Eira Hernberg

Kuva 1. Eira Hernberg pitää lectiota väitöstilaisuudessaan.

FT, dosentti
s. 1951, väitös 26.5.1989

Vastaväittäjä: Päivi Huuhtanen
Kustos: professori Juha Pentikäinen
Väitöskirja: Aitoa ihmistä etsimässä: Ihmisen ongelma Tito Collianderin tuotannossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1989.

 

 

Romaaneja lukemalla tohtoriksi

 

Päätös

Se syntyi baarissa siihen aikaan, kun ne olivat vielä ruokapaikkoja. Syödessäni vakioannostani olin keskustellut ystäväni kanssa yliopisto-opiskelusta ja lähestyvistä pääsykokeista. Tuleva oppiaineeni oli kuitenkin edelleen arvailujen varassa. Ehkäpä kahvi auttaisi asiaa. Hyvää ja vahvaa se oli, kahvi, ja kun pyörittelin käsissäni tyhjää valkeaa kuppia, kuulin miten suustani pääsi kysymys: ”Mitäs sanot teologisesta tiedekunnasta? Jos pyrkisinkin sinne?”

Puhuin teologian opiskelusta kuin olisin harkinnut sitä jo kuukausien ajan ja ehkä tietämättäni olinkin. Nyt ikkuna tulevaisuuteen oli joka tapauksessa auki, ja näköala oli hieno. Mielessäni tuskin häivähti ajatuksia naisteologin arkisesta työstä 1970-luvulla. Sieluni silmät näkivät vain pitkiä keskusteluja suurista kysymyksistä ja korkeita kirjapinoja, joista ammentaisin uusia virikkeitä. Tosin pieni epäilyskin mahtui joukkoon, koska otin puheeksi ”uskoon tulemisen”. Mitenkähän tärkeä se olisi teologiaa opiskeltaessa? Minulla ei sellaista ollut. Ystäväni oli minua paljon vanhempi ja viisas. Seisoessamme kadunkulmassa, hän puhui minulle painokkaasti: ”Maailma tulee muuttumaan. Luterilainen kirkko tarvitsee monenlaisia työntekijöitä. Sinun kiinnostuksesi kirjallisuutta kohtaan – siitä voi olla iloa muillekin. Kyllä sinä Dostojevskinesi joukkoon mahdut.”

Takapenkin perspektiivi

Teologisen tiedekunnan luennoilla istun takapenkillä. Siellä istuvat kaikki ne, joiden tukasta ja vaatetuksesta voi päätellä melko tarkasti, millaista musiikkia he kuuntelevat, mutta suhde jumaluusoppiin vaatii selvitäkseen jo lähemmän tuttavuuden. Jokin luterilaisessa teologiassa kiehtoo kuitenkin kaikkia takapenkkiläisiä. Erityisesti Tuomo Mannermaan dogmatiikan luentoja kuuntelemme keskittyneinä. Ja Olavi Castrenin filosofian historian luennoilta ei voi olla poissa, niin erityisiä ne ovat. Castren on vahva persoona, eräänlainen toiseuden ilmentymä tiedekunnassa. Etupenkillä istuvat tapaavat heitellä huomautuksiaan hänen vuolaaseen puhevirtaansa, ja joskus tunnelma saattaa olla hyvin jännittynyt, mutta aina päästään jollakin tavalla eteenpäin. Castrenissa on määrittelemätöntä arvovaltaa, jonka edessä ”täällä seurojaan pitävät hurskaat nulikat” pysyvät kuitenkin ruodussaan.

En juuri muista Castrenin filosofisia viisauksia. Niiden sijasta mieleeni on jäänyt hänen lukemista koskevat ”saarnansa”. Yksi niistä kuului joltisenkin tähän tapaan: ”Luetteko te? Luetteko te vain sellaisia kirjoja, jotka todistavat teidän olevan oikeassa? Luetteko te vain yhtä kirjaa kerrallaan? Ei, älkää tehkö niin! Lukekaa monia kirjoja. Pankaa yksi kirja yöpöydälle, toinen keittiöön, vaikkapa ikkunalaudalle, kolmas olohuoneeseen johonkin sellaiseen paikkaan, jossa sitä voi häiriintymättä lukea.”

Kevättalvella minulle selvisi – myönsin ilmiselvän totuuden itselleni. En viihdy teologisessa tiedekunnassa. Jokin ulkoinen sysäys kuitenkin tarvittiin, ja sellaiseksi muotoutui syntikeskustelu Domuksen kahvilassa. Mikä on syntiä ja mikä ei? Miten synti määritellään? Jossakin vaiheessa väittelyn tiimellyksessä yritän valaista aiheemme monimuotoisuutta Dostojevskin romaaneista ottamillani esimerkeillä. Olen hirveän tohkeissani ja varma näkemysteni oikeellisuudesta, mutta niin ovat muutkin. Heidän mielestään minun argumenttini – kuten tavattiin sanoa – ovat täysin kestämättömiä: ”Dostojevskihan on kirjailija! Ja romaanit, nehän ovat mielikuvituksen tuotetta ja niiden ihmiskuvaus – pelkkää psykologiaa!”

