Johanna Konttori

FT, YTM
s. 1977, väitös 11.4.2015

Vastaväittäjä: TT, lecturer Titus Hjelm, University College London
Kustos: professori René Gothóni, Helsingin yliopisto
Väitöskirja: Monsieur, näkemyksemme eivät ole samalta planeetalta! Uskontotiede, Helsinki, 2015.

 

KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN!

Tieni uskontotieteilijäksi ja tohtoriksi on ollut toisaalta yksinkertainen ja suora, toisaalta syheröinen kuin mikä. Painopiste jälkimmäisellä.

Uskontotiede on oppialana ollut vankkumattoman kiintymykseni kohde lopputalvesta 1996, jolloin eräänä lauantai-iltana selailin Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan valintaopasta. Tuohon hetkeen mennessä minusta oli pitänyt vuosien varrella tulla hotellin omistaja, kulttuuriantropologi, ihmisoikeusjuristi ja lääkäri, mutta näissä kaikissa vaihtoehdoissa oli aina ollut lopulta jokin mutta. Tuona lauantai-iltana kuitenkin löysin uskontotieteen. Löysin, koska en ollut moisesta oppiaineesta koskaan kuullutkaan. Oppaan kuvauksen lukemisen jälkeen minulle oli kuitenkin selvää, että olin löytänyt sen mitä olin etsinytkin: oman juttuni.

Vähemmän suoraviivaista oli se, miten päädyin islamia, ja uskontoa ylipäätään eurooppalaisissa yhteiskunnissa tutkivaksi uskontososiologiksi. Ihmettelin nimittäin kahtena ensimmäisenä lukuvuotenani miksi niin moni opiskelukaverini oli kiinnostunut islamista ja sosiologiasta. Oma kiinnostukseni näitä kahta kohtaan kun oli tasan tarkkaan nolla. Minua kiinnostivat Afrikan alkuperäisuskonnot ja swahilin kieli, joita molempia opiskelin nyt jo edesmenneen lempiopettajani, Raimo Harjulan opastuksella. Toinen asia, josta olin tuolloin varma, oli se, ettei minusta tulisi koskaan opettajaa.

Lähdin syksyllä 1997 vuodeksi Pariisiin opiskelemaan kieltä. Kyseessä ei ollut opiskelijavaihto, vaan järjestin itse itselleni paikan yksityiseen kielikouluun. Viittaan tuohon vuoteen ”hellurei-vuotena”, jolloin keskityin kielen opiskelun ohella lähinnä opiskelemaan elämää. Uteliaisuudesta osallistuin myös Pariisin Amerikkalaisen yliopiston ihmisoikeuksien politiikkaa käsittelevälle kurssille, joka osoittautui akateemisen urani kannalta käänteentekeväksi. Eräällä luennoista professori nimittäin mainitsi sivulauseessaan, ettei ranskalaisissa kouluissa voi käyttää ristikaulakorua, sillä tämä olisi vastoin maallisuuden periaatetta. Tämä tarttui heti korvaani. En ollut suomalaisena tottunut miettimään sen kummemmin kenenkään kaulassa mahdollisesti roikkuvaa ristiä, joten ensimmäinen mieleeni juolahtanut sana oli ”häh?”. Seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana hämmästykseni muotoutui kuitenkin akateemisempaan muotoon. Halusin tietää, mistä tässä oikein on kysymys.

Minulle selvisi pian, että maallisuuden vaade, joka Ranskassa tunnetaan laïcité-periaatteena, oli jo pitkään ollut poliittisten keskustelujen kohde ennen muuta siksi, ettei ollut selvyyttä voivatko muslimitytöt käyttää päähuiveja maallisissa valtion kouluissa. Aloin tutkia asiaa tarkemmin ja eipä aikaakaan, kun ajatukseni Afrikan alkuperäisuskontoja käsittelevästä, kenttätyöhön pohjautuvasta pro gradusta olivat vaihtuneet uskontososiologiseen tekstitutkimukseen laïcité-periaatteesta ja huivikysymyksestä.

