Kati Mikkola

Väitöskaronkka ravintola Samppalinnassa Turussa

Kuva 1. Väitöskaronkka ravintola Samppalinnassa Turussa, vasemmalta Veikko Anttonen, Seppo Knuuttila ja Kati Mikkola. Kuva: Johannes Wilenius.

FT
s. 1977, väitös 12.12.2009

Vastaväittäjä: professori Seppo Knuuttila
Kustos: professori Veikko Anttonen
Väitöskirja: Tulevaisuutta vastaan. Uutuuksien vastustus, kansantiedon keruu ja kansakunnan rakentaminen. Suomen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2009.

 

 Suomalaisuutta myötä- ja vastavirtaan

 

Enteellinen sopimus salaatinottimista

Isoäitini kävi kiertokoulua kylässä, johon ei tullut tietä. Äitini ei mennyt oppikouluun, koska ei halunnut muuttaa kortteeriin toiselle paikkakunnalle. Tähän nähden se, että minusta tuli tohtori, kertoo ennen kaikkea siitä, miten paljon Suomi on muuttunut muutamassa sukupolvessa.

Yliopisto-opinnot olivat minulle pienestä pitäen selvä tavoite. Esikuvana oli isosisko, joka aloitti korkeakouluopinnot, kun itse olin 3-vuotias. Koulutieni alkoi lahtelaisella Lotilan ala-asteella, jossa kiinnostuin eritoten äidinkielestä, historiasta ja maantiedosta. Intoani tuki merkonomiäiti, joka vei minut joka vuosi Lahdesta maailmalle, kohteisiin, joissa sain piinata matkaoppaita loputtomilla ja yksityiskohtaisilla kysymyksilläni – milloin Ranskan hovista, milloin sulttaanin haaremista, milloin faaraoiden haudoista. Opettajaisä puolestaan alleviivasi tietosanakirjoja eikä koskaan vastannut kysymyksiini ”en tiedä” vaan aina ”otetaan selvää”. Isä taisi myös toiminnalliset menetelmät: hän teki katosta lattiaan ulottuvia lauseenjäsennystehtäviä leikkaamalla A4-ruutupapereita pystysuunnassa puoliksi, teippaamalla niitä yhteen ja kirjoittamalla vasempaan laitaan tarinaa. Minun tehtäväni oli täyttää oikea puoli, aluksi tuolilla kiipeillen ja lopuksi lattialla maaten. Oli isällä klassisempiakin menetelmiä: Kalevalaa ja Seitsemää veljestä hän houkutteli lukemaan fraktuura-kirjasimilla – ja rahasta. Takakanteen asti en päässyt kummankaan kirjan kohdalla.

Siirryttyäni yläasteelle Tiirismaan kouluun baletista tuli yhä tärkeämpi osa elämää. Lukiolaista taas piti kiireisenä tanssiteatteri Plus ja Lahden kaupunginteatteri, jossa eläydyin juutalaistytön kohtaloon ilta toisen perään Viulunsoittaja katolla -musikaalissa. Kiinnostus muihinkin uskontoihin vahvistui lukioikäisenä. Tähän vaikutti opettajani Annikki Huhta, pappi ja innokas didaktiikan kehittäjä. Hänen opetusmenetelmillään oli vaikutusta siihen, että juuri uskonnon, psykologian ja filosofian opiskelu ja opettaminen vaikuttivat kiinnostavammalta kuin muiden aineiden. Annikki oli opettajana viisaasti kanssakyselijä, ei vastausautomaatti. Hän opetti aina asioita, ei kirjaa. Hän pani meidät lukiolaiset vertailemaan eri oppikirjoja ja tuli samalla avittaneeksi oivallusta näkökulmien kirjosta ja tiedon suhteellisuudesta. Tuskin mikään muu lukiossa oppimani asia valmisti paremmin yliopisto-opintoihin ja tutkijanuralle kuin tämä.

