Kim Östman

FT, TkT, dosentti (informaatioteknologia)

s. 1978, väitös 14.1.2011

Vastaväittäjä: professori Douglas J. Davies
Kustos: professori Peter Nynäs
Väitöskirja: The Introduction of Mormonism to Finnish Society, 1840–1900. Åbo: Åbo Akademi University Press, 2010.

 

Insinöörin tutkimusmatka humanistien maailmaan

Olen pienestä pitäen ollut utelias ja halunnut ymmärtää, kuinka maailma toimii. Kasvoin kaksikielisessä Pietarsaaressa, ja koulussa minua kiinnostivat erityisesti matemaattis-luonnontieteelliset aineet. Suoritin lukiossa sekä laajan matematiikan että laajan fysiikan ja hain opiskelemaan teknilliseen yliopistoon.

Mutta historiakin kiehtoi. Kiinnostus siihen yhdistyi mormonikasvatukseeni, sillä muistan tutkineeni vanhojen luterilaisten kirkonkirjojen mikrokortteja jo teini-ikäisenä, omia sukutietoja uskonnollisista syistä etsien ja tietokoneelle naputellen.

Kiinnostus uskonnollisiin asioihin heräsi voimakkaammin vuosituhannen vaihteessa, kun toimin kahden vuoden ajan mormonilähetyssaarnaajana – siis Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon kokoaikaisena edustajana – Isossa-Britanniassa. Siirtymäriitin tapainen lähetystyö ei ole pakollinen, mutta pidin tätä hyvältä nuorelta miesmormonilta odotettavaa palvelusta luonnollisena askeleena lukion ja siviilipalveluksen (useimmat mormonit suorittavat aseellisen palveluksen) jälkeen.

Kipinä syttyy

Viimeistään omasta uskonnosta ja synnyinkulttuurista muille puhuminen synnytti halun ymmärtää se perin pohjin, sen hankalammat piirteet mukaan lukien. Luonteeseeni kuuluu halu selvittää asiat ja osata vastata kinkkisimpiinkin kysymyksiin. Kotiin Isosta-Britanniasta palattuani julkaisin omakustanteena jopa apologeettisen kirjan, jolla pyrin tarjoamaan erilaista näkökulmaa entisen mormonin julkaisemaan kritiikkiin.

Varsinainen ammattiurani lähti kuitenkin teknisten tieteiden suuntaan, enkä ollut sen alan opintopaikkaa hakiessani edes ajatellut humanistista uraa. Näin ollen opiskelin Tampereen teknillisessä yliopistossa ja toimin siellä tutkimusapulaisena vuodesta 2002 alkaen, kunnes valmistuin diplomi-insinööriksi jouluksi 2005.

Kiinnostus mormonismin syvempään olemukseen paloi opiskeluaikana teknisten tieteiden rinnalla, siirtyen apologetiikasta vakavasti otettavaan neutraaliin tutkimukseen. Tähän vaikutti moni seikka, muun muassa oman uskonnollisuuden muuttuminen ja tieteenteon menetelmien parempi sisäistäminen.

Yksi erityisen merkittävä seikka oli Durhamin yliopiston uskontotieteen professori Douglas J. Daviesin esiintyminen mormonismin perustaja Joseph Smithin 200-vuotisjuhlasymposiumissa New Yorkin kongressin kirjastossa. Kun eräs mormoniyliopiston professori vastasi Daviesin keynote-puheeseen triumfalistisella ylistyksellä yhteisön tulevaisuudesta, Davies ei pitänyt siitä.

Muistan vieläkin, kuinka istuin kotonani live-streamin äärellä ja kuulin Daviesin ytimekkään kontrauksen: ”What are we doing here?” Hänen pointtinsa oli selkeä: tämä on akateeminen tilaisuus, jossa pätevät eri todistelusäännöt ja puhunnan rekisterit kuin saarnakokouksessa.

Uskonnon harjoittaminen tieteen nimissä ei ole poikkeuksellista suomalaisessa luterilaisuudessakaan. Päätinkin tuolloin omalta osaltani, että vaikka kukaan ei pysty olemaan täysin objektiivinen, niin pyrkisin omassa tutkimuksessani ja akateemisessa ulosannissani aina mahdollisimman tasapainoiseen esitykseen. Onnistumisen joutuvat arvioimaan muut!

Tähän liittyen muistissani on erityisesti varhainen tapaus, jossa jouduin ikään kuin ottamaan kantaa uskonyhteisöäni vastaan, kun Kyrkpressen-lehdessä käytiin vuonna 2005 debattia nk. sijaiskasteista. Yhteisön virallinen edustaja antoi syystä tai toisesta virheellistä tietoa, jolloin totesin asian laidan omassa kirjoituksessani ja vastasin näin henkiseen kynnyskysymykseen: jos vastakkain ovat yhtäältä miellyttävä mutta virheellinen PR ja toisaalta hankalampi totuus, kumman julkaiset? Jälkikäteen olen tässä suhteessa myös pohtinut ystäväni toistamaa akateemisen maailman aksioomaa: ”It’s not about who is right, but about what is right”.

