Juha Pentikäinen

Kuva 1. Juha Pentikäinen luennoimassa Fennicumissa järjestetyillä Uskontotieteen päivillä. Lähde: Turun yliopiston Kulttuurien tutkimuksen arkistot. TKU/P/70/20.

FT, professori emeritus, professori
s. 1940, väitös 11.6.1968

Vastaväittäjä: professori Martti Haavio
Kustos: professori Ilmar Talve
Väitöskirja: The Nordic Dead-child Tradition: Nordic Dead-child Beings:
A Study in Comparative Religion. Suomalainen tiedeakatemia, Folklore Fellows Communications No. 202, Helsinki, 1968.
 
Kirjoitus on rakennettu dialogina Juha Pentikäisen kokonaan itse kirjoittamista luvuista ”Matti Kuusi puhelimessa” ja ”Yksi pieni kansanlaulu, eikä sanoja ollenkaan” sekä muista luvuista, jotka Jaana Kouri on kirjannut yhdessä Tiina Mahlamäen kanssa tekemistään Juha Pentikäisen haastatteluista Helsingissä vuonna 2013 ja hänen kanssaan käymästä sähköposti-vuoropuhelusta.

 

”Elämä koostuu hetkistä, jotka voi kokea tai ohittaa” – niiden tuoksinassa minusta tuli uskontotieteilijä

 

Kenttätyö oli osa elämää jo silloin

Yksi ihminenhän se aina on, jolla on muisti. On tärkeää kuunnella ihmistä, olla läsnä. Kenttä on ollut oppimestarini. Kaikki lapseni ovat vuorollaan saaneet saman läksyn, minkä itse opin isän ja äidin mukana heidän ”pirttiakatemiassaan” eri puolilla Suomea: ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”. Aina piti olla hiljaa ja aina se latu meni sen ihmisen kodin ohi, jossa pysähdyttiin. Piti kaksi, kolme tuntiakin istua penkissä. Lapsiani on askarruttanut, miksi joka joululoma aina mentiin ”jonnekin”, Marina Takalon ja Valpuri Vohdan luo tai Värmlannin suomalaismetsiin.

Juha syntyy talvisotaan Rantsilan pappilassa Siikajoen rannassa, itse asiassa samaan vierashuoneeseen, missä Kristfried Ganander – Mythologia Fennican (1789) ja sanakirjan kirjoittaja – oli kuollut miltei päivälleen 150 vuotta aikaisemmin vuonna 1790. Gananderin tutkijankammio on koirankoppina pappilan pihalla. Se oli aikanaan ollut katolla, jonne Ganander oli mennyt tikkaita myöten miettimään, tähtiä katsomaan, töitään tekemään. Juhan äiti on suomen kielen ja kirjallisuuden maisteri ja isä pappi. Juhaa sanotaan kotona ”pölhökustaaksi”, kun hän on toimissaan aika epäkäytännöllinen ja kertoo niitä ”Juhan juttuja”. Äiti puolustaa häntä: ”Vaikka Juha on omissa oloissaan, niin kyllä hän hyvää tarkoittaa, hänellä on vaan niin vilkas mielikuvitus.” Siikajoki on vanha Pähkinäsaaren rauhan raja, jonka rannalla on paljon sattunut ja kaikkea tapahtuu silloinkin, kun Juha siellä asuu. Vonkamiehet ohjaavat tukkeja jäiden mukaan. Juha ja hänen veljensä Samuli sitä ihmettelevät ja pelastavat molemmat toistensa hengen pudottuaan jäälautalta. Juha löytyy milloin mistäkin, hänellä on tapana lähteä kierrokselleen, milloin mihinkin.

Kun Juha on nelivuotias, perhe muuttaa Haapajärven Ronkaalan pappilaan. Sillä paikalla Kalajoen rannalla on ollut muinoin Pohjanlahden ranta. Ganander on syntynyt 1741 ja K. J.  Ståhlberg lapsena leikkinyt samalla törmällä. Isä on vuonna 1944 rintamapappina Lapin sodassa. Pappilassa on sotilaspiirin esikunta, pihalla jatkuvasti vartiomiehet, naapurissa suojeluskuntatalo. Juha ”verkostoituu” veljensä Samulin kanssa. Vartiomiehet veistelevät pojille puuautoja ja -pyssyjä. Marmeladivarastolle päästään herkuttelemaan. Lähin naapuri on seurakuntatalo, jonka paikalle on nyt siirretty Ståhlbergin lapsuuskoti.

Vahtimestari, ”seurakunta-Liisa” on Juhalle läheinen ihminen, joka paistaa ”herkkusuu-Juhalle” pannukakkuja. Liisa myös tietää poikaviikarin retket. Kohta nelivuotias Juha on kateissa, luullaan jo hukkuneeksi, poliisikin hälytetään etsimään. Liisapa keksii mennä laiturille, jossa poika löytyy makuulta: ”Minä vain täällä näitä pilviä ihmettelen, mistähän ne tulevat ja mihinkä lie menevät.” Viisivuotiaana Juha tekee sopimuksen kirjastonhoitaja Lyyli Mustosen kanssa siitä, että hän saa lukea kaikki haluamansa kirjat ennen kuin niihin tulee kirjaston leima ja ne laitetaan hyllyyn kaikkien lainattaviksi.

Juha kokee eläneensä Ronkaalan pappilassa kuin historian aitiopaikalla. Eletään miltei luontaistaloutta. Pelloilta löytyy miltei joka kesä kyntäessä kivikirveitä, joita on rivi uunin pankolla. Niitä isä kerää kapsäkillisen ”Helssingin Kansallismuseoon”. Samuli ja Juha pääsevät mukaan. Pettymys on suuri, kun arkeologisen osaston johtaja Helmer Salmo toteaa ruotsinsuomellaan: ”Kaikki museoesineitä. Ne jäävät tänne!” Isä ja pojat palaavat harmissaan tyhjän kapsäkin kanssa kotiin, kun ei juuri kiitostakaan herunut.

Utelias isä Veikko Adolf Pentikäinen on selvillä asioista ja vie poikia mukanaan ”oppimaan elämää”. Hän tietää, missä taloissa Haapajärvellä on vielä tapa pitää vanhan kansan hautajaiset. Jos isäntä kuolee, syödään koko hieho, jos emäntä, sonni. Kun isäntä tulee hakemaan pappia hevosella ”peijaisiin”, isä ottaa poikia mukaan niin monta kuin rekeen mahtuu. Koko eläimen ruho käsitellään ja sitä syödään niin kauan kuin ruokaa riittää: paistia, maksalaatikkoa ja verimakkaraa. Pidot saattavat kestää viikon. Laitapuolen kulkijatkin kutsutaan katettuun pyytään: ”Muista vainajaa!” Juha kokee noissa kesteissä olleensa läsnä ikään kuin karhunpeijaismenoissa – nyt karjatalouden ajassa vainajaa, ihmistä muistaen.