En muista tutkijanuran olleen vielä lukioikäisenä mielessäni, opettajuus vaikutti jo sukurasitteidenkin vuoksi todennäköisemmältä. Toisenlaisiakin todisteita tosin löytyy. Sovimme lukiolaisina ystäväni Elinan kanssa, että jos väittelen tohtoriksi, saan väitöslahjaksi hänen koulutyönään suunnittelemansa sadat itse hitsatut salaatinottimet.

Kiehtova kansakunta

Vaikka maailmanuskonnot olivat kiinnostaneet jo koulutunneilla, uskontotieteen oppiaineen olemassaolo selvisi minulle vasta abikeväänä opinto-opasta selaillessa. Kuvaus vertailevan uskontotieteen lähtökohdista oli juuri sitä, mitä halusin. Mahdollisuus suorittaa uskontotiedettä opiskelemalla myös opettajanpätevyys houkutteli – että ihan ammattikin kaupan päälle. Vanhempani eivät valintaani puuttuneet, joskin opinto-ohjaaja isäni kantoi kyllä sitkeästi työpöydälleni vaihtoehtoja.  Josko tytär kiinnostuisi käsi- ja taideteollisuuden alan opinnoista? Tai vaikka monipuolisista vankeinhoidon ammateista?

Kesäkuussa 1996 painoin päähäni valkolakin ja hain opiskelemaan Turun ja Helsingin yliopistoihin. Asiaan tuntui kuuluvan, että yhteishaussa piti hakea myös johonkin ammattikorkeakouluun: valitsin Lahden ja taloushallinnon. Onneksi kuitenkin tiesin mitä on skapulimantiikka, ja ovet aukenivat myös Turun yliopiston uskontotieteeseen.

Myönnän olleeni himo-opiskelija. Mikä autuus, kun kokopäiväisesti sai opiskella kaikkea kiinnostavaa – ja kaikki tuntui tosiaan kiinnostavan. Aloitin uusia sivuaineita joka vuosi. Opintorekisteriotteeseen kertyi uskontotieteen lisäksi filosofiaa, psykologiaa, naistutkimusta, kulttuurihistoriaa, viestintää, taidehistoriaa, kasvatustiedettä ja folkloristiikkaa. Luennoitsijoista mieleen jäi erityisesti Tuomas Tolonen, jonka tieteenfilosofian ja estetiikan luennot avasivat tieteen tekemisen mielekkyyttä ymmärtävän ihmistieteen lähtökohdista. Luennot jatkuivat Tuomaan keittiön pöydän ääressä, jossa istuin iltoja kiitollisena kuunteluoppilaana, etukenossa ja kynä kädessä.

Uskontotieteessä kiinnostuin heti ensimmäisenä opiskeluvuonna nationalismin uskontotieteellisestä tarkastelusta, ja kirjoitin aiheesta esseenkin. Seuraavana vuonna Ilkka Pyysiäisen johtamassa proseminaarissa tein esitelmän, jossa analysoin koulukirjojen isänmaallisia lauluja. Suomalainen kansakunnan rakentaminen ja sen uskonnolliset ulottuvuudet ovat kulkeneet tutkimusteni punaisena lankana noista ajoista lähtien. Professoriksi tuolloin vastikään valittu Veikko Anttonen oli niin ikään kiinnostunut näistä teemoista. Muistan yllättyneeni, kun ensimmäisellä tapaamiskerralla hän kertoi jo tutustuneensa proseminaarityöhöni. Anttosen johtamassa laudatur-seminaarissa aiheenani oli Topeliuksen Maamme kirja, josta sittemmin tein pro gradu -tutkielman Isänmaan nousu. Isänmaallisuuden ulottuvuudet Topeliuksen Maamme kirjassa.