Valmistujaisissani hyvä ystäväni kysyi jatko-opinnoista, mutta tyrmäsin hänen ajatuksensa nopeasti: vaikka graduni aihe kiinnosti minua syvästi, olivat opiskelut tässä! Ihan ensimmäisen kerran ajatus väitöskirjasta oli esitetty minulle jo monta vuotta aiemmin. Tuolloin äänessä oli isäni, joka totesi minulle eräänä kauniina 1990-luvun iltapäivänä olevansa varma, että vielä jonain päivänä kirjoitan väitöskirjan. Silloin, teini-ikäisenä, nauroin makeasti koko ajatukselle, mutta kuinkas sitten kävikään: Muutamaa kuukautta valmistujaisteni jälkeen akateeminen uteliaisuus voitti. Olen aina rakastanut opiskelua ja mietin, että ehkäpä voisin sittenkin vielä jatkaa. Ensimmäiset vuodet jatko-opiskelijana sujuivat muitakin hommia tehden, mutta ensimmäisen apurahan saatuani keskityin täysipäiväisesti väitöskirjaani. Vielä tuolloin kuvittelin suorittavani jatko-opintoni ja kirjoittavani väitöskirjan melko nopeaan tahtiin ilman sen kummempia ongelmia. Muutamaa vuotta myöhemmin minulle alkoi kuitenkin toden teolla valjeta, että olin ryhtynyt melko vaativaan hommaan, ja etteivät opintoni tulisi valmistumaan kovinkaan nopeasti.

Jos uskontotiede on ollut juttuni jo opintojeni alusta asti, löysin toisen juttuni, opettamisen, vasta jatko-opintojen aikana. Kyllä, opettamisen! Juuri sen, mitä minun ei koskaan pitänyt tehdä. Väitöskirjani ohjaaja, professori Tuula Sakaranaho tarjosi minulle opetettavaksi Islamin tuntemus työelämässä –nimistä työelämäpainotteista kurssia, ja moisesta luottamuksenosoituksesta kiitollisena tartuin tehtävään, joka oli minusta pelottava kuin mikä. Olin tuohon aikaan vielä varsin ujo, ja ajatus luokan edessä puhumisesta sai minut jäätymään pahemman kerran. Ensimmäinen opettamani kurssi sai minut kuitenkin päättämään, että hankkiudun systemaattisesti eroon esiintymisjännityksestä, ja näin myös tein. Opetuskokemuksen ja konferenssiesitelmien määrän lisääntyessä opin nauttimaan yleisölle puhumisesta, ja ennen muuta vuorovaikutuksesta kuulijoiden kanssa. Jatko-opintoaikaani kuului melko paljon opetusta. Se saattoi osaltaan hieman viivästyttää väitöskirjani valmistumista, mutta yhtäkään luentoa tai kurssia en vaihtaisi pois.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä olin siis tilanteessa, jossa olin päätynyt pyörtämään ison joukon aiempia, varmoina pitämiäni päätöksiä: Suoritin jatko-opintoja, opetin, tutkin islamiin liittyvää kysymystä ja opiskelin sosiologiaa. Jälkimmäisestä kiinnostuin niin paljon, että hain vuonna 2007 Jyväskylän yliopiston kansalaisyhteiskunnan asiantuntijuuden maisteriohjelmaan, ja pääsin mukaan. Tämän tunnustaminen Tuulalle hieman jännitti, sillä oli selvä, etteivät maisteriopinnot ainakaan nopeuttaisi väitöskirjani valmistumista. Opinnot Jyväskylässä olivat kuitenkin monella tavalla mielekkäät, ja vahvistivat osaltaan identiteettiäni nimenomaan uskontososiologina. Vaikka päädyinkin tekemään pro graduni siten, että se tuki väitöskirjaani, koin erittäin kiinnostavana sosiologian opinnot myös ilman uskonto-näkökulmaa.

Vuosina 2007 – 2008 väitöstutkimukseni törmäsi seinään. Olin kirjoittanut ensimmäisen version työstäni, ja saanut siitä tiukkaa palautetta Tuulalta, mitä suurimmassa määrin ansaitusti. Pyrin korjaamaan työtäni, mutten ollut siihen missään vaiheessa tyytyväinen ja koin olevani pahan kerran hukassa. Tässä vaiheessa mietin myös ensimmäisiä kertoja koko työn jättämistä kesken mutta luontainen periksi antamattomuuteni esti minua moista tekemästä. Samoihin aikoihin täytin 30 vuotta, ja siitä huolimatta, että väitöskirjani oli täysin levällään, alkoi ajatus lapsesta tuntua hyvältä. Tyttäremme syntyi keväällä 2009 ja minä sain tarvitsemani tauon koko väitösprosessista. Kummasti pieni ihmisnyytti auttaa laittamaan asioita perspektiiviin. Väitöskirjasta oli ehtinyt muodostua liiankin iso asia elämässäni, mutta muutama vuosi kotona Emilian kanssa loksautti elämäni palaset niille paikoilleen, joissa niiden mielestäni kuuluukin olla.