Ensiaskelia ja verkostoitumista

Uskontotieteen opintopolkuni on lievästi sanottuna epätavallinen. Vakava uskonnontutkimus kiinnosti minua insinööriopintojen rinnalla, joten kirjoitin sähköpostia Suomen kolmelle uskontotieteen laitokselle ja kysyin, kuinka viittä vaille valmis DI voisi edetä asiassa.

Åbo Akademin professori Nils G. Holm vastasi nopeasti ja tarjosi joustavat mahdollisuudet suorittaa kursseja, kun taas toiselta laitokselta tuli perinteisempi vastaus. Holmin maanläheisyys teki minuun välittömästi vaikutuksen, ennen kuin olin edes tavannut häntä. Läpäisin Akademin pääsykokeet, suoritin uskontotieteessä laudatur-tason opinnot ja sain lopulta oikeuden tohtoriopintoihin.

Samoihin aikoihin aloin verkostoitua mormonismin tutkijoiden kanssa. Merkittävin askel oli osallistuminen yhtenä yhdeksästä nuoresta stipendiaatista kuusiviikkoiseen tutkimusseminaariin Yhdysvalloissa kesällä 2006. Seminaaria vetivät mormonismin tutkimuksen isot nimet: Columbia-yliopiston historian emeritusprofessori Richard Bushman ja University of Richmondin professori Terryl Givens. Paneuduimme analysoimaan tapoja, joilla varhaiset mormonit kehittivät perustaja Joseph Smithin henkistä ja teologista perintöä tämän kuoleman jälkeen.

Toisiin juniori- ja senioritutkijoihin tutustuminen sekä uudenlaisen mormonismin analysoimisen moodin kohtaaminen oli minulle varmaankin itse seminaarin asiasisältöä tärkeämpää. Se johti esimerkiksi European Mormon Studies Associationin (EMSA) perustamiseen ja sen puitteissa vuosittain eri puolilla Eurooppaa järjestämiimme konferensseihin. Nyttemmin järjestö tosin uinuu, koska me silloiset opiskelijat olemme valmistuneet ja työskentelemme akateemisen maailman ulkopuolella.

Nämä kansainväliset ystävyyssuhteet ovat onneksi kuitenkin hengissä edelleen. Esimerkiksi tätä tekstiä kirjoitan lentokoneessa matkustaessani Utahiin tekemään arkisto- ja kenttätutkimusta, vierailtuani Bushmanien kodissa New Yorkissa pohtimassa alan uusimpia tuulia.

Suunnan etsimistä

Yhdysvaltain-seminaarin jälkeen otin syksyllä 2006 ison riskin: jättäydyin DI:ksi valmistuneena kokopäiväiseksi uskontotieteen opiskelijaksi. Rekisteröin Åbo Akademin humanistiseen tiedekuntaan jatko-opintohakemuksen, väitöskirjani ehdotettuna aiheena kristillisyyden leiman käyttö sosiaalikonstruktionistisena välineenä ja rajanvetotyökaluna.

Jatko-opintohakemus hyväksyttiin, toiseen instanssiin lähettämääni apurahahakemusta ei. Niinpä palasin keväällä 2007 takaisin teknilliseen yliopistoon tutkijaksi ja totesin, että ilmeisesti minusta tulee sittenkin teknisten alojen mies!

Halusin siitä huolimatta suorittaa uskontotieteen jatko-opinnot. Pohdin väitöskirjan aihetta uudelleen ja mietin, että sen tulisi jaksaa pitää minut otteessaan vapaa-ajallani, heikkonakin hetkenä. Vähemmistöuskonnossa kasvaneena minua kiinnostivat esimerkiksi näiden vähemmistöjen suhteet enemmistöön, niiden suhde vakiintuneeseen yhteiskuntaan ja yhteiskunnassa vallitsevat hegemoniset diskurssit yleisemminkin.

Niinpä päätin selvittää mormonien saapumista Suomeen 1800-luvulla, jolloin hyvin rajallinen uskonnonvapaus teki liikkeen levittämisestä melkoista seikkailua – milloin lähetyssaarnaajien kintereillä oli luterilainen papisto, milloin aineistoa takavarikoivat nimismiehet. Ja ne diskurssit! Niitä esiintyi kosolti esimerkiksi vanhoissa sanomalehdissä, joiden käyttö on helpottunut ratkaisevasti Kansalliskirjaston digitoidun sanomalehtikirjaston kehittyessä. Näistä komponenteista syntyi cocktail, joka jaksoi kiinnostaa.