Anttosen kannustus oli merkittävää, ellei suorastaan ratkaisevaa sille, että päädyin väitöskirjan tekijäksi. Yksittäisenä muistikuvana mieleeni on jäänyt, miten Veikko totesi eräässä laudatur-seminaari-istunnossa näkevänsä jo sielunsa silmin, miten väittelen tohtoriksi pohjalaisuudesta Fennicumin salissa XXV. Vaikka visio tuntui tuossa vaiheessa kaukaiselta, mieleen jäi itämään ajatus jatko-opinnoista, sitten joskus.

Sitä ennen edessä oli muun muassa opettajan pedagogiset opinnot. Keväällä tein kenttäharjoittelun entisessä opinahjossani Tiirismaan lukiossa. Tämä lyhyt jakso muutti opintosuunnitelmiani, sillä ohjaavana opettajana toiminut Annikki Huhta ilmoitti haluavansa vuorotteluvapaalle. Tämä merkitsi sitä, että valmistuin maisteriksi vuoden pari aiemmin kuin olin suunnitellut.

Kesän 2000 aikana pusersin gradun kasaan ja syksyllä täydensin tutkinnon puuttuvia paloja ehtiäkseni joulukuussa olemaan hetken työtön työnhakija – siis kelvollinen astumaan tammikuun alussa vanhemman lehtorin viransijaisen rooliin. Avain kaulassa ja reppu selässä sulauduin hyvin joukkoon: koulun käytävillä sijaisopettajat komensivat nuorta maisteria muiden oppilaiden sekaan ulkovälitunnille. Lahden musiikkiopiston balettiesityksissä sain jo sentään kypsän naisen rooleja. Lumikin päivänäytöksestä kiirehdimme oppilaitteni kanssa kirkkohistorian tunnille maskit kasvoilla, minä olin kuningatar eli paha äitipuoli, oppilainani kuningas ja prinssi.

Katse eliitistä kansaan ja valistuksesta vastustukseen

Pian valmistumiseni ja Lahteen muuton jälkeen Veikko Anttonen oli keskustellut folkloristiikan dosentti Laura Starkin kanssa. Stark etsi sopivia tutkijoita hankkeeseen, jonka ideana oli tarkastella kansan kokemuksia modernisaatiosta. Onnekseni Veikko oli maininnut minut ja päädyin mukaan hakemukseen. Veikosta ja Laurasta tuli ohjaajia väitöstutkimukselleni, jonka työotsikko oli tuossa vaiheessa ”Kansalaiseksi kasvamassa. Kansakoululaitos kansakunnan rakentajana Suomessa 1866–1918”. Tieto Suomen Akatemian rahoituksesta tuli samana päivänä, kun Tiirismaan koulun henkilökunta vietti pikkujouluja. Lakitin vielä seuraavana keväänä valvontaluokkani oppilaat, ja elokuussa 2002 aloitin projektitutkijana hankkeessa Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860–1960. Lauran innostavasti ja kannustavasti luotsaama projekti suuntasi tutkimusintressejäni eliitistä kansaan, kansakunnan rakentamisen ideaalit vaihtuivat arjen valintojen analyysiin.

Väitöskirjan tekeminen osoittautui pitemmäksi ja mutkikkaammaksi prosessiksi kuin ensimmäisissä tutkimussuunnitelmissa kaavailin. Tästä en kuitenkaan voi syyttää rahoitusta, sillä sen suhteen sain olla kiitollinen: Suomen Akatemian modernisaatioprojektia seurasi Suomen Kulttuurirahaston apuraha, Opetusministeriön rahoittaman Kulttuuristen tulkintojen tutkijakoulun kaksi peräkkäistä rahoitusta ja niiden perään professori Lea Laitisen johtama Suomen Akatemian hanke Itseoppineet kirjoittajat ja kirjoittamisen käytännöt 1800-luvun Suomessa, jossa viimeistelin väitöskirjani ja jatkoin post doc -tutkimuksen parissa. Mutkikkaaksi prosessin teki tutkimisen dynamiikka itsessään. Harhapolkuja piti kulkea useampaan suuntaan ennen kuin löysin tärkeimmän: relevantit kysymykset, joiden avulla aineistot alkoivat puhua uusia, kiinnostavia asioita. Tämän jälkeen tutkimustekstiä alkoi syntyä, niin paljon, että käsikirjoituksen lyhentämiseen kului aikaa yhtä paljon kuin sen kirjoittamiseen.