Kun Juha täyttää kymmen vuotta, hän saa ensimmäiset sälesuksensa syntymäpäivälahjaksi. Seuraavana päivänä lähdetään – isä, Samuli ja Juha – hiihtämään 120 kilometriä Haapajärveltä yli korkeimman Pitäjänmäen, ”Vuorten vuoren” Viitasaaren Kymönkoskelle. Kun latu-uraa ei ole, hiihdetään umpihangessa. Välillä yövytään pirteissä ja isä pitää seuroja. Pojat osallistuvat Kuhalan koulun hiihtokisoihin ja voittavat luokkansa. Retki päättyy onnettomasti. Viitasaaren hyppyrimäessä Juha vetäisee kahdenkymmenenkahden metrin loikan, kaatuu ja sälesukset menevät poikki. Seuraavat viisi vuotta Juha hiihtää kilpaa peltipaikkasuksilla.

Toinen mieliharrastus on pyöräily. Ensimmäisenä sodan jälkeisenä kesänä Haapajärvellä Juha saa pienen polkupyörän. Sillä ajetaan neljä peninkulmaa Muurasjärvelle kalaan. Juha ihmettelee, miksi he aina menevät täsmälleen yhteen tiettyyn niemeen. Siellä asuvat Veijalaiset, joista emäntä Anni, runonlaulaja, on inkerikko, miehensä Matti inkerinsuomalainen. Isän asema on arkaluontoinen. Hän on pappi ja reservin upseeri, jonka vastuulla on inkeriläisten ”kotiutus” eli kyyditys Neuvostoliittoon. Monet inkerinsuomalaiset pantiin junaan vuonna 1945, joka ei pysähtynyt Leningradissa vaan jatkoi Siperiaan.  Juhalle on myöhemmin selvinnyt, että he kävivät katsomassa, että Veijalaiset jaksavat hyvin. Hehän olivat salaa siellä. Isän ratkaisu oli eettisesti oikea. Palautusmääräys koski inkerinsuomalaisia (Mattia), muttei inkerikkoja (Annia). Juha muistelee kunnioituksella isäänsä, joka pelasti nämä inkeriläiset. Myöhemmin isä selvitti asiakirjoista senkin, että Pentikäisten esi-isä Sippe on Inkerin Järvisaaresta 1708 paennut ”kivekäs”.

Vuonna 1952 Juha kirjoittaa ensimmäisen kirjallisen tekstin. Se perustuu ”kenttätyöhön”. Hän on Lapissa Pyhäkeron seidalla heittelemässä kiviä alas. Äiti komentaa keräämään jokaisen kiven takaisin.  Tulee kova ukkosmyrsky. Juha kirjoittaa juosseensa Pallasta alas kuin ”Hiitten hirvi”. Kymmenvuotiaan pojan vauhdikas kokemus muuttuu keskikoulun ensimmäisen luokan suulliseksi harjoitukseksi, 12-sivuiseksi esitelmäksi.

Pentikäisen veljekset, 10-vuotias Samuli ja 8-vuotias Juha ostavat kastematojen ja marjojen myynnillä keräämillään rahoilla laatikkokameran vuonna 1948. Siitä alkaa valokuvausharrastus. Tilanne paranee ratkaisevasti vuonna 1953, kun pappilan yläkerran weesee remontoidaan Juhan ja Samulin valokuvalaboratorioksi sillä ehdolla, että he itse hommaavat rahat, millä kuvat kehitetään. Pojat ottavat pitäjän luokkakuvat, kuvia rippikoululaisista, perhejuhlista, hautajaisista ja ristiäisistä, ostavat niillä suurennuskoneen ja papereita. Toinen istuu pytyllä ja toinen siinä vieressä. Heillä on myöhemmin myös lehtimieskortit. 15-vuotias Juha pääsee sen avulla Ruotsi-Suomi-maaotteluun ja Salpausselän kisoihin ja kirjoittaa juttuja paikallislehtiin. Laatikkokamera vaihtuu Rolleicordiin. Negatiivit sisältävä kokoelma 1940-luvun lopulta on yli 10 000 kuvaa.

Ylioppilaaksi Juha kirjoittaa sairasvuoteella kotonaan. Hän on toipumassa hiihtoladulla saamastaan keuhkopussintulehduksesta ja painaa ylioppilaslakin saadessaan vain 42 kiloa. Hän on lähdössä Turun yliopistoon opiskelemaan lääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta häneltä evätään opiskeluoikeus terveydellisistä syistä.  Vanhemmilla on ajatus, että jostakin pojasta pitäisi tulla lääkäri ja toisesta pappi. Juha ei täytä kumpaakaan toivetta. Elämän kulku tekee sattumusten ja kohtaamisten kautta pojasta maan ensimmäisen uskontotieteen ordinariuksen. ”Neljä vuosikymmentä uskontotiedettä 1968–2008” (Juhan erausluennon teema Helsingin yliopistossa 29.2.2008) on siten tekijänsä kaltainen kertomus. Hänen periaatteensa on, että uskontotiede on tai pikemminkin ovat ne ihmiset, jotka sitä tekevät, tutkivat ja opettavat. Avainsana on läpinäkyvä avoimuus.

”Matti Kuusi puhelimessa”

”Mistä nyt kerron, tapahtui syksyllä 1959, niinä päivinä, jolloin Euroopan suursodan alkamisesta oli kulunut 20, päättymisestä 15 vuotta. Sotakorvaukset oli maksettu, Porkkala palautettu kolme vuotta sitten. Urho Kaleva Kekkonen oli kolmatta vuotta tasavallan presidenttinä ja Katajanokan vankilasta vapautettu Edwin Linkomies Helsingin yliopiston kansleri.

Saavuin veljeni Samulin kanssa ”Helssinkiin opiskelemaan”. Nousimme paikallisjunaan Haapajärveltä. Kiuruveden Ryönänjoen pysäkiltä silmään iski tuttu mies körttipuvussaan, tuohikontti selässään.  Hän äkkäsi meidät, kun oli kodissamme, Ronkaalan pappilan kansliassa, saarnamatkoillaan usein yöpynyt. ”Helssinkiinkös oppiin pojat ovat menossa?” Juttelimme kiskoauton penkillä koko matkan, ennen kuin tiemme erkanivat Iisalmessa.  Aku antoi meille matkaevästä: Samulille Kristityn vaelluksen ja minulle Wilcoxin Hunajanpisaran.  Aku kysyi, minne menemme asumaan. Samuli vastasi: ”Ylioppilaskotiin”.