Suunta uuteen selvisi saman kevään aikana uskontotieteen peruskursseilla. Olli Alhon, Tore Ahlbäckin, Asko Parpolan ja Rostislav Holthoerin luennoilla hypättiin reippaasti yli tutun pellonlaidan. Yhdellä viikolla opittiin Induksen kulttuurista tai muinaisen Egyptin kulttuurista ja toisella jo seurattiin, miten omaleimaista ja luovaa voi afroamerikkalaisten uskonnollisuus olla. Tällä tavalla minä halusin maailmaa katsella. Se tuntui olevan tulvillaan kiinnostavia uskontoja.

Myyttinen alkuaika

Siirtyminen historiallis-kielitieteelliseen osastoon opiskelemaan uskontotiedettä merkitsi henkisen ja fyysisen ympäristön muuttumista. Uskontotieteen laitoksella Kasarmintorin varrella elettiin nuoruuden luovaa aikaa. Ihan tarkkaan ei vielä tiedetty, oltiinko teologeja vai folkloristeja, mutta energiaa ja intoa riitti. Mythoksen kokouksissa tunnelma oli tiivis, erityisesti silloin kun vanhemmat opiskelijat kertoivat tarinoita uranuurtajien työstä. Tuntui kuin Juha Pentikäinen ja Lauri Honko olisivat olleet suuria sankareita, joiden suvereeni liikkuminen folkloren ihmemaassa ylitti tavallisen kenttätyön rajat.

Laitoksen tilat olivat pieniä ja kotoisia. Opettajat kertoivat eläytyneesti aiheistaan, ja monet heistä tahtoivat myös antaa opiskelijoille elämänevästä. Muistan elävästi, miten Raimo Harjulalla oli tietty pilke silmäkulmassaan hänen kertoessaan varhaisista kulttuurintutkijoista, jotka olivat todenneet merujen palvovan aurinkoa jumalanaan. Todellisuudessa nämä tutkijat eivät osanneet tutkimansa heimon kieltä. Heiltä jäi siitäkin syystä ymmärtämättä, että Afrikan taivaalla hehkuva voimapallo oli todellisuudessa meruille Jumalan vertauskuva.

Jotakin samantapaista saattoi kokea Marja-Leena Swantzin luennoilla. Hänen väitöskirjansa oli kehitysmaatutkimuksen suomalainen uranuurtaja. Luentojen ydinainesta olivat kuvaukset osallistuvasta tutkimuksesta, jossa oli myös yhteiskunnallista tavoitteellisuutta. Swantzissa oli aimo annos maailmanparantajaa. Hänen kertomanaan kuulin ensimmäisen kerran naistutkimuksesta ja varmaan marxilaisesta sosiologiastakin.

Muistan elävästi myös itämaisen kirjallisuuden professorin Jussi Aron. Hänen aiheenaan oli islam ja siinä erityisesti mystiikka, joka tuntui kiinnostavan häntä henkilökohtaisesti. Se oli hänen mielestään se perioleellinen, jonka voi löytää kaikkien kaavojen takaa jokaisesta uskonnosta. Aron mietiskelyissä oli hartauden tuntua. Saatoin laskea kynän kädestäni ja vain kuunnella ja katsella häntä. Joskus hän sulki silmänsä ja lausui runoja, ensin arabiaksi, sitten suomeksi.

Jonkin aikaa opettajana oli Helinä Rautavaara. Maailmanmatkaaja, jolla oli jaettavanaan niin ehtymätön määrä tarinoita, että luentojen varsinainen aihe unohtui aina. Lempiaiheisiin kuuluivat juhlat Idi Aminin luona sekä yritykset valokuvata afrikkalaisen tietäjän parapsykologisia kokemuksia. Luentosarjan päätteeksi saimme kutsun hänen kotiinsa. Hän lupasi tarjota teetä ja sitten vielä pienen yllätyksen. Vierailusta on selvimmin jäänyt mieleen runsas tarjoilupöytä ja Helinän ilme, kun hän sopivaksi tuntemansa hetken tullen pyytää meitä tulemaan perässään erääseen toiseen huoneeseen. Siellä hän levittää kätensä ja nauraa: ”No, mitäs sanotte?” ”Onko se krokotiili?” kysyy joku. ”Ei”, sanoo Helinä, ”ei se ole, mutta sukulainen kyllä, serkku.”

Kaikki ei tietenkään ollut aina yhtä innostavaa, ja eriäviäkin näkemyksiä syntyi. Esimerkiksi sillä uskontopsykologian luennolla, jolla esiteltiin tutkimusta pyhästä Teresasta. Luennoitsijan kuvaama tieteellinen näkökulma oli vahvasti freudilainen, ja hyvin pian ei Teresan pyhyydestä näkynyt enää pilkahdustakaan. Valovoimainen katolinen nunna oli kadonnut, ja jäljellä oli enää tyhjä kuori: harmaisiin puettu seksuaalista puutetta kärsivä naisparka. Ei! Ei noin voi tehdä! ajattelin kauhuissani. Reaktioni oli spontaani, en ollut siinä vaiheessa vielä kovin perehtynyt reduktionistisen ja antireduktionistisen tutkimuksen problematiikkaan.

”Siinä oli kuin jokin merkki…”

Useat opiskelijatoverini valitsivat pro gradu -tutkielmansa aiheeksi jonkin Suomeen saapuneen intialaisperäisen uuden uskonnon ja metodikseen osallistuvan havainnoinnin. Minullekin oli tullut valoa idästä. Tein Mythoksen lehteen kirjoituksen ikoneista ja Kaisa Puhakan Mystiikka-kollokviossa esittelin Johannes Rinteen artikkelin mystiikasta ja kreikkalaisesta luostarielämästä. Syksyllä 1975 professori Juha Pentikäinen kertoi luennollaan kotimaisen kirjallisuuden laitoksella aloitetusta kirjailijoiden haastatteluprojektista ja totesi sen olevan kiinnostava myös uskontotieteen kannalta. Eikö joku meistä voisi innostua tutkimaan jotakuta suomalaista tunnustuksellista kirjailijaa? Yksi kiinnostavimmista hänen mielestään oli Tito Colliander, ortodoksikirjailija, joka oli saanut juuri valmiiksi seitsemänosaisen muistelmasarjansa.

Innostuin heti. Siinä se oli, minun tutkimuskohteeni, kukaan muu se ei voinut olla! Tämä oli hiljaista tietoa, intuitiivista vuorenvarmuutta. En tuntenut Collianderia hänen kirjojensa lukijana. Tiesin hänen olemassaolostaan vain hänen antamiensa lehtihaastattelujen perusteella. Seuraavalla viikolla tein tutkimusretken Rikhardinkadun kirjastoon. Kokosin yhteen kaikki hyllystä löytämäni kirjat, ja ystävällinen kirjastovirkailija pinosi eteeni myös varastosta löytämänsä 1930- ja 1940-luvulla ilmestyneet teokset. Siinä isojen kirjapinojen äärellä tuntui kuin onni hymyilisi minulle entistä enemmän. Collianderin tuotanto oli laaja ja monipuolinen. Siihen sisältyi romaaneja, novelleja, runoja, muistelmia, uskonnollista proosaa, ortodoksista uskoa käsitteleviä kirjoa ja taiteilijabiografioita.

Mutta ratkaiseva askel oli vielä ottamatta. Tito Colliander oli minulle edelleen lehtikuvien valkohapsinen viisaannäköinen mies. Miten ottaisin häneen yhteyttä? Ja suostuisiko hän haastateltavakseni? Colliander-tuntemuksessaan minua pitemmälle ehtineet olivat neuvoneet: ”On viisainta pyytää tapaamista kirjeitse. Puhelimeen hän ei vastaa, koska on tarkka yksityisyydestään.” Jostakin syystä en noudattanut tätä neuvoa, vaan päädyin soittamiseen. Parin viikon kuluttua onnistuinkin saamaan yhteyden kirjailijaan, ja yllätyksekseni hän suostui muitta mutkitta tapaamaan minut. Miksi? Siitä sain kuulla ensimmäisen haastattelun lopuksi: ”Minulla on yleensä puhelin poissa seinästä”, sanoi Colliander, ”mutta silloin kun sinä soitit, olin juuri puhunut poikani kanssa ja unohtanut vahingossa töpselin seinään. Ei niin yleensä tapahdu ja olinkin sitten hyvin ihmeissäni, kun puhelin soi ja sinä aloit puhua jostakin tutkimuksesta. Siinä oli kuin jokin merkki, että kaipa tämä sitten on tärkeää. Ja onhan se tavallaan ihmeellistä: muutoinhan en olisi koskaan vastannut puhelimeen, etkä sinä nyt istuisi siinä.”

Metodinen kampa

Metodien valinta on tutkimuksen onnistumisen kannalta ratkaiseva asia. Siinä on omalaatuista jännitystä kuten suurelle matkalle lähdössä aina: Onkohan kaikki tarpeellinen mukana? Metodologisilla luennoilla opiskelijoita evästettiin ja rohkaistiin erilaisin vertauksin. Usein puhuttiin työkalupakista, ja jokaisen tuli pitää huolta, että siinä oli oikeita välineitä. Juha Pentikäinen käytti kampavertausta ja kehotti valitsemaan tiheän metodisen kamman: ”Sen avulla voi tarkasti käydä läpi aineiston. Seuloa kaiken. Tiheään kampaan tarttuu kaikki oleellinen.”

Lähtökohdan Colliander-tutkimukselleni antoi uskontoantropologinen uskonnollisuuden tutkimus, johon kuuluu kiinteä vuorovaikutussuhde ja kenttätyö tutkittavan kanssa. Mallina oli Pentikäisen monivuotisen tutkimustyön tulos Marina Takalon uskonto (1971). Muistan, kun teoksen ostettuani selailin sitä, välillä kunnioitusta tuntien, välillä hämmennyksen vallassa. Kirjassa oli sivuja melkein neljäsataa. Se näytti sisältävän lähes kaiken ajateltavissa olevan runonlaulajan elämästä, maailmankuvasta ja kulttuurisista yhteyksistä. Kampa oli ollut todella tiheä. Marina Takalon viitoittamaan suuntaan kulkemalla saatoin löytää paljon. Ajan mittaan kertyi myös tietoa runonlaulajamestarin ja ortodoksikirjailija Collianderin maailmojen eroista. Raivatulta tutkijan tieltä oli osattava mennä myös omille poluille.