Keskeisen aineistoni pariin päädyin Laura Starkin antamasta vinkistä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston vuonna 1939 kerätty Uudet elämänmuodot -aineisto oli maan vanhin uutuuksien vastustusta laajasti käsittelevä keruuaineisto, ja mikä parasta, se oli tähän asti jäänyt vaille systemaattista tutkimusta. Aineisto alkoi viedä tutkimusta toiseen suuntaan kuin olin alun perin ajatellut. Koululaitoksen ohella päädyin tarkastelemaan modernisaatioon liittyviä muutosprosesseja laajemmin, ja painopiste siirtyi modernin elämänmuodon omaksumisesta sen vastustamiseen. Työn uskontotieteelliseen fokukseen nousivat sekularisaation ulottuvuudet ja kansanteologian analyysi. Vähitellen myös kansanperinteen keruun ideologia ja käytännöt alkoivat kiinnostaa yhä enemmän.

Tohtorikoulutettavan palapelit

Väitöskirjavaiheessa muodostuneeseen tutkimusprofiiliini vaikutti suuresti se, että tein töitä monitieteisissä tutkimusyhteisöissä. Akatemian projekteissa pääsin työskentelemään folkloristien, kansatieteilijöiden, historiantutkijoiden, kirjallisuustieteilijöiden ja suomen kielen tutkijoiden kanssa. Kulttuuristen tulkintojen tutkijakoulussa oli perinteentutkimuksen aloilla vahva edustus, ja myös oma tutkimukseni muotoutui oppiainerajoja ylittäväksi.

Virikkeellisenä ympäristönä toimi myös Annan salonki, tuolloin SKS:n kirjallisuusarkiston johtajana toimineen Anna Kuisminin perustama verkosto, joka kokoontui kuukausittain arkiston pyöreän pöydän ääreen pohtimaan 1800-luvun kansankirjoittajien tekstejä. Mukana oli (ja on) eri alojen edustajia jatko-opiskelijoista akateemikoihin, asian harrastajista ammattitutkijoihin. Tämän Kansanihmiset ja kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa -verkoston piiristä virisi myös Lea Laitisen johtama Akatemia-hanke, joka kantoi minut väitöskirjavaiheesta post doc -vaiheeseen sekä Anna Kuisminin johtama Akatemia-hanke Matala katse luokkiin, ideologioihin ja kirjoittamisen käytäntöihin, jossa parhaillaan työskentelen tutkijatohtorina. Näissä hankkeissa työtilani ovat olleet SKS:n tutkimusosastolla, jonka poikkitieteellinen synergia on tarjonnut mitä parhaimman paikan työskennellä.

Vuosiin väitöskirjan parissa mahtui myös moninaista yhdistystoimintaa, opetusta avoimessa yliopistossa eri paikkakunnilla, konferensseja Suomessa ja ulkomailla sekä ”uskontotieteilijän lomamatkoja” eli reissuja pyhille paikoille, kamera kädessä, muistilehtiö toisessa, matkalaukku lopulta täynnä uskonnon ”materiaalista ulottuvuutta”. Topeliuksen Maamme kirjan tutkimusta jatkoin kolmessa kirjahankkeessa: Uskonnon paikka (2004), Herder, Suomi, Eurooppa (2006) ja Kalevalan kulttuurihistoria (2008).

Koulua ja katsomusaineiden opetustakaan en unohtanut. Niiden parissa olen toiminut näihin päiviin asti, vaihtelevissa rooleissa: lukion tuntiopettajana, täydennyskoulutusten pitäjänä, oppikirjailijana, uskonnonopettajain liiton lehden Synsyguksen päätoimittajana, uskonnonpedagogiikan yliopistonlehtorin sijaisena, perusopetuksen opetussuunnitelmatyöryhmän jäsenenä jne. Väitöstyön ohella jatkoin opettajapätevyyksien täydentämistä: ensin elämänkatsomustiedon, sitten filosofian ja psykologian. Sittemmin suoritin vielä kasvatustieteen syventävät opinnot uskonnon ainedidaktiikasta. Väitöskirjarahoituksen pätkittäinen luonne, asuntolaina ja kenties myös nuoruuden havainnot lama-ajan Lahdesta vaikuttivat siihen, että varmistelin monta vuotta töitäni palapelin lailla: aina piti olla varmistettuna jotakin siltä varalta, jos tutkimusrahoitus ei jatkuisikaan.

Konkreettisessa mielessä väitöskirjani syntyi pitkälti kotona Lahdessa, vuoroin sohvalla ja työpöydän ääressä. Työhuoneita minulla oli Helsingin yliopistolla ja Lahden tiedekirjastossa. Kotilaitoksellani Turussa pistäydyin joskus viikoittain, toisinaan muutaman kuukauden välein. Pitkät lounaat ja keskustelut muiden tutkijoiden kanssa olivat tärkeitä, etenkin kun päivittäin puursin kaukana kotilaitokselta. Työn kannalta tärkeitä vaiheita olivat arkistojaksot SKS:n kansanrunousarkistossa ja kirjallisuusarkistossa sekä Suomen murteiden sana-arkistossa Kotuksessa. Tutkimuksen suuret kaaret ja pitkät linjat hahmottuivat kuitenkin jossain muualla: linja-autossa ja junassa, ikkunasta ulos tuijottaessa, jossakin Lahden, Turun ja Helsingin välillä. Intensiivisimmässä kirjoitusvaiheessa ajatukset askaroivat siinä määrin tiiviisti tutkimuksessa, että viikkasin ajatuksissani märkiä pyykkejä suoraan kaappiin ja kävelin Lahden Aleksanterinkatua päättäväisesti roskapussi kädessä.

Fennicum XXV ja harkitun oranssi kirja

Heinäkuussa 2008 tuli hetki, jolloin olin valmis antamaan väitöskirjani käsikirjoituksen ohjaajilleni luettavaksi. Veikko Anttonen tuli hakemaan printtinipun Lahdesta, läpikulkumatkalla idästä länteen. Printtasin tekstiä Lahden tiedekirjaston ATK-luokassa, kun sähkökatko yllätti, enkä päässyt enää sisään sähkölukon sulkemaan työhuoneeseeni. Päädyin juoksentelemaan Lahden katuja paljain jaloin, ilman puhelinta, lompakkoa ja kotiavainta, väitöskirjan käsikirjoitus nippuna sylissä. Tuosta hetkestä kului vielä lähes puolitoista vuotta väitöspäivään.

Tammikuun 12. päivänä 2009 oli aika luovuttaa käsikirjoitus tiedekuntaan. Viime hetkillä, käsikirjoituspino välissämme, keskustelimme vielä vakavasti Veikon kanssa tutkimukseni otsikosta. Pidin pääni, ja kiikutin tiedekuntaan nipun, jonka päällimmäisellä lehdellä luki: Tulevaisuutta vastaan. Uutuuksien vastustus, kansantiedon keruu ja kansakunnan rakentaminen. Samalla viikolla lähdin tuulettamaan päätäni Intiaan.