Itse en osannut sanoa mitään, kun minulla ei ollut asuin- eikä opiskelupaikkaa. Samulin saamilla suosituksilla pääsin kuitenkin ”varattomille jumaluusopin ylioppilaille” perustettuun Vironkadun Ylioppilaskotiin. Kahden hengen huoneeseen tuotiin ullakolta kolmas peti keskilattialle. Siinä asustin fuksivuoden. Joulukortti ja siunauksen toivotukset tulivat koko opiskelun ajalta ”teologian ylioppilas Juha Pentikäiselle, osoite Helsingin yliopisto.” Sieltä ne sitten hain. Miksi tästä kerron? Elämä on sattumusten summa, koostuu hetkistä, jotka voi kokea tai ohittaa.

Palaan Akun luo Kiuruvedelle pari vuotta myöhemmin. Olen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston amanuenssina ehdottanut, että seuran kokoelmiin olisi äänitettävä kaikkien Suomen herätysliikkeiden pirttiseurat. Kirjoitan Akulle. Menemme samaan Lapinsalon savupirttiin, jossa Ukko-Paavo Ruotsalainen on saarnannut. Äänityshomma menee myttyyn. Pirtissä ei ole sähköjä. Aku toteaa: ”Ei mitään hätää. Jää meille Heinäkylään yöksi. Pidetään ensi pyhänä toiset seurat.” Koen unohtumattoman viikon. Yöt jäävät lyhyiksi, kun Aku selvittää pikkutunneille asti herännäisyyden historiaa ja sisäistä olemusta. Hänestä olen parhaillaan kirjoittamassa lukua muistelmiini. Tänä aamuna olen noussut viideltä kirjoittamaan syksyn 1959 toisesta hetkestä, jonka vuoksi olen mitä olen: tässä hetkessä.

Olen 19-vuotias fuksipoika, saanut apulaissihteeri Antero Mannisen, ihailemani ”Herra X:n” pöydältä allekirjoituksellaan erikoisluvan alkaa Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisessä osastossa muun muassa suomen ja sukukielten, kirjallisuuden, filosofian, psykologian ja englantilaisen filologian opinnot. Menen jonoon, joka kättelee kanslerin. Huomaan, kuinka ylivahtimestari, majuri evp. poistaa jonosta housupukuiset tytöt. Kierrän luentosalista toiseen. Professorit pitivät oppiaineidensa esittelyluentoja: Matti Kuusi, Lauri Viljanen, Jouko Hautala, E. A. Virtanen, Lauri Hakulinen, Pertti Virtaranta.  Opintokirja täyttyy kahdelle sivulle.  Nautin opiskeluvapaudesta ja kansallisten tieteiden castrénilaisesta yhteydestä. Kurkistan Castrenianumiin ja huomaan kaikkien työhuoneet samalla käytävällä. Tämä on pyhä paikka, tunnen, ja soitan äidilleni. ”Kuule Juha, siellä minä olen opiskellut 1930-luvun alussa. Nyt opiskelutoverini ovat sinun professorejasi. Kerro Kaino Liakalta terveisiä. Ehkä joku muistaa?” Aika moni hymyilee, kun muistoja on: ”Vai olet sinä Kainon poika?”

Mieleni tekee suorittaa ensimmäinen oikea yliopistollinen arvosana syksyllä 1959. Minulle suositellaan oppiainetta nimeltä ”suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus”. Toki sen sisällöt aavistin. Äidinkielenopettajani oli äitini, kotona Haavion Kirjokansi ja Laulupuu, Viimeiset runonlaulajat. Niinpä astelin assistentti Leea Virtasen puheille. Hän sanoi, että ensin on suoritettava approbatur-harjoitustyö. Tehtäväkseni sain kopioida Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran d-kokoelmasta noin 500 eroottista arvoitusta. Leea katselee opintokirjaani ja ihmettelee erikoista aineyhdistelmääni. Mikäs siinä, teen työtä käskettyä: kopioin arvoituksia, joiden sisällöt naurattavat elleivät suorastaan punastuta.

Viikon puurtamisen jälkeen herään Ylioppilaskodissa aamuhuutoon: ”Ylioppilas Pentikäinen. Herätys. Tärkeä puhelu!” Samuli menee käytävän rimpsapuhelimeen ja palaa takaisin: ”Nouse siitä ja äkkiä! Se on sinulle. Joku professori Kuusi soittaa.”  Nostan luurin: ”Matti Kuusi puhelimessa. Hyvää huomenta, herra ylioppilas! Olen assistentti Virtaselta kuullut, että suoritatte approbatur-harjoitustyötä? Hän on kertonut, että opiskelette myös englantia. Tiedättehän, että oma sukupolveni on ammentanut sivistyksensä saksaa puhuvista maista. Itse yritän lueskella englanniksi kirjaa, koska sen tekijä saapuu ensi viikolla Suomeen: maailmankuulu folkloristi Archer Taylor Kaliforniasta. Minulla olisi ylioppilaalle seuraava ehdotus: Olisiko ylioppilaan mahdollista vaihtaa Virtasen eroottiset arvoitukset siihen, mitä nyt ehdotan: Olette professori Taylorin ”oikea käsi” koko hänen kymmenen päivän vierailunsa ajan, noudatte hänet vierashuoneelta, opastatte hänet yliopiston rehtorin vastaanotolle, arkistoon, museoihin, kaupungilla minne hän haluaakin mennä. Toki haluamme vuorotellen tutustua häneen lähemmin päivällisillä kodeissamme. Sopisiko ylioppilaan tulla myös ilta-aikoina koteihimme toiminaan tulkkina, jos ja kun tarvitaan? Saatte nauttia seurasta ja pöydän antimista.”

Tuo puhelinsoitto oli onnenpotku, joka muutti elämäni. Koin: ”En päivääkään vaihtaisi pois.” Kymmenessä päivässä opin tuntemaan sekä tutkijana että kaltaisenaan ihmisenä leikkimielisen uteliaan Archer Taylorin, kun muun muassa kiersimme Suomenlinnan, Ateneumin, Kansallismuseon, kauppoja vähemmän kuin muita nähtävyyksiä. Toki etsimme tuliaisia hänen vaimolleen, Suomea Berkeleyn kotiin.

Muutamana päivänä kierrokselle ehtii nuori dosentti Lauri Honko, joka osaa englantia hyvin. Taylor kutsuu hänet lounaalla Kalifornian yliopistoon, minne Honko kohta menikin. Sain toki siinä sivussa minäkin fuksipoika kutsun, joka ASLA-stipendin turvin toteutui vasta 1972. Opetin silloin samoja kursseja, joita Taylor oli pitänyt, ja minua edellisenä vuonna eläkkeelle menneet William Bascom ja David Mandelbaum. Nuorekas Alan Dundes oli isäntäni, Archer Taylorin seuraaja folkloristiikan professorina.

Onneni oli fuksipoikana päästä Taylorin oppaana ja tulkkina tutustumaan Helsingin tuon hetken kulttuurikoteihin ja ihmisiin, joiden kirjoja olin lukenut ja kuvia lehdistä katsellut. Ennen kun tarjoilu alkoi ja sain paikkani pöydän kulmalla, illan isäntä ja emäntä esittelivät myös perheensä, jos lapset olivat kotona. Sillä tavoin tutustuin ensi kerran esimerkiksi Haavion, Hautalan, Kuusen, Simonsuuren, Vilkunan ja Vuorelan tyttöihin ja poikiin. Itse muistan hyvin nuo hetket, joihin on palattu Helsingin kahvikonsistorissa, Suomalaisessa Tiedeakatemiassa ja muilla forumeilla, missä kenenkin olen kohdannut. Olin toki vähemmän akateeminen yllätysvieras: ujonlainen laiha fuksipoika, joka koetti tulkata keskustelua ja napsi valokuvia.”

Kenttäkone ja kyytipeli

Juha suorittaa Kuuselle approbaturin ja pyrkii seminaariin, kunnes saa kuulla sen olevan täynnä syksyyn 1960 asti. Juha pääsee Leena Tulkin (Rauhala) avulla työryhmään, jossa neljä opiskelijaa tekee yhteisen esitelmän Kaarle Krohnin paradigmoista, Juha yhtenä pyöränä vaunussa.  Cumlaude valmistuu kevääksi. Juhasta tulee Siulan, suomenkielen opiskelijoiden ainejärjestön isäntä ja johtokunnan jäsen ja myöhemmin puheenjohtaja. Tiedekuntajärjestöjen edustajien vaalilistalta Juha menee ylioppilaskuntaan. ”Tiistaipiirissä” Juhaa tapaa lähemmin myös tuolloin seminaarien välissä sikaria poltelleen Lauri Hongon. Hän kertoo haastattelemiensa inkeriläisten supranormaaleista elämyksistä. Luennoidessaan Ritarihuoneella Honko hahmottelee niiden tulkintaan psykologista teoriaa, josta Juha innostuu. Juha lähtee näiden keskustelujen innoittamana kenttätöihin kesällä 1960. Ratkaiseva kannustus tulee Ostrobotnialla akateemikko Kustaa Vilkunalta, jonka kodissa Juha on käynyt Taylorin tulkkina jo syksyllä 1959. Kuultuaan Juhan liittymisestä Pohjois-Pohjalaiseen Osakuntaan, Vilkuna kutsuu kotiseututoimikuntaan ja ylioppilaiden kotiseuturetkille Siitä hän oli erityisen tyytyväinen, että Juha seisoo Samulin kanssa airuina presidentti Kyösti Kallion patsaan paljastustilaisuudessa Ostrobotnian puistossa. Onhan Vilkuna Haapajärven naapuripitäjästä Nivalasta, josta lähti ”lapion varresta” opin tielle kuten Kalliokin.

Juha ja Samuli lähtevät kesällä 1960 yhdessä J. Juhani Kortesalmen johtamalle Kuusamon kotiseuturetkelle. Juha anoo stipendiä Kansanrunousarkistosta päästäkseen tekemään kenttätöitä, mutta ei saa, koska hänellä ei ollut tarvittavaa kokemusta.  Jouko Hautalalta hän saa kuitenkin ystävällisen kirjeen, että nauhoitearkisto voi antaa magnetofonin ja laatikollisen nauhoja käyttöön. Juha menee Hautalan luo, joka sanoo: ”Säästäkää ylioppilas näitä nauhoja. Ne ovat kalliimpia kuin arvaattekaan.” Juha saa matkaansa kuukauden ajaksi Kansanrunousarkiston raskaimman ja vanhimman nauhurin, jonka paino on kolmisenkymmentä kiloa. Sitä tarvitaan kaksi miestä kantamaan. Jouko Hautala kertoo, että hän oli Lauri Simonsuuren kanssa pelastanut sen jatkosodan päätyttyä, kun he olivat yhteistoiminnassa saksalaisten tiedustelu-upseerien kanssa. Tämä natsiarmeijan valmistama laite oli siis Juhan ensimmäinen kenttäkone.

Kuusamoon Juha lähtee kuitenkin ilman tuota nauhuria, joka oli pitänyt palauttaa jonkun kokeneemman käyttöön. Myös ”kyytipeli” puuttuu. Isä-Veikko soittaa Ylivieskaan ystävälleen J. E. Klemetille. Hän on liikennöitsijä, jonka pojilla Heinolla ja Eljaksella on autoliike: ”Löytyisiköhän teiltä pojille jokin vanha kaara?” Pojat saavat jo romutetun, ruosteisen Pobedan käyttöönsä. Kuusamossa he eivät halua majoittua keskuskansakouluun muiden kotiseuturetken osanottajien kanssa, vaan ajella kahdestaan Pobedalla ympäri laajaa pitäjää, olla yötä siellä missä ihmiset asuvat, kylällä ja kodeissa. Juhan tehtävänä on kerätä Kuusamon uskonnollista kieltä, murretta ja kansatieteen esitelmään tietoa kirkkomatkoista. Juha ja Samuli puhuttavat ja laulattavat sikäläisten herätysliikkeiden, ei vain lestadiolaisuuden, vaan myös sitä edeltäneiden liikkeiden vanhuksia. Työnjako on seuraava: Samuli kerää hengellistä muistitietoa ja Juha kaikkea muuta mitä jää. Sen kertoi Suomalaisen Tiedeakatemianvuosijuhlassa vuonna 2010 nyt jo edesmennyt Joensuun yliopiston suomen kielen professori Alpo Räisänen: ”Voi tokkiisa. Mitä mie sulle ruatisin, Pentikäisen veljekset tuli. Samuli vei, mitä hengellistä oli, ja Juha kaikki loput.”

Marina Takalo ja Juha Pentikäinen

Kuva 2. Marina Takalo ja Juha Pentikäinen. Kuvaaja: Samuli Pentikäinen.

”Marina huomaa sen heti”

Pojat kuulevat Kuusamon itäkolkassa Heikkilän kylässä syntymäpäivistä, joissa päivänsankari, karjalainen eukko on naurattanut koko päivän väkeä, kertonut satuja ja laulanut vaikka mitä, itkuvirttäkin vetänyt. He ajavat Pobedallaan uteliaina ihan rajan pintaan ja kiertävät teitä. Sota-aikana oli teille tullut piikkilankoja ja Pobedasta poksahtaa rengas. Auto on niin ruosteessa, että tunkki menee puoleen oveen. Tukeilla kammeten pojat saavat renkaan vaihdetuksi ja ajavat Kärpänkylästä Heikkilän kylään rengasta paikkaamaan. On pyhäpäivä, kun he menevät taloon. Isäntä lupaa: ”Kyllä se täällä järjestyy, mutta ei meillä pyhätöihin ruveta, saatte jäädä yöksi tänne.” Pojat ovat kahvittelemassa leipäjuuston kera talonväen Eemi ja Hilja Hentilän kanssa, jotka ovat sisarukset. Jutellaan edellisen pyhän merkkipäivistä, kun Hilja ampaisee ylös: ”Herranen aika, siinähän ne ovat, Marina ja Olli!” Vienan pakolaiset ovat tulleet kylään, vaihtamaan suolaamiaan siikoja ja muikkuja muihin elintarvikkeisiin. Kahvipöydässä Marina kysyy, josko pojat tulisivat saunaan Kenttäniemeen. Kutsu kuuluu: ”Ristikansa kylyh!” Juha ja Samuli lähtevät kävelemään. Pääseväthän he savusaunaan. Kun Juha tekee vastaa, hän satuttaa peukalonsa ja se alkaa vuotaa verta.

Kun pojat saapuvat pihaan, Marina huomaa sen heti ja sanoo: ”Ei se mitään haittaa, mennään saunaan, minähän parannan sen.” Siinä hän pysäyttää veren ja parantaa Juhan. Marina loitsii, harehtii ja pyöräyttää Juhaa kolme kertaa myötäpäivään ja kolme kertaa vastapäivään. Lukee raudan, kiven ja löylyn sanat. Silloin se loppuu siitä salvos. Se on Juhalle hyvin voimakas kokemus, jonka hän on Sauna-näyttelyssä, kirjoissaan sekä monissa kansainvälisissä uskonto- ja lääketieteen konferensseissa purkanut auki.

Juha ja Samuli ovat lainanneet Kuusamon radioliikkeestä koneen, jolla he äänittävät Marinan kertomuksia. Kun kaksi päivää on äänitetty, tulee ukonilma. Salama iskee 50 metrin päässä Hentilän nauhoitustalosta sijainneeseen muuntajaan.  Juha kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Magnetofoni kaput”. Siihen nauhoitus loppuu. Työ jatkuu kynällä vihkoon. Ne ovatkin Juhan mielestä kenttätyön tärkeimmät instrumentit. Juha luovuttaa aineiston, valokuvat, kartat ja 30-sivuisen raportin kenttäkokemuksistaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon.

Juha tarjoaa artikkeliaan Marina Takalosta ensin Suomen Kuvalehteen. Kun se ei onnistu, hän kirjoittaa Viikkosanomien päätoimittajalle. Aatos Erkko kirjoittaa Juhalle, että artikkeli on tervetullut. Erkko ehdottaa: ”Josko ylioppilas kirjoittaisi enemmän tästä ihmisestä kuin siitä kaikesta mitä hän osaa?” Se on hyvä vinkki, jota Juha seuraa. Artikkeli ”tekee” Marinasta runonlaulajan. Juha ei ole otsikosta mielissään. Hän kokee löytäneensä enemmän kuin ”viimeisen runonlaulajan”. Senhän juttukin osoittaa, kuinka monipuolinen muistaja Marina oli: ennen kaikkea ihminen, jonka luo teki mieli tulla uudestaan.

Vuonna 1965 Kalevalaseura päättää perustaa perinteentaitajan tunnustuspalkinnon, joista ensimmäinen myönnetään Marina Takalolle. Itse seuran puheenjohtaja Matti Kuusi käy hänelle sen henkilökohtaisesti luovuttamassa Kemissä Pertti Virtarannan kanssa. Juha miettii, voisiko hän kirjoittaa pro gradun ja muut opinnäytteet Marina Takalosta. Kenttätyö jatkuu hänen kanssaan koko 1960-luvun, vaikkei yhden ihmisen muistin ja ”uskonnon” tutkimus täytä sen hetken vertailevan kansanrunoudentutkimuksen paradigman kriteerejä. Juhalle on selvinnyt, ettei oleellista ole runonlaulajan tai lausujan juttu vaan ihmisen koko maailma. Juhasta Marinan elämä on itsessään ”runo”, niin kuin tämä luku- ja kirjoitustaidoton nainen sanonut.  Vienan vaiettu, tutkijain ylenkatsoma vanhauskoisuus, on hänen ”uskontonsa pienellä u:lla” Se taitaa olla myös useimpien Lönnrotin kohtaamien laulajien uskonto, vaikka Kalevalan tekijä ei itse sitä kerro muuten kuin kielteisessä valossa. Tupakkamies kun oli, Lönnrot joutui törmäyskurssille vanhauskoisten kanssa.  Juuri tämä uskonnon puoli alkaa kiinnostaa Juhaa.

Toinen ja kolmas soitto

”Matti Kuusi puhelimessa”, Juha kuulee tutut sanat syyskuussa 1960. Kuusi soittaa nyt luettuaan Juhan kirjoituksen ja tarjoaa hänelle puolipäiväistä työpaikkaa. Tehtävänä on kopioida kahden muun opiskelijan kanssa tarinoita Kansallismuseon kokoelmista tuolloin suunniteltuun, mutta yhä toteutumatta jääneeseen projektiin ”Suomen kansan vanhat tarinat”, päätoimittajana Jouko Hautala. Juha kopioi niitä vuoden, ja pyöreä käsiala kuluu, kunnes Lauri Simonsuuri kutsuu hänet kansanrunousarkiston johtajan kammionsa. Hän tarjoaa Juhalle amanuenssin paikkaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa, jonka johtoon hän on tullut Hautalan jälkeen. Juha saa valita, mihin perinnelajiin erikoistuu: Kun hän valitsee kansanuskon, liekö silloin jo valinnut uskontotieteen?

Vuonna 1962 Juha asuu Domuksessa ja tekee gradua kirjaston työkammiossa. Runeberginkadulla asuva Matti Kuusi tietää sen, tulee se kolmas soitto. ”Mestari ehdottaa kisällille” yhteistä kävelyretkeä Hietaniemen sankarihaudan ympäri. Kävelyn teemana on suomalaisen epiikan ikä. Kuusi pitää vanhimpana samanistista ainesta. Taiteilijain kummulla Kuusi sanoo Juhalle, että ”jos ja kun näytät olevan kiinnostunut suomalaisen epiikan juurista, annan sinulle neuvon. Sinun pitäisi mennä samaanien nuotiotulille Siperiaan!” Juha painaa nuo sanat mielensä pohjaan. Seuraava ratkaiseva sysäys samana vuonna on Turussa Donnerin Instituutin järjestämä samanismi-aiheinen symposium. Sinne Juha matkustaa junalla unkarilaisen vieraan, Siperian kävijän Vilmos Diószegin kanssa. Kokouksen aikana ja nyt Airiston illassa kävellen syntyvät myös yhteydet Åke Hultkratziin ynnä moniin muihin pohjoismaisiin tutkijoihin.

Juha menee armeijaan nuorena maisterina vuonna 1963 Suomenlinnassa silloin toimineen Vaasan Rannikkopatteriston riveihin. Hän saa sinne reservin upseerien, majurin tai kapteenin arvovallalla Matti Kuusen, Jouko Hautalan ja Lauri Simonsuuren allekirjoittaman ”jatkovapaan”. Sitä perustellaan oikeudella käydä joka toinen viikko ”tiistaipiirissä”, Matti Kuusen johdolla kokoontuneessa folkloristiikan jatkoseminaarissa, joka järjestettiin kansanrunousarkiston kellarissa.

Kotiseuturetkistä kenttätutkimukseksi

Juha ihmettelee kansatieteen ja kansanrunoudentutkimuksen opiskelijana tiukkaa linjajakoa aineelliseen ja henkiseen. Vuonna 1963 Rörosin pohjoismaisessa konferenssissa hän on perustamassa muiden ”nuorten vihaisten naisten ja miesten” kanssa NEFA:a (Nordisk Etnologisk och Folkloristisk Arpetsgrupp), vastalauseena konferenssin ajatukselle pitää erillään aineellinen ja henkinen kansankulttuuri.

Samalta pohjalta järjestetään Suomeen vuonna 1965 Vöyrin kenttätyöseminaari. Juha on silloin Turussa Lauri Hongon kutsusta. Kenttätyön merkitys halutaan nähdä kansanperinteen tutkimuksen ja uskontotieteen yhdistäväksi tekijäksi. Tukimiehiksi saadaan Lauri Honko ja Åbo Akademin kulttuurihistorian ja etnologian professori Helmer Tegengren.  Kolmisenkymmentä nuorta tutkijaa ja opiskelijaa neljästä Pohjoismaasta tekee yhdessä noin kuukauden kenttätyötä Pohjanmaan kielirajan molemmin puolin, Vöyrin ohella Vähässäkyrössä. Kenttätyö ryhmissä on metodisesti kokeilevaa, vaihdetaan kokoonpanoja, liikutaan autoilla ja pyörillä, saunotaan. Vöyri on Juhan mielestä 1960-luvun menestystarina, alku vuosikymmenten pohjoismaiselle yhteistyölle, johon hän innolla osallistuu muun muassa NEFA:n puheenjohtajana ja NordNytt-aikakausikirjan toimittajana.

Seminaarin pohjalta koottu Fältarbetet-kirja on Juhan mielestä radikaali ratkaisu, kiitos Urpo Vennon: ensimmäinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ruotsiksi julkaisema teos. Kenttätyö tulee sen kautta osaksi pohjoismaisia kansanelämän ja uskonnontutkimuksen oppiaineita erityisesti sen jälkeen, kun Rörosin ja Vöyrin joukkue on täyttänyt useimmat Pohjoismaiden yliopistojen oppituolit. Kenttätyö ei ole enää kotiseuturetkeilyä ylioppilaslakki päässä, vaan kenttätutkimusta, ja kenttätyö tulee osaksi perusopetusta. Verkostot kansainvälistyvät, kun Juha Suomen Kulttuurirahaston myöntämän ensimmäisen väitöskirja-apurahan turvin kokoaa aineistoja Pohjoismaiden arkistoista. Hän tekee arkisto- ja kenttätyötä yöpyen monien tuttujen pohjoismaisten ja Saksan tutkijoiden olohuoneissa, käyden tieteellisiä keskusteluja heidän kotikeittiöissään. Pohjoismaiset tutkijat ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Vuonna 1963 perustetaan Suomen Uskontotieteellinen Seura.  Juha valmistuu. Hän menee armeija-aikana naimisiin. Seuraavana vuonna 1964 syntyy esikoinen, Mikael-poika. Kenttä- ja tutkimustyöt ovat sen jälkeen osa perheen elämää. Nelivuotias Mikael on vuonna 1968 mukana Unkarissa, Antti  vuonna 1992 Siperiassa. Tyttäristä Katja Hyry ja Mari Leppänen ovat tehneet opinnäytteensä folkoloristisen ja uskontotieteellisen kenttätyön pohjalta, Katja erityisesti kahdesta, Mari yhdestä naisesta. Jokainen lapsi kokee vuorollaan kenttätyön pelisäännöt, käyhän koko perhe usean vuoden ajan muun muassa Lapissa ja metsäsuomalaisten luona. Jokainen on oppinut siinä ohessa ainakin kuuntelemisen taidon.

”…ei niin pienellä paikalla ole, kun marssii papin ja pyövelin välissä.”

Saatuaan väitöskirja-apurahan Juha tekee arkisto- ja kenttätutkimussuunnitelman. Hän käy muun muassa Tukholman, Uppsalan, Kööpenmhaminan, Lundin, Oslon, Reykjavikin, Marburgin ja Göttingenin arkistoissa keräämässä aineistoa lapsivainajailmiöstä. Näihin kokoelmiin suuntautuvien matkojen aikana Juhalle hahmottuu kansanuskon vertailevan tutkimuksen malli.  Juha päättää keskittyä pohjoismaiseen aineistoon.  Turun Yliopiston oikeushistorian professori Otto Brusinin ehdotuksesta hän päätyy käsittelemään ilmiön oikeushistoriaa kristinuskon tulovaiheessa.  Aihe vie mukanaan ja Juha tarttuu näkökulmaan, jota ei ollut kirjoittanut tutkimussuunnitelmaan. Aineisto alkaa puhua uudella tavalla: Lapsivainajaolentojen nimitykset, kuten uloskannettu, liekkiö, ihtiriekko ja äpärä olivat käännöksiä ruotsalaisten oikeustermeistä. Suuri osa kuolemaantuomituista oli naisia ja useimmiten tuomion syinä olivat lapsenmurha, heitteillejättö tai juoru. Teloitukset olivat kansanjuhlia.

Juha viihtyy Turussa, jossa vaikuttaa 1962 Åbo Akademin uskontotieteen (silloin ”religionshistoria”) professoriksi nimitetty Helmer Ringgren.  Vuonna 1963 Lauri Honko nimitetään Turun yliopiston folkloristiikan ja uskontotieteen henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi – ensimmäistä kertaa tämä ”tuplanimike”. Näin Turussa on jalusta olemassa uskontotieteen oppiaineelle. Lauri Honko tarjoaa Juhalle assistentuuria hänen armeijassa ollessaan vuonna 1964.  Pohjoismaiden ja Saksan arkistotutkimusten jälkeen Juha muuttaa Turkuun vuonna 1965. Samana vuonna alkaa Lapin tutkimuksen niin sanottu Talvadas-projekti.

Juha Pentikäinen Erkki Katekeetan pihalla

Kuva 3. Juha Pentikäinen Erkki Katekeetan pihalla. Lähde: Turun yliopiston Kulttuurien tutkimuksen arkistot. TKU/P/70/16.

”Yksi pieni kansanlaulu, eikä sanoja ollenkaan.”

Entäpä väitöskirjan tie – ei sekään mutkaton ollut? Kekrin jälkeen marraskuun alussa 1967 ajelen punaisella Fiat 600:lla Turusta Helsinkiin. Hiidenveden kohdalla autoni lähtee luisuun, pyörii kerran pari ympäri – kunnes päätyy sillan kaiteeseen. Minulla oli ollut liian kiire viemään väitöskirjani käsikirjoitusta Liikekirjapainoon. Kesärenkaat olivat alla. Mikäs siinä, kun en ollut itse riitteessä! Väännän pellit ajokuntoon ja lähden jatkamaan matkaa. Myöhästyn tunnin, ennen kuin faktori Lyly pääsee töihin. Siihen aikaan ei olut kopiokoneita. Sovittiin, että kalkkerikopio riittää latojan käyttöön ja ykköskopio menee vastaväittäjälle.

Vien autoni peltikorjaamoon, kunnes lähden kävelemään Katajanokalle. Soitan Kauppiaankadun ovikelloa, ja Martti Haavio tulee avaamaan. Hän on lupautunut vastaväittäjäkseni edellisenä keväänä: ”Jos saat väitöskirjan kuntoon kesään mennessä, olen vastaväittäjäsi. Jos et saa, en ole. Minulla on kesäksi muita hommia.” Akateemikko ei ollut tietenkään ottanut osaa väitöskirjan tarkastusprosessiin eikä varmaan ole ollut läsnä siinäkään Tiedeakatemian kokouksessa, jossa kirja on hyväksytty FFC-sarjaan. Hän oli toki lukenut suomenkielisiä esitöitä, kuten lisensiaatintyön, muttei ollut tullut ajatelleeksi, että olisin kirjoittanut väitöskirjan englanniksi. Lauri Honkokaan, sarjan toimittaja, ei ollut asiasta kyennyt puhumaan, kun oli ollut sairaslomalla elokuusta lähtien.

Akateemikon puoliso Aale Tynni tuo meille teetä, ja folkloristi itse tuprauttaa piipustaan parit kunnon poskisavut, kunnes toteaa: ”Lupauksenihan minä pidän, enkä saata sinua pulaan. Eikä tässä ole mitään hätää, jos saat sen valmiiksi toukokuuksi. Kari Laukkanen kääntäköön kirjoituksesi suomeksi. Se ehtii kevääksi. Mutta meillähän on nyt hyvää aikaa. Sinähän olet sen ikäinen kuin minä silloin. Minä luen ja sinä kuuntelet, ovatko mietelmäni nuoren miehen aivoituksia.” Aale Tynnille tämä oli mieleen. Onhan kotona ollut puhetta Nuoruusvuosien muistelusta. Aale nyökyttelee. Tapailemme näissä merkeissä koko talven, joka toinen torstai-iltapäivä. Haavio tupruttelee piippuaan kiikkustuolissaan ja lueskelee tekstiään, minä kuuntelen. Juomme Aale Tynnin tuomaa teetä ja voileipiä. Keskustelemme Inkeristä, josta kummankin suvut ovat paennet kansan uhon tieltä Suomeen, minun 1700-luvun Pietari Suuren tieltä, Aalen 1900-luvun alussa Stalinin hirmuvallasta. ”Kaarisillan” alla on hyvä olla. Tunnen kodin Hengen ja luomisen voiman: genius ja muusa olivat läsnä noissa hetkissä. Se antoi voimaa jaksaa kevääseen.

Sanojen takana

Väitös on 11. toukokuuta 1968 Turussa. Juha ei olisi välttämättä halunnut Haaviota vastaväittäjäksi, ellei tämä olisi itse tarjoutunut tehtävään. Väitöskirja nimittäin kumoaa aika monen Haavion etymologian ja argumentin. Tilaisuus kestääkin nelisen tuntia, kustos Ilmar Talve ottaa torkut välillä. Väitöskirja saa Suomalaisen Tiedeakatemian ja Turun Yliopistoseuran Vuoden väitöskirjan palkinnot. Juha pääsee Suomen Akatemian tutkijaksi. Aiheeksi hyväksytään kansanuskon tutkimus, muun muassa etnografinen tutkimus Marina Takalosta. Juha lähtee välittömästi väitöksen jälkeen kenttätutkimusmatkalle Unkariin, maahan, jossa on pitkä yksilötutkimuksen perinne.

Ennen lähtöään Juha saa puhelun professori Väinö Kaukoselta. Suomalais-unkarilaisen tieteellisen sekakomitean sihteeri haluaa onnitella nuorta tohtoria ja antaa henkilökohtaisesti neuvoja. Hän luovuttaa myös kaksi, kertomansa mukaan unkarilaisten viranomaisten kanssa sovitun käytännön mukaista listaa. Yksi on henkilöistä, joita ei ehdottomasti saa tavata, toinen henkilöistä, joita on korrektia ja tulee tavata. Juha asuu Fordin huoneistossa, jossa on useita mikrofoneja. Eletään rautaesiripun takana, ja keskusteluja kuunnellaan. Kiintoisaa on, että mikrofonit havaitsevat juuri ne vieraat, jotka ovat siltä listalta, jota koski tapaamiskielto. Juha sanoo kuitenkin tavanneensa lähes kaikki ihmiset molemmilta listoilta. Hän käy useiden tutkijoiden kuten Tekla Dömötörin, Vilmos Diószegin, Bertalan  Andrasfalvyn, Ilona Nagyn, Bela Gundan ja Zoltan Ujváryn kanssa kentällä Unkarin kaikissa maakunnissa ja museoissa. Kotiinpaluumatkalla Tšekkoslovakian kautta Prahassa Juha tapaa koko kesän matkakumppanin Vilmos Voigtin kanssa Vaclav Havelin, tulevan presidentin eräässä kahvilassa Vaclav-aukion mielenosoitusten keskellä. Prahasta tulee kiire poistua Bratislavan kautta Itävaltaan. On viimeinen hetki: Varsovan liiton joukkojen tankit tulevat vastaan.

Vuonna 1970 ilmestyy Juhan ja Lauri Hongon kirjoittama Kulttuuriantropologia. Siinä hahmotellaan uskontotieteen yleisjako: uskontohistoria, -psykologia, -sosiologia ja -antropologia. Kirja on portti uskontotieteelliseen keskusteluun. Juha valitaan Tukholmassa 1970 IAHR:n (International Association for the History of Religions) työvaliokunnan jäseneksi ja sovitaan uskontotieteen metodologian konferenssin järjestämistä Suomeen. Juha on mukana perustamassa Temenosta. Hänen mielestään nyt jälkeenpäin katsottuna suomalaisen uskontotieteen läpimurto maailmalla liittyy Temenoksen tuloon ja IAHR:in Turussa järjestettyyn konferenssiin. Samana vuonna 1973 on kansainvälinen folkloristien järjestön ISFNR:n (International Society for Folk Narrative Research, jonka presidentti Lauri Honko kauan oli) konferenssi Helsingissä. Miehet jakavat tehtävät niin, että Honko on Turun konferenssin ja Juha Helsingin konferenssin puheenjohtaja.  Molemmista tehdään kansainväliset julkaisut. Samana vuonna Juha osallistuu vielä Chicagossa IUAES:n (International Union of Anthropological and Ethnological Sciences) antropologian maailmanjärjestön konferenssiin. Luento- ja konferenssimatkoillaan Juha oppii henkilökohtaisesti tuntemaan Mircea Eliaden, Margaret Meadin, Sol Taxin, Richard M. Dorsonin, Roger Abrahamsin, Claude Lévi-Straussin, Jean Malaurien ja monta muuta alansa ja aikansa johtavaa tutkijaa.

Siirryttyään vuonna 1972 Helsinkiin uskontotieteen professoriksi Juha jatkaa uskontotieteilijöiden koulutukseen sisältyvän kenttätyön aseman säilyttämistä neljän vuosikymmenen ajan. Juhan uraan on sisältynyt muun muassa inkeriläisten, karjalaisten, Suomen uskonnollisen kentän, suomalaisen kuoleman, metsäsuomalaisten, amerikansuomalaisten ja Siperian kansan kenttätyöprojektit. Juha harmittelee antropologian käsitteen kantamaa kolonialistista leimaa. Hän valitsee etnografian kuvaamaan omaa tutkimustyötään. Etnografiassa eletään yhteisössä, ollaan kokemuksen kautta läsnä, osa sitä kulttuuria ja tiedetään myös kenen puolella ollaan.

Käymäjärven kivellä

Kuva 4. Juha Pentikäinen ja Osmo Pekonen (oik.) kävivät syksyllä 2003 tutkimassa Käymäjärven seitakiveä, johon liittyy erityisen vanha kirjallinen tutkimusperinne 1600-luvulta alkaen. Pekonen väitteli tohtoriksi Tornionlaakson uskontohistoriaan liittyvästä aiheesta Juha Pentikäisen ja Seppo Ahon oppilaana Lapin yliopistossa 2009. Lähde: Osmo Pekosen kotiarkisto. Kuvaaja: Marja Pentikäinen.

Lassi Saressalon väitöstilaisuudesta vuonna 1996, johon Juha saapuu vastaväittäjäksi Tromssan yliopistosta, lähtee alkuun kansainvälisten näyttelyiden katkeamaton sarja. ”Onnikalla” tilaisuuteen tulleet tamperelaiset pyytävät Juhan mukaan Vapriikin Siperian samaaneja käsittelevän Kunstkameran ja Juhan kenttämatkojen näyttelyn työryhmään. Juha on järjestänyt kymmenkunta eri puolilla maata – ja maailmaa – kiertäneitä näyttelyitä kuolemasta, vanhauskoisuudesta, Marina Takalosta, kalliotaiteesta, löylyn hengestä, karhusta, samaaneista. Viime vuosina arktinen alue on Juhan sydäntä lähinnä. Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluodon nimitettyä Juhan yliopiston edustajaksi Arktisen yliopiston hallintoon Juha toimi siinä vuoteen 2008. Saatuaan kutsun Lapin yliopiston pohjoisen etnografian professoriksi, hän kokee kampuksensa olevan koko Lappi ja arktinen alue. Juhan mielestä maapallolla vallitsee 2010-luvulla ”arktinen kevät”

Pohjoisessa tapahtuu kaikenlaista kiintoisaa muun muassa matkailun alueella, ihmiset tekevät poronkäristystä ja pystyvät kertomaan siitä tarinoita. Siellä on parantajia ja saamelaisia. Siellä ei ole tiedekuntien rajoja. Juha on kokenut omaksi roolikseen puhua arktisen kansojen puolesta, olla niiden ääni. Pienten kansojen parista tulleiden ihmisten kanssa työskennellessä huomaa kielen ja mielen yhteyden korostamisen tärkeyden. Juha muistaa jo Haavion sanoneen hänelle, että ”katso sinä Juha noita sanoja, mene sanojen taakse”. Tässä mielessä Juha nimeää toiseksi esikuvakseen Mircea Eliaden sanoessaan, että ”kun ei löydä tieteellistä paradigmaa, niin sitten antaa mennä mielikuvituksen silmin.” Juha sanoo asian omin sanoin: ”Pitää löytää tutkimuksestaan ihminen, unohtamatta sitä, että on ihminen itse.” Hän tiivistää näkevänsä elämäntyökumppaninsa Marina Takalon ja muiden runonlaulajien laulut samanistisina lauluina. ”Elämä on runo.” Näissä kokemuksissa ylitetään elämän ja kuoleman välinen raja. Niissä häipyy ihmisen ja eläimen ero. Aikakin muuttuu lineaarisesta sykliseksi. Siinä kokemuksessa kuulija otetaan mukaan tekemään matkaa.

Poroturkkiin pukeutunut Juha Pentikäinen ulko-ovella

Kuva 5. Poroturkkiin pukeutunut Juha Pentikäinen ulko-ovella. Lähde: Turun yliopiston Kulttuurien tutkimuksen arkistot. TKU/P/67/57.

Juha kokee, ettei ole oikein koskaan pysynyt uskontotieteen rajojen sisällä. Hän ei halua tarkasti sanoa, mikä on oppiaine, jota hän edustaa. On hyvä, että uskontotiede on saatu oppiaineeksi, mutta väitöskirjan ohjaajan tulisi jokaisen jatko-opiskelijan kohdalla ensimmäiseksi kysyä, mistä opiskelija haluaa tehdä väitöskirjan, mitä hän haluaa omakohtaisesti tutkia. ”Puutarhan tulee kasvaa, opettajan sonnittaa ja möyhiä maaperää.” Juha viittaa jälleen Matti Kuuseen, jonka harrastus Mäntyharjun Jylhän mökillään on ollut risteyttää mansikkaa ja mesimarjaa. On hyvä, että uskontotieteessä on monia näkökulmia ja tutkijoilla intoa ja mielenkiintoa kokeilla ja löytää jotakin uutta. Löytämisen ilo on aina voimaannuttava kokemus.

Juha laskee tänään, 30. joulukuuta 2013 Lapin yliopiston kukkaistervehdyksen Simossa Marina Takalon nuorimman pojan Olavi Takalon (1930–2013) arkulle, kuten vuonna 1970 Marina Takalon haudalla Turun yliopiston tervehdyksen. 53 vuoden ystävyyden jälkeen Juha kiittää Olavin omaisia: ”Olavi oli minulle kuin oma veli.”