TT, professori emeritus
s.1941, väitös 11.5.1984

Vastaväittäjä: dosentti Raimo Harjula
Kustos: professori Juha Pentikäinen
Väitöskirja: Cattle and Culture: The Structure of a Pastoral Parakuyo Society. Studis Orientalia 56. Finnish Oriental Society, Helsinki, 1984.

Halu ymmärtää johti tohtoriksi

Tohtorintutkinto ei ollut tavoitteena, kun Afrikassa lähetystyössä ollessani ryhdyin ottamaan selvää oudoista tavoista ja merkillisestä ajattelusta. Asuin perheeni kanssa 1960-luvun lopussa Tansaniassa Njassa-järven pohjoisrannalla saksalaisten aikoinaan rakentamassa jyhkeässä tiilitalossa. Rummutus kumisi iltaisin läheisessä kylässä. Laaja tulvatasanko eristi asuinpaikan muusta maailmasta. Ei ollut ympärivuotista tietä, ei sähköä, ei puhelinta. Mutta eivät nämä elämää estä. Väki kalasti, kasvatti banaaneja ja muita ruokakasveja sekä valmisti ruukkuja, joita markkinoitiin jopa satojen kilometrien päähän. Kansa eli onnellisena kaukana maailman pahuudesta. Vai elikö?

Heti aluksi huomio kiinnittyi kylän keskellä rakenteilla olevaan tiilitaloon. Kattorakenteet puuttuivat, ja talo näytti olleen rakenteilla useita vuosia. Kylässä oli muutamia valmiita tiilitaloja, mutta useimmat asumukset oli rakennettu bambusta ja savesta. Kävi ilmi, että kesken jäänyt talo kuului kyläpäällikölle. Hän oli aloittanut rakentamisen muiden mukana, sillä tiilisavea oli joka paikassa. Tarvitsi vain tehdä tiilet ja polttaa. Kyläpäällikön perhettä kohtasi kuitenkin sarja onnettomuuksia; muun muassa kaksi hänen vaimoistaan kuoli. Kun paikallisen ajattelun mukaan mitään onnettomuutta ei voi tapahtua ilman, että sillä on joku syvällisempi yhteisön jäsenten suhteisiin liittyvä tekijä, syitä onnettomuuksiin arvuuteltiin. Tai oikeastaan se ei ollut vain arvuuttelua, vaan perinteiset tietäjät hankkivat tietoa omilla menetelmillään. Heidän päätelmänsä oli, että perheen vainajahenget eivät katsoneet hyvällä näitä uudenmallisia taloja. Tietäjät olivat jo aiemmin varoitelleet päällikköä, mutta tämä oli jatkanut rakentamista.  Kun toinenkin vaimo kuoli, päällikkö pelästyi.

Keskustelin päällikön kanssa asiasta useaan kertaan. Kun hän edelleen pysyi kannassaan olla rakentamatta taloa valmiiksi, ilmoitin olevani kiinnostunut ostamaan tiilet. Niistä rakennettiin katokset generaattorille ja myllylle sekä riisinkuorimakoneelle.

Huomiota herättivät myös siellä täällä pihoilla pidettävät istunnot, jotka kestivät viikkoja, jopa kuukausia. Banaanien siimeksessä istuvat miehet ja naiset olivat hautajaisissa. Varsinkin varakkaan miehen hautajaiset kestivät kauan. Kävi ilmi, että hautajaisissa kulutetaan vainajan omaisuus ja tällä tavalla se siirretään hänen käyttöönsä tuonpuoleisessa. Usko vainajien vaikutusmahdollisuuksiin oli niin vahva, että vainajan hyvänsuopaisuuden turvaaminen ajoi lesken ja lasten tarpeiden ohi.

Palattuamme Suomeen vuonna 1971 havaitsin ilokseni, että Helsingin yliopistoon oli perustettu oppiaine, jossa voisin tutkia syvällisemmin kohtaamiani ilmiöitä. Kirjoittauduin opiskelemaan uskontotiedettä. Vaikka en tullut osallistuneeksi ainoallekaan professorin luentokurssille, seminaareissa ja yksityisissä keskusteluissa sain vinkkejä etenemiseen. Opiskelin myös sosiologiaa ja sosiaaliantropologiaa valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kun vuonna 1973 matkustimme taas Afrikkaan, teoreettiset taustatietoni uskontotieteestä olivat jo vankemmat. Varsinainen tutkimusaihe alkoi hahmottua muutettuamme vuonna 1974 etelästä pohjoiseen Makumiran teologiseen korkeakouluun. Maasai-alueella oli levinnyt outo ilmiö, jossa erityisesti naiset kokivat joutuvansa henkien valtaan. Näitä ilmiöitä oli jo alettu kartoittaa, mutta varsinaista tutkimusta niistä ei ollut meneillään. Aihe oli kovin ajankohtainen, ja kun tukea tuli sekä maasai-yhteisön että kirkon taholta, ryhdyin selvittämään asiaa. Korkeakoulun opettajana minun oli myös luontevaa osallistua tutkimustyöhön, jossa sekä katolinen että luterilainen kirkko olivat osallisina.

