhteistyö vain yhteistyön vuoksi, näön vuoksi syö aikaa olennaiselta. Tutkijan täytyy myös olla yksin, täytyy olla aikaa, jolloin ei tarvitse vielä muotoilla ajatuksia toisille, aikaa unohtua tekstien tai muiden aineistojen ääreen ilman, että vielä tietää, mitä ne merkitsevät. Tämä on outoa ylellisyyttä, yhteyden hakemista ja hetkellistä kokemista ei-läsnäolevien kanssa, projektien keskelle aukeava transsendenssi.