Esitarkastajiksi valittiin dosentti Pertti Anttonen ja dosentti Teuvo Laitila, työni aihealueen ja metodologian kannalta erinomaisen asiantunteva pari. Toukokuun 12. päivänä sain esitarkastuslausunnot. Ensin järkytys siitä, miten olin ja en ollut tullut ymmärretyksi, sitten pitkä kävelylenkki ristiin rastiin ja rivakasti pitkin Lahden esikaupunkialueita, lopulta ryhdistäytyminen tekemään ehdotettuja muokkauksia – jotka epäilemättä olivat eduksi lopputuloksen kannalta. SKS otti väitöskirjani julkaisuohjelmaansa, ja kesän ja syksyn aikana viimeistelin tuotosta painokuntoon samalla, kun keräsin aineistoa itseoppineita perinteenkerääjiä koskevaan post doc -tutkimukseeni. Väitöspäiväksi sovittiin 12.12.2009, ja vastaväittäjäksi lupautui perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttila – suuresti arvostamani tutkija, jonka kirjoitukset olivat antaneet tärkeitä virikkeitä tutkimukseeni.

Väitöstä edeltävän illan vietin Helsingissä SKS:n henkilökunnan pikkujouluissa. Sain kokeneemmilta joukon hyviä neuvoja: kirjoita väitöskirjastasi tukisanalista ja niihin liittyvät sivunumerot blackoutin varalta; älä katso liikuttuneita omaisia eturivissä, ettet ala itkeä; älä unohda, että olet työsi paras asiantuntija; muista nauttia! Itse jännitin eniten sitä, mahdanko jännittää. Iltamyöhällä hyppäsin Turun bussiin, kaivoin avaimen postilaatikosta Kupittaalla ja kömmin – kuten niin usein aiemmin – luottokollegani Anu Isotalon vierashuoneen sängylle nukkumaan.

Väitöstilaisuus oli Fennicumin salissa XXV, juuri niin kuin kustos oli vuosia aiemmin visioinut. En liiemmälti jännittänyt ja muistin nauttia. Vastaväittäjä luotsasi keskustelua odotetun valovoimaisesti ja runsas pari tuntia vierähti oman kokemukseni mukaan yhdessä hujauksessa. Sittemmin toista alaa edustava ystäväni ihmetteli, miten pitkään keskustelimme väitöskirjan kannesta: nimestä, kuvasta ja väristä. Kuvassa perinteenkerääjän valokuvaamat naiset, nuo toteutuneen tulevaisuuden vastustajat, katsovat kohti ja asettuvat dialogiin tutkijan kanssa, taustallaan mailleen painuvan auringon oranssi, vanha elämänmuoto, jota perinteenkeruulla pelastettiin arjesta arkistoon. Siinähän se oli: tutkimuksen koko asetelma.

Sisareni tytär, ekaluokkalainen Iisa, dokumentoi tilaisuuden piirtämällä kuten oikeusistunnossa ikään. Paikalla oli ihmisiä niinkin paljon, että väitöksen jälkeisillä kahveilla kakkua ei riittänyt vastaväittäjälle. Muitakin kömmähdyksiä pitkän päivän aikana sattui. Turku pani kuitenkin parastaan ja juhlisti ravintola Samppalinnassa vietettyä karonkkaa lumisateella.

Kati Mikkola osallistui Turun yliopiston tohtoripromootioon keväällä 2011.

Kuva 2. Kati Mikkola osallistui Turun yliopiston tohtoripromootioon keväällä 2011. Promoottorina toimi professori Liisa Steinby. Kuva: Turun yliopisto.

Eräänlainen väitöstilaisuuden jälkinäytös oli Turun yliopiston tohtoripromootio toukokuussa 2011. Juhlittavina oli tuolloin myös kolme riemutohtoria, presidentti Mauno Koivisto yhtenä heistä. Latinankieliset lauseet ja miekka- ja hatturivit konkretisoivat ensi kertaa elämyksellisesti sen vuosisataisen ketjun, jonka yhtenä lenkkinä saa itse olla. Se, kuvaako itsensä tässä jatkumossa oman tiensä kulkijana, muiden eteenpäin kannattelemana vai olosuhteista toisiin ajelehtivana sattumusten sankarina, on näkökulmakysymys. Todellisuus on epäilemättä kaikkea tätä.