Ensimmäisen, viidenkymmenen sivun lyijykynällä kirjoitetun version pro gradusta vein Leo Väyryselle, joka toimi laitoksen assistenttina. Muistan, miltä se näytti takaisin tultuaan. Harmaa teksti oli saanut paljon uutta väriä Leon punaisesta kynästä. Ensijärkytyksestä toivuttuani ja korjausehdotuksia hitaasti läpikäydessämme tajusin kuitenkin, millainen aarre minulla oli hallussani. Punaharmaa teksti alkoi elää, sen sekavien ajatusrakennelmien takana pilkotti selvästikin jotakin arvokasta. Kotona se muuttui taikatekstiksi, jota lukiessa oivalsin siitä, mitä itse asiassa olin tarkoittanut ja ajatellut.

Tämä perustava kokemus tieteellisen tekstin olemuksesta kuuluu elämäni tärkeimpiin kokemuksiin. Nyt opettaessani (syksystä 2004 lähtien) Snellman korkeakoulussa tuleville steinerkoulun opettajille tieteellisen tutkielman aakkosia mieleeni palaa usein vuosien takainen lyijykynäteksti. Silloin muistan aina myös Leo Väyrystä ja toivon hiljaa mielessäni, että minulla olisi samanlainen taikakynä kuin hänellä oli.

Pro gradu -tutkielma Ihmisen vapaus Tito Collianderin elämänkysymyksenä valmistui syksyllä 1978, ja kuten hyvään yhteistyöhön kuuluu, vein sen heti Collianderin luettavaksi. Hän kiitteli kohteliaasti aikaansaannostani, mutta kritiikkiäkin sain. ”Se on aika psykologinen tuo sinun työsi”, totesi Colliander, ”siinä ei ole uskonto oikein mukana. Minä ajattelin, että olisi mukana uskonto. Mutta sellaista se on, tiede. Ehkä professori on tyytyväinen?” Oli, ja toinenkin professori, Kai Laitinen. Lähdin jatkamaan tutkimustani lisensiaatintyöksi. Yhteistyö Tito Collianderin kanssa jatkui aktiivisena, ja kirjailijan ohella aloin haastatella myös hänen omaisiaan, sukulaisiaan ja tuttaviaan.

Toisin

Lisensiaatintutkimus Tito Collianderin ihmiskuva valmistui syksyllä 1982. Se tuntui hienolta. Ansaitsin elantoni Tampereen luterilaisen seurakunnan yhdyskuntatyöprojektin vetäjänä ja tein tutkimustyötä sen ohessa. Nyt kärsivällisyyttä vaatinut työperiodi oli päättynyt. Ja mikä parasta: professorit olivat tälläkin kertaa pääasiassa tyytyväisiä. Palautekeskustelussa he rohkaisivat minua jatkamaan työtäni väitöskirjaksi. Muistan, millaisissa tunnelmissa istuin junassa matkustaessani Helsingistä kotiin Tampereelle. Viereinen istuinpaikka oli jäänyt tyhjäksi. Olin asettanut siihen raskaan kirjakassini. Kirjallisista tuotteista painavin oli tuore 353-sivuinen tutkimukseni. Sen metodinen näkökulmaluku oli tiheää tekstiä, joka sisälsi kuvausta uskontoantropologisen syvätutkimuksen menetelmistä ja näkökulmista, maailmankatsomuksen muodostamiskysymyksien miettimistä, pohdiskelua biografisesta menetelmästä kirjallisuustieteessä ja kulttuuriantropologiassa, uskonnollisuuden tutkailua sopivantuntuisten deprivaatioteorioiden ja typologioiden avulla – ja tietenkin tutkimusaineiston arviointia sekä tutkittavan ja tutkijan välisen vuorovaikutuksen analyysia. Tästä on hyvä jatkaa, ajattelin ja vahvistin itseäni Pentikäisen ja Laitisen optimistisilla aika-arvoilla: ”Pari vuotta, ehkä kolme, korkeintaan kolme, ja siinä se on, koko juttu.”

Tito Collianderilla oli tapana sanoa, että elämä on arvaamatonta, usein hyvin yllättävien sattumien leikkiä. Kaikki tapahtuu toisin kuin kuvittelemme tai suunnittelemme. Kun tällaista puhetta kuunteli tutkijan tuolissa ja kun sitä vielä havainnollistettiin humoristiseen sävyyn  hauskoilla esimerkeillä, ”annorlunda” tuntui jännittävältä elämänfilosofialta. Ajattelin, että juuri noinhan se on, ja niinhän sen tulee ollakin – myös minun elämässäni. Onhan elävä elämä paljon mielenkiintoisempaa kuin tuhat suunnitelmaa siitä.

Omassa elämässäni tapahtunut ”annorlunda” tuntui kuitenkin ihan toisenlaiselta. Hyvin pian lisensiaatintutkimuksen jälkeen purkautui avioliitto, ja sen myötä alkoi hyvin hitaasti muotoutua oma toisenlainen, monenlaista uutta mukanaan tuova elämäntapa. Toisenlaista oli myös yhteys Tito Collianderiin. Asuimme eri kaupungeissa, aktiivinen haastattelujen tekeminen oli loppunut, ja tapasin häntä vain satunnaisesti pääkaupungissa käydessäni. Keskustelumme eivät sujuneet enää yhtä juoheasti. Colliander oli väsynyt ja alakuloinen. Haastatteluissa hän oli usein pohtinut vanhenevien kirjailijoiden tuskaa siitä, etteivät he enää pystyneet tekemään töitä. Nyt oli tapahtunut se, mitä hän oli pelännyt. Uusia kirjoja ei enää syntynyt. Vuonna 1979 ilmestynyt Alku (Början) oli jäänyt viimeiseksi työksi. Parin vuoden kuluttua julkaistu kirja Uskosta (Blick) antoi hänelle vain pientä puuhastelua, koska se sisälsi valikoiman esitelmiä ja kirjoituksia vuosilta 1960–1980. Kirjailijan asemesta aloin yhä enemmän kääntyä hänen kirjojensa puoleen.

Teoskeskeinen työskentely tuotti monia oivalluksia. Löysin Collianderin tutuksi tulleet kirjat uudella, entistä syvemmällä tavalla. Ja kirjailijan – hänetkin aloin mielikuvissani nähdä toisin. Tällä uudella oli monet kasvot, ei hän enää ollut sama ”kaksikasvoinen” taiteen ja uskonnon ristiriidasta kärsivä kirjailija. Muutosvirta oli voimakas ja se tuntui jatkavan kulkuaan omalla voimallaan. Niinpä sitten, eräänä uuden elämäni päivänä miettiessäni lisensiaatintutkimukseni tuttuja kuvioita, en enää kokenutkaan intoa laajentaa niitä väitöskirjaksi. Väitöskirja tulisi olemaan jotakin muuta kuin edeltäjiensä suurennos.

Reflektointia

Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian luennot olivat merkittäviä tapahtumia kalenterissani. Aluksi olin monille ensimmäinen uskontotieteilijä, jonka he olivat koskaan tavanneet, jos nyt uskontotieteestä olivat sattuneet jotakin mieleen jäävää kuulemaan. Mutta varsin pian yhteyksiä syntyi, erityisesti niiden kanssa, jotka tekivät tutkimusta taiteilijoista tai olivat kiinnostuneita taiteilijatutkimuksista. Joidenkin kanssa ystävystyin niin, että taiteilijaelämäkertojen lukemisesta tuli yhteinen harrastus. Keskustelunaiheita riitti. Olivatko taiteilijat erilaisia kuin muut ihmiset? Missä määrin tutkijan piti ymmärtää taiteen maailmaa? Miten tutkimukseen vaikutti se, jos tutkijakin oli taiteilija? Luimme L. Onervan mainion elämäkerran Eino Leinosta. Siinä taiteilijan vaisto ja ymmärrys toista taiteilijaa kohtaan tuntui olevan ylittämättömän syvää ja suurta. Samantapaisia tunteita synnytti myös Olof Lagercrantzin teos August Strindbergistä. Lagercrantz oli tosin myös filosofian tohtori, mutta epäilemättä hänen kokemuksensa runoilijana ja kirjailijana muodostivat hänen työnsä varsinaisen kalliopohjan. Elämäkerta Strindbergistä oli romaanimaisen runsas, täynnä asiatietoa, intuitiivista kokonaisuuksien tajua ja teräviä tulkintoja kirjailijan persoonasta ja tuotannosta.

Mutta vastakkaisiakin tunnelmia syntyi ja yllättävältä suunnalta. Lukulistalla olivat myös Tito Collianderin taiteilijabiografiat Ilja Repinistä ja Tyko Sallisesta. Erityisesti Sallisen elämästä lukiessani valpastuin näkemään, miten sen tekijä Sallista kuvatessaan kuvasi myös itseään. Välillä hänen omat, silloisen katsomuksellisen kriisin ratkaisuyrityksensä näkyivät kirjan sivulla hätkähdyttävän selvinä.

Taiteilijaelämäkertojen äärellä esiin nousevat kysymykset olivat hyvin lähellä uskontotieteilijän totuuskysymyksiä. Minua alkoivat askarruttaa monet asiat, jotka uskoin jo ratkaisseeni. Mieleen tuli usein pro gradu -tutkielmaa lukeneen kirjailijan ihmettelevät sanat: ”Siinä ei ole oikein uskonto mukana.” Minä ajattelin, että olisi mukana uskonto. Tito Colliander oli iäkäs ihminen! Ja viisas. Hänen teoksissaan ihmisenä olemisen puhki pohditut kysymykset saivat uutta syvyyttä ja kiinnostavuutta. Millä edellytyksillä minä, neljäkymmentäseitsemän vuotta nuorempi tutkija voisin tavoittaa sen syvyyden? Ja entä hänen uskonsa? Eikö minulla pitänyt olla uskovan ihmisen vaistoa, joka opastaisi minua toisen ihmisen uskon, ei vain näkyvillä vaan myös näkymättömillä poluilla?

Tietoni ortodoksisuudesta olivat pääasiassa kirjallisista lähteistä, ja lukemiseni – se oli jotenkin hyvin rajallista, ei niin kovin innostunutta tutkimusretkeä. Saatoin lukea Collianderin suosittelemaa Abba Doroteosta tai Vaeltajan kertomuksia, mutta kun sain äidiltäni joululahjaksi Jeesuksen rukouksen harjoittamiseen opastavan Filokalian, luin siitä vain (laajan ja syvällisen) esipuheen. Kirkossakin kävin harvoin. En voinut sanoa, että ymmärtäisin tutkittavani ortodoksisuutta oman osallistumiseni ansiosta. Harjoitin vanhojen antropologien tapaan eräänlaista nojatuolifilosofiaa.

Ajattelin kyllä, että minun tulisi laajentaa kenttätyötäni, mutta ajatukseksi se oli jäänyt. Olin lukossa, jäänyt jumiin kahden kansankirkon väliin. Isäni oli luterilainen, minut ja veljeni oli kastettu luterilaiseen uskoon. Varsinaista yhteyttä kirkkoon ei ollut kuitenkaan syntynyt. Ortodoksisen äitini kirkko taas kiehtoi minua jo lapsena. 1970-luvulla monet ihmiset tunnustivat etsivänsä juuriaan, ja niiden etsijöihin minäkin Colliander-tutkimuksineni kuuluin. Mutta jossakin kohtaa vastaan tuli raja, jota en kyennyt ymmärtämään enkä ylittämään.

Tampereen kotini kirjahyllyssä aivan Collianderin kirjojen lähettyvillä pisti vieraidenkin silmään punakantinen kirja. Se oli saanut nimekseen mustin kirjaimin Maailmankuvan muutos tutkimuskohteena (1977). Kirjan olivat toimittaneet Matti Kuusi, Risto Alapuro ja Juha Manninen. Sen sivuilta löytyi 1970-luvun lopun ja 1980-luvun yliopistomaailmaa kiinnostanut käsitekirjo: maailmankuva, maailmankatsomus, ihmiskuva, ihmiskäsitys. Kaikki tämä oli tullut minulle tutuksi lisensiaatintyössä, jossa olin pohtinut, mikä näistä käsitteistä olisi sopivin Collianderin kohdalla. Nyt Tampereen yliopistolla opiskellessani syntyi lisää oivalluksia. Erityisesti niillä luennoilla, joilla analysoitiin sosiologisen tutkimuksen taustalla vaikuttaneita ihmiskuvia. Minulle valkeni, että jokainen tutkija on sidoksissa omaan ihmiskuvaansa ja että tutkijan on aina pyrittävä selvittämään omaa sitoutuneisuuttaan.

Samassa mielenmaisemassa mietin omia tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni. Huomasin tehneeni töitä puolivalossa. Ajatusprosessini oli jäänyt kummallisella tavalla kesken. Olin luonnehtinut tutkimustani Collianderin persoonallista ajatustapaa ymmärtäväksi, mutta teorioita valitessani en enää ollutkaan tietoinen niiden ihmiskuvallisista kytkennöistä, jotka veivät minua aivan toiseen – selittävän tutkimuksen – suuntaan. Niin jouduin sitten tahtomattani palauttamaan Collianderin syvähenkiset totuudet deprivaatioteorioiden haaviin.

Reflektoitavaa riitti yli väitöskirjankin. Palasin tutkijan sitoutumiskysymyksiin uudelleen vielä keväällä 1993, jolloin tein dosenttiluentoa. Sen aiheena oli Tutkijan ja tutkittavan interaktio uskontotieteellisessä haastattelutilanteessa.

Askeleita eteenpäin

Tapoihini kuului kesälomalla käynti äidin luona Kaavilla. Hän rakasti autolla ajamista, ja käydessäni hänen luonaan teimme usein retkiä lähiympäristöön. Kesällä 1985 hän ehdotti: ”Mitäs jos menisimme Valamoon?” Olimme kaksi yötä. Nukuimme valkoisessa vierasmajassa, aivan lähellä sitä huonetta, jossa isä Johannes, Tito Collianderin rippi-isä, kuulopuheitten mukaan oli jossakin vaiheessa asunut.

Tämä oli merkittävä askel kohti ortodoksista kirkkoa. Aloin tavata ortodokseja ja kokea monia mielenkiintoisia keskusteluja. Välillä aiheena oli Tito Collianderin merkitys kirkolle, välillä taas pohdittiin ortodoksista uskoa ja elämäntapaa. Yhteyksien luominen tuntui helpolta, ja seuraavana keväänä olin jo vauhdissa. Colliander-tutkimus toimi ikään kuin suojakilpenä, ja varmaan minut samantapaisista syistä otettiin myös hyvin ystävällisesti vastaan. Niinpä en arastellut edes soittaa arkkipiispalle ja ehdottaa haastattelua Tito Collianderia koskevaa tutkimusta varten. Arkkipiispa Paavali valmisteli tuolloin kirjaansa Uskon pidot, ja pois lähtiessäni sain lahjaksi kopion hänen käsikirjoituksestaan. Ehkä siitä on jotakin iloa vieraassa maassa! Olin nimittäin lähdössä Kaliforniaan. Toisenkin lahjan sain, samasta syystä: pienen sinivalkoisen rukousnauhan.

Keväällä 1986 oli tapahtunut paljon ja jo talvellakin. Olin mennyt naimisiin ja saanut kaksi tytärpuolta. Miestäni oli pyydetty vierailevaksi professoriksi Stanfordin yliopistoon ja olimme päättäneet lähteä sinne vuodeksi. Samassa tapahtumien virrassa olin jättänyt toimeni yhdyskuntatyöprojektin vetäjänä, koska koin vieraaksi seurakunnassa vallitsevan voimakkaan evankelioimisnäkemyksen. Erosin myös luterilaisesta kirkosta. Oloni oli lennokas ja toiveikas: uudessa maanosassa tapahtuisi varmaan jotakin oikein hyvää.

Hyvin kaikki menikin. Ja ortodoksisuudesta opin monenlaista. Eräänä lauantai-iltana Palo Altossa kotimme lähellä pyöräillessäni panin merkille kauniin kirkon – oho! sehän on ortodoksinen kirkko. Sisälle mentyäni huomasin, että palvelus oli juuri alkanut.

Seuraavalla viikolla istuin jo kirkkoherran kotona teepöydän ääressä. Hänen vaimonsa oli ikonimaalari, joten teen jälkeen katselimme työhuoneessa olevia kauniita ikoneita. Viivyimme pitkän tovin niiden äärellä, ja aloimme tutustua toisiimme. ”Maalaatko sinä ikoneita?” minulta kysyttiin. ”En, valitettavasti. Minä teen tutkimusta ortodoksikirjailijasta.” ”Kenestä? Mikä hänen nimensä on?” ”Tito Colliander.” ”Ai! Me tunnemme hänet. Olemme lukeneet hänen kirjansa Way of the Ascetics. Se on hyvä kirja. Hän on ymmärtänyt asian.”

Toisella tapaamiskerralla puhumme lisää kirjoista. Nyt minulta kysytään, olenko tutustunut Filokaliaan. Ja enhän minä ole. Jotenkin nololta se nyt tuntuu, ja sanon puolustukseksi, etten ole voinut lukea sitä, koska olen maallikko. En minä pysty elämään sellaista elämää, mitä todellinen rukouksen harjoittaminen vaatii. ”Mitä!” puuskahtaa kirkkoherra. ”Mitä sinä puhut? Jos minä ajattelisin tuolla tavalla, en voisi tehdä paljon mitään. Tietenkin Filokalia kertoo suuresta ideaalista, joka on saavuttamaton. Mutta ideaalit ovat tärkeitä ihmisille. Ilman niitä ei ole liikettä, elävää todellista elämää: ihmiset kuivettuisivat hengellisesti.”

Kolmannella kerralla jatketaan suurista rukoilijoista. Saan kuulla, että sellaisia on vieläkin olemassa. Erityisesti Athos-vuorella. Ja ikään kuin todistusaineistona käsiini annetaan ohut oliivinvihreä kirja. Kannessa on mustavalkeakuva munkista ja sen alla mustalla hänen nimensä Staretz Silouan 1866–1938. ”Ja kirjan kirjoittaja arkkimandriitta Sofroni Saharov, hän on tämän tien kulkija. Asuu tätä nykyä Essexissä, jonne hän on perustanut luostarin. Sinähän voit käydä siellä, kun palaat kotimaahasi. Suomi on Britannian naapurimaa. Parin tunnin lentomatka.”

Ympyrä sulkeutuu

Eräässä lehdessä pisti silmääni F. M. Dostojevskin veljelleen osoittamasta kirjeestä otettu lainaus: ”Ihminen on salaisuus. Jos elämäsi ajan ratkot tuota salaisuutta, et voi sanoa käyttäneesi aikaasi hukkaan.” Minä syvennyn tuohon salaisuuteen, sillä haluan olla ihminen.

Leikkasin sitaatin talteen, ja teippasin sen työhuoneeni seinään. Siinä se teki töitä muusana vuoden päivät tuloksekkaasti. Sitaatti kuvasi mielestäni hyvin suomalaiseksi Dostojevskiksi kutsutun Tito Collianderin tuotantoa ja elämää. Collianderin sanataiteessa ihminen oli voimakkaasti läsnä. Tutkiessaan ihmisen arvoitusta kirjailija tutki myös omaa salaisuuttaan ja päinvastoin.

Väitöskirjan aiheeksi muotoutui Ihmisen ongelma Tito Collianderin tuotannossa. Sen pääotsikon sanat Aitoa ihmistä etsimässä viittasivat siihen, ettei kiinnostuksen kohteena ole vain ihmisen probleemi sinällään vaan prosessi, jossa etsitään ratkaisuja ja ratkaisumalleja arvoitukseen, jonka vastauksia ei voi pitää lopullisina vaan aina avoimina. Colliander oli ikuinen löytäjä. Ei vain ongelmansa vaikeuden tähden vaan myös siksi, että hän halusi arvoituksen säilyvän. Hänelle oli tärkeää, että ihmisenä olemisen ongelmia riittäisi ja löytyisi aina vain uutta syvyyttä salaisuuteen. Aina oli jotakin uutta mietittävää ja kirjoitettavaa.

Mutta väitöskirja tästä kaikesta eli omaa oloaan. Se oli saatava valmiiksi ja kuului kirjojen rajalliseen elämään. Syksystä 1988 alkaen tähän antoi aihetta myös se, että odotin esikoistani. Hänen oli arvioitu syntyvän heinäkuun loppupuolella.

Käsikirjoituksen väitöskirjaksi jätin tarkastettavaksi talvella 1988, hyvissä ajoin ennen joulua. Joulun vietin hyvillä mielin ja helpottuneena. Ajattelin, että työurakka oli nyt tehty ja aikaa olisi muihin asioihin. Kaikki ei kuitenkaan sujunut odotusteni mukaan. Joululahjaksi saamani kalenteri kertoo, miten kevääseen sisältyi yllätyksiä ja jännitystä. Juha Pentikäisen lähettämä kopio hänen lausunnostaan tuli postissa tammikuun alussa. Hän puolsi painoluvan myöntämistä käsikirjoitukselle. Helmikuussa lähetin käsikirjoituksen vastaväittäjälleni Päivi Huuhtaselle. Kalenterin mukaan kuuntelin samassa kuussa myös esikoiseni sydänääniä neuvolassa ja osallistuin luonnollisen synnytyksen kurssille Villa Salinissa. Mutta missä viipyi Kai Laitisen lausunto? Soitin huolestuneena Pentikäiselle, ja hän lupasi auttaa. Tarkoitushan oli väitellä vielä kuluvan kevään aikana. Kai Laitisen lausunto tuli viime hetkillä ajoissa.

Mutta vieläkään ei sielu saanut rauhaansa. Jokin minussa jatkoi edelleen tutkimustyötään, ja minun oli pakko istua työpöytäni ääreen. Siinä tein työtä monta maaliskuun päivää. Korjasin kaikenlaista ja kirjoitin uusiksi viimeisen luvun, jonka loppuun liitin myös täysin uuden kappaleen Hiljaisuuden totuudesta ja hiljaisuudessa elämisestä. Maaliskuun viimeisenä päivänä lähetin tuoreen käsikirjoituksen Suomen Kirjallisuuden Seuraan painettavaksi.

Löysin Tito Collianderin tuotannosta kolme aidon ihmisen mallia. Ensimmäinen niistä on Suuri Kokija, jonka huipentuma on vapaa taiteilija. Toinen on askeettinen kristitty, joka pohtii kysymyksiä elämäntavan muutoksesta, ihmisen mahdollisuudesta elää täysin toisenlaista elämää. Kolmannen mallin löysin lopullisessa muodossaan vasta maaliskuussa. Hän on meditatiivinen ihminen, joka löytää totuutensa hiljentyessään, etsiytyessään kaiken alkuna olevaan hiljaisuuteen.

Huhtikuussa saan kuulla neuvolakäynneilläni nuhteita. Olen rasittanut itseäni liikaa. Minun on levättävä! Ja minä lepään. Lueskelen, käyn kävelemässä, tapaan vain mukavia ihmisiä. Yhtenä lepopäivänä käyn Tampereen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran luona ja allekirjoitan kirkkoon liittymisanomuksen.

Vielä on kuitenkin yksi tärkeä työ tekemättä ennen väitöstilaisuutta. Lectio praecursoria. Se syntyy hitaasti ja helposti, vähän kuin itsestään omissa mietteissään se siirtyy lyijykynällä paperille. Helluntai ja äitienpäivä ovat sinä vuonna samana sunnuntaina. Sinä päivänä liityn ortodoksiseen kirkkoon. Seuraavan viikon ajan teen korjauksia lectioon, mutta sen puhtaaksi kirjoittaminen siirtyy viikonloppuun. Sunnuntaina 21. päivä toukokuuta aloitan työni myöhään aamupäivällä ja juuri kun olen kirjoittamassa hiljaisuudesta, sen avoimesta totuudesta – työpöydälläni oleva puhelin soi. Saan tiedon siitä, että Tito Colliander on kuollut vähän aikaa sitten.

Väitöstilaisuus oli perjantaina 26. toukouuta. Tämä kesäinen, jo hyvin lämmin päivä on epäilemättä yksi elämäni tärkeimpiä ja samalla pisimpiä päiviä. Tilaisuus alkoi hiljaisella hetkellä Tito Collianderin muistoksi ja jatkui sitten yhtäjaksoisesti usean tunnin ajan, kunnes kustoksena toiminut Juha Pentikäinen totesi pienen tauon tarpeellisuuden. Vastaväittäjäni Päivi Huuhtanen oli hyvin innostunut ihmisen probleemin ratkaisemisesta ja oli ensimmäistä kertaa opponenttina. Tauon jälkeen opponointi jatkui vielä puoli kuuteen saakka. Sitten kustos kehotti paikallaolijoita esittämään mahdolliset huomautukset väitöskirjasta. Puheenvuoroja pyysivät kirjailija Oscar Parland ja jotkut Collianderin lapsista. Intensiivisissä kommenteissaan he asettuivat väittelijän kannalle ja kertoivat omia näkemyksiään Tito Collianderin tuotannosta ja persoonasta. Tilaisuuden päättyessä kello kävi seitsemää. Luulen, että se oli Helsingin yliopiston historian pisimpiä väitöstilaisuuksia.

Karonkassa

Kuva 2. Karonkassa, oikealta Päivi Huuhtanen, Eira Hernberg ja Juha Pentikäinen.

Lämmin kesä jatkui, ja heinäkuussa oli jo niin helteisiä päiviä, että jaksoin tehdä kävelyretkiä mieheni kanssa vasta illalla. Esikoiseni Nanny syntyi 20.7. Ristiäiset olivat lokakuun ensimmäisenä päivänä. Kummina oli Maria Colliander-Saanio.

Oliko ympyrä sulkeutunut? Oli. Akateeminen ympyrä oli todella sulkeutumassa, mutta tiesin, että jokainen ympyrä valmisti seuraavaa, uutta ympyrää, aivan yhtä tärkeää, ellei sitten vieläkin tärkeämpää.

Olin tuntiopettajana Helsingin yliopistossa heti väitöskirjan jälkeen, ja tulin vuonna 1993 dosentiksi. 1990-luvulta lähtien olen kirjoittanut elämäkertoja, toimittanut kirjoja, pitänyt omaelämänkerran kirjoittamisen kursseja ja kääntänyt jonkin verran. Vuodesta 2004 lähtien olen opettanut tuntiopettajana Snellman korkeakoulussa.