Pyöriessäni vaunulenkeillä ja hiekkalaatikolla ranskalaiset urakoivat kasaan uutta lainsäädäntöä. Ennen äitiysvapaalle jäämistä väitöskirjani oli keskittynyt vuonna 2004 voimaan astuneeseen lakiin, joka kieltää kaikki näkyvät uskonnolliset tunnusmerkit Ranskan valtion kouluissa. Vuonna 2009 Ranskassa nousi kuitenkin uusi yhteiskunnallinen keskustelu, tällä kertaa musliminaisten kasvot peittävästä pukeutumisesta, ja aiemman huivikeskustelun tapaan lopputuloksena oli uusi laki. Emilian aloittaessa päiväkodin olinkin tilanteessa, jossa väitöskirjani oli vanhentunut; enhän voisi julkaista tutkimusta, joka ei ottaisi uutta lainsäädäntöä huomioon. Seurasi ahdistusta, pohdintaa, ja kasvavaa tunnetta siitä, että tämä projekti saa jäädä tähän kunnes, kuin elokuvissa ikään, yksi puhelinsoitto muutti kaiken. Tuo soitto tuli Tuulalta, joka kysyi, haluaisinko tulla hänen akatemiaprojektiinsa vajaaksi puoleksitoista vuodeksi viimeistelemään väitöskirjani. Päätös oli helppo. Hyvin kiitollisena Tuulan jatkuvasta uskosta minuun ja tutkimukseeni, hyppäsin mukaan The Governance of Transnational Islam –projektiin.

Kirjoitin lopulta väitöskirjani painokuntoon vajaassa kolmessa vuodessa. Muutin sen aineistoa muuttuneen lainsäädännön myötä, ja samalla muutin myös väitöskirjani kielen englannista suomeksi. Tähän oli syynä kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että olen nopea kirjoittamaan äidinkielelläni, ja halusin saada väitöskirjani vihdoin ja viimein valmiiksi. Tutkimuksessani tarkastelen kansallisen identiteetin diskursiivista rakentamista musliminaisten vaatetuksesta käydyissä poliittisissa keskusteluissa 2000-luvun Ranskassa. Lähetin työni tiedekuntaan esitarkastusta varten alkusyksystä 2014, ja huokaisin helpotuksesta. Toki edessä oli vielä työn korjaamista esitarkastuslausuntojen perusteella, mutta minulle henkilökohtaisesti se kaikkein tärkein etappi oli saavutettu: olin ylipäätään saanut työni kasaan.

Väitöspäivän koittaessa huhtikuussa 2015 olin yllättävänkin rauhallisin mielin. Vastaväittäjäni, Titus Hjelm, oli jo etukäteen luvannut ”kunnon grillausta” mutta itse koin olevani työni kanssa varmalla pohjalla. Tiesin hyvin työni ongelmakohdat, ja montaakin asiaa olisin voinut hioa paremmaksi, mutta yleisesti ottaen olin tyytyväinen väitöskirjaani ja koin helpoksi seistä sen takana. Grillaus oli luvatun kaltainen, mutta arvioisin olleeni sen jäljiltä korkeintaan miedosti punakka. Vastaväittäjän tehtävään kuuluu mielestäni esittää kunnon kriittisiä kysymyksiä, ja niitä sain osakseni aimo määrän, kuitenkin kaiken aikaa hyvässä hengessä.

Väitösprosessi huipentui keväällä 2017 juhlittuun Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootioon. Seistessäni muiden promovendien kanssa yliopiston juhlasalissa, Finlandian soidessa, koin valtavan suurta lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Tuona toukokuisena hetkenä ymmärsin, että päädyn sitten elämässäni minne tahansa, tulen aina olemaan paitsi opintojeni puolesta, niin ennen muuta sydämeltäni Helsingin yliopiston kasvatti, osa pitkää ketjua miehiä ja naisia, jotka ovat kovalla työllä ja sinnikkyydellä hankkineet korkeimman mahdollisen akateemisen koulutuksen Senaatintorin kupeessa. Se, että saan olla osa tätä jatkumoa, tekee minut tavattoman iloiseksi ja ylpeäksi.