Asiat saivat uuden käänteen, kun tohtori Marja-Liisa Swantz ehdotti, että liittäisin tutkimuksen osaksi Jipemoyo-projektia, jota oltiin aloittamassa Bagamoyon piirikunnassa. Itse ilmiön tutkimisen kannalta ehdotus ei ollut ihanteellinen. Kun ilmiötä esiintyi myös projektialueella parakujojen keskuudessa, päätin suostua ehdotukseen. Sain sitä kautta myös hiukan taloudellista tukea muun muassa matkakustannuksiin. Lisäksi saatoin tehdä työtä tutkijatiimissä, missä on sekä hyvät että huonot puolensa.

Vaikka tutkijalla on kenttätyötä tehdessään tavoitteena koota tietoa juuri tutkimusaihettaan varten, vastaan tulee joukko myös muita ilmiöitä, joita ei haluaisi jättää huomiotta. Tehtäväkenttä laajenee ja ongelmaksi muodostuu työn rajaaminen. Osallistuminen lukuisiin ikäkausirituaaleihin ja niistä keskusteleminen sai minut yhä enemmän kiinnostumaan yhteisön tavasta ajatella ja rakentaa sosiaalinen järjestelmänsä. Vaikka edelleen keräsin tapausmateriaalia henki-ilmiöstä, minussa vahvistui käsitys, että minun pitäisi ensin selvittää yhteisön sosiaalinen rakenne. Tarve tähän oli ilmeinen, sillä parakujoista oli aiemmin julkaistu vain joitakin artikkeleita. Kilpailijana minulla oli tuolla alueella Dar es Salaamin yliopiston professori Peter Rigby, joka oli aiemmin kirjoittanut monografian gogoista ja jo silloin kiinnostunut myös maa-kieltä puhuvista yhteisöistä. Tansaniassa elettiin tuolloin sosialismin kulta-aikaa ja tutkijat olivat yleensä enemmän tai vähemmän nojallaan tuohon suuntaan. Minulla ei ole käsitystä siitä, tekivätkö he sen vakaumuksesta vai halusta varmistaa tutkimusmahdollisuutensa. Oma taustani kirkon työntekijänä oli vähintään epäilyttävä. Kenttätyöstä selvisin kuitenkin ilman suurempia kahnauksia. Oli varottava kaikkea sellaista, mikä voitaisiin tulkita sosialismin vastaiseksi.

Palattuani Suomeen vuoden 1976 lopulla minulla oli materiaalia sekä henki-ilmiöstä että parakujoista yleisesti. Väitöskirjan aiheeksi tuli Cattle and Culture: The Structure of a Pastoral Parakuyo Society. Alkuperäinen aihe jäi odottamaan lisätutkimuksia. Professori Swantz ja professori Pentikäinen olivat virallisia ohjaajiani. Kummallakin oli omat teoreettiset erityisvahvuutensa. Pentikäinen oli kehittänyt syvätutkimuksen menetelmän, jossa yksilön näkökulmasta tarkastellaan erilaisia häntä koskevia ilmiöitä ja rakennetaan maailmankuvaa. Swantz puolestaan oli kehittänyt tutkimusmenetelmän, jossa tutkijan rooli on viety tarkkailijasta ja toteajasta aktivistiksi. Tutkija ei vain tutkinut, vaan pyrki saamaan tutkittavan väestön parantamaan olosuhteitaan. Molemmat tutkimussuunnat ovat lajissaan arvokkaita ja niitä on paljon sovellettu silloin kuin aihe on sopiva. Omaan tutkimusaiheeseeni ne eivät oikein soveltuneet, ja niinpä etsin tutkimuksellisen viitekehykseni kirjallisuuden avulla. Apuvälineitä kenttätutkimuksessa löytämäni materiaalin järjestämiseen olen löytänyt lukuisilta tahoilta. Näistä tulkintasuuntauksista on käytetty sellaisia nimityksiä kuin uusi antropologia, poststrukturalismi ja symbolinen antropologia. Lopulta huomaan tukeutuneeni kuitenkin pääasiassa Lèvi-Straussin strukturalismiin. Sen avulla yhteisön ajattelu ja sosiaaliset rakenteet saavat ymmärrettävän hahmon. Yhteisön koko elämä rakentuu muutaman perusperiaatteen varaan. Yksityiset instituutiot ovat variaatioita noista periaatteista.

Kun ajattelen omaa ajelehtimistani tieteen saralla, havaitsen samanlaisia prosesseja kuin Lèvi-Straussilla. Hän sovelsi oppimiaan lingvistiikan teorioita antropologiaan ja koetti paljastaa niin sanotun paradigmaattisen syvärakenteen ja syntagmaattisen pintarakenteen suhteita. Itse olen saanut nämä antropologian teoriat valmiina, mutta sittemmin olen joutunut paneutumaan hyvin perusteellisesti kielen tasojen ongelmaan tutkiessani kieliteknologiaa.

Tohtoriopinnot etenivät pääasiassa muun työn ohessa. Olin puolen vuoden ajan palkattuna kenttätyössä vuonna 1976, mutta muuten tein jatko-opiskelun ja väitöskirjan kirjoittamisen pääasiassa vapaa-ajalla. Siirryttyäni vuonna 1980 Helsingin yliopiston humanistiseen tiedekuntaan bantu-kielten lehtoriksi sain mahdollisuuden pariin tarkentavaan kenttätyömatkaan.

Väitöstilaisuus oli perjantaina 11.5.1984 klo 10.00 yliopiston pienessä juhlasalissa. Vastaväittäjänä oli tohtori Raimo Harjula, joka aiemmin oli toiminut opettajana Makumirassa ja harjoitti tutkimusta tansanialaisesta kansanparantajasta. Kustoksen virkaa hoiti professori Pentikäinen. Väittelijänä en kokenut olevani tiukoilla, sillä tunsin osaavani asiat paremmin kuin vastaväittäjä. Tilaisuus oli kaiken kaikkiaan varsin leppoisa.

Perheeni oli määrä lähteä vuodeksi Makumiraan. Matkaan lähdettiin väitöstä seuraavana päivänä ja saavuttiin perille sunnuntaina. Maanantaina oli jo täysi opetusohjelma.

Ei ollut lainkaan itsestään selvää, että minusta tulisi uskontotieteen tohtori. Vahvoilla oli myös valtiotiede, sillä olin suorittanut tiedekunnassa myös siellä vaadittavat opinnot. Olin aikanaan valmistunut maisteriksi myös teologisesta tiedekunnasta, joten olisin voinut ehkä väitellä myös siellä. En koskaan asiaa selvittänyt. Ratkaisevaksi muodostui virkani humanistisessa tiedekunnassa. Halusin väitellä omassa tiedekunnassani.

Alkuperäistä väitöskirjani aihetta tutkin edelleen Tansaniassa ollessani, ja tein pari lyhyttä tutkimusmatkaa sinne myös sieltä palattuani. Tutkimus ilmestyi monen vaiheen jälkeen vuonna 2004 nimellä Invasion of Spirits: Epidemiological Spirit Possession among the Maasai of Tanzania. Tutkimukselle oli eduksi, että sen aloittamisesta sen julkaisemiseen kului 30 vuotta. Näin saatiin tarpeellista historiallista perspektiiviä ja voitiin vahvistaa ilmiö ohimeneväksi.

Tieteellisen tutkimukseni painopiste on siirtynyt yhä voimakkaammin kielitieteeseen, erityisesti kieliteknologiaan. Tähän vaikutti tehtäväni kielen opettajana ja oppikirjan kirjoittajana. Erityinen merkitys oli myös Kimmo Koskenniemen väitöskirjalla (1983), jossa todistettiin myös morfologisesti kompleksisten kielten kuvaaminen tietokoneella mahdolliseksi. Aloin soveltaa menetelmää swahiliin vuonna 1985. Siitä alkoi prosessi, joka edelleen jatkuu. Ohjaamistani väitöskirjantekijöistä viidellä on ollut aiheena ainakin osittain kieliteknologia, kaksi viimeistä Ugandassa. Kieliteknologian piirissä on syntynyt erilaisia tutkijaverkostoja.

Tavanomaisesta akateemisesta tutkimuksesta poiketen kieliteknologiassa pyritään tuotteistamaan tutkimustulokset. Itse asiassa tutkimuksen keskeisenä pontimena on tuotteistamisen mahdollisuus. Vaikka tutkimus on luonteeltaan perustutkimusta, erilaisten ongelmien ratkaisutapojen etsimistä ja testaamista, onnistuessaan tutkimus voi tuottaa markkinoitavia tai vapaasti levitettäviä tuotteita. Tällaisia kaikille tuttuja ovat oikeinkirjoituksen tarkistin ja lauserakenteen tarkistin. Muita hyödyllisiä tuotteita ovat laadukkaat kielenkääntimet, kielen oppimisohjelmat, sanakirjojen raakaversioiden tuottaminen sekä tekstin käännöspalvelut puheesta-puheeseen tyyppisiin ohjelmiin.

Usein esiintyy käsitys, että jos tutkimuksesta on suoranaista hyötyä, se ei voi olla perustutkimusta. Sääntöpohjaista kieliteknologiaa harrastavat kuitenkin tietävät, että kielestä on pakko tehdä tarkempi ja kattavampi kuvaus kuin mitä perinteisistä painetuista kieliopeista on saatavissa. Virheet ja vaillinaisuudet kostautuvat välittömästi. Kieliteknologian avulla kielestä löytyy rakenteita ja piirteitä, joita kielioppeihin ja sanakirjoihin ei ole ymmärretty sisällyttää – joko kustannussyistä tai epähuomiossa. Näin ollen kieliteknologia palvelee myös perinteistä kielitiedettä ja kielioppien kirjoittamista.

Hiukan harmittaa, että viime aikoina ei ole jäänyt aikaa uskontotieteelle. Siihen käytetty aika olisi pois siitä työstä, mitä juuri nyt teen, ja jota ei kukaan muu tällä hetkellä taida. Tällä perustelen jatkamistani kieliteknologiassa.