Professori Holm jäi pian eläkkeelle, ja tapasin hänen seuraajansa Peter Nynäsin loppukesällä 2008. Åbo Akademissa järjestettiin tuolloin EMSAn konferenssi, ja näin Peterin ensimmäisen kerran viedessäni hänelle konferenssin nimikyltin hänen avauspuheenvuoroaan varten. Kuukausien edetessä olin iloinen siitä, että ohjaajan ja ohjattavan suhde muodostui hyväksi ja hedelmälliseksi.

Väitöskirjani ensimmäinen raakile valmistui keväällä 2009. Kirkkohistorian dosentti André Swanström toimi kutsuttuna ja tarkkasilmäisenä seminaariopponenttina, ennen kuin lähdettiin esitarkastustielle alkuvuonna 2010. Kirkkohistorian professori Kyllikki Tiensuu Helsingistä ja edellä mainittu professori Douglas Davies Durhamista antoivat hyvää ja rakentavaa esitarkastuspalautetta.

Koska olin sivutoiminen opiskelija, väitösprosessin aikataulu ei vaikuttanut palkkatyöhöni. Kiirettä ei siis pidetty, ja niinpä valmistelin väitöskirjan lopullisen version vasta jouluksi. Ujutin sopiviin kohtiin teosta vielä hieman insinöörisanastoa, sisäpiirivitsinä insinöörikavereilleni.

Suuri päivä ja sen jälkipyykki

Väitösviikkoon liittyi paljon tunteita, myös surua ja helpotuksen itkua: lähisukulaiseni joutui nimittäin maanantaina hengenvaaralliseen onnettomuuteen, mutta vammat olivatkin lopulta onneksi korjattavissa. Väitöspäivän aamuna perjantaina palautin kirjoja Akademin kirjastoon, pelkäsin sakkomaksuja ja jännitin julmetusti sitä, ettei minulle vain iskisi kauhea vessahätä kesken kiivaimman väittelyn.

Vastaväittäjäni Douglas Davies veti englanninkielistä tilaisuutta mukavan keskustelevalla otteella, josta uskon yleisönkin pitäneen. Jännitys hellitti nopeasti, kun päästiin vauhtiin. Liitutaululle en sentään joutunut, kuten tekniikan puolella on tapana. Kysymykset vaihtelivat laidasta laitaan, mormonismin historiasta ja teologiasta tutkimukseni tuloksiin ja metodeihin.

”Termit ’anticultism’ ja ’countercultism’ on keksitty vasta viime vuosikymmeninä. Onkohan metodisesti ihan oikein käyttää niitä 1800-luvun toimintaa analysoitaessa?”, Davies heitti pallon. Totesin vastapalloon, että omena tippui Isaac Newtonin päähän paljon ennen kuin kukaan osasi puhua ”gravitaatiosta” sillä termillä. Silti sen käyttäminen Newtonin ajasta puhuttaessa on hyödyllistä ilmiön ymmärtämiseksi. Davies virnisti takaisin insinöörille.

Totesimme etukäteen ohjaajani kanssa ylimääräisistä opponenteista, ettei ”täällä kukaan koskaan kysy mitään”. Huokaisin siis väitöstilaisuuden loppupuolella helpotuksesta, kun tuli aika kysyä, onko jollakulla jotakin sanottavaa.

Yllätyksekseni pystyyn nousi eräs Akademin professori, joka pyysi kustokselta lupaa tulla luennoitsijan pönttöön. Hän piti ruotsiksi ehkä viisiminuuttisen puheenvuoron. Kirjasin kuumeisesti ylös hänen pointtejaan ja ”puolustauduin” sen jälkeen englanniksi, pointit ensin lyhyesti varsinaiselle vastaväittäjälle tiivistäen.

Tilanne oli hieman hämmentävä, mutta jälkikäteen ajateltuna sain puheenvuoron sisällössä hyvää kritiikkiä. En esimerkiksi ollut vertaillut mormonien saapumista 1800-luvun Suomeen tarpeeksi muiden angloamerikkalaisten liikkeiden vaiheisiin tuona aikana, ja silloisen suomalaisen yhteiskunnankin esitin tekstissäni ehkä liian monoliittisena.

Toisaalta ylimääräinen opponentti myös kiitti väitöskirjaani esimerkiksi sen tavasta käyttää kvantitatiivisia menetelmiä ja totesi aikovansa käyttää sitä oivana esimerkkinä kursseillaan. Sisäinen insinöörini piti noita menetelmiä perusmatematiikkana, mutta kehut oli mukava kuulla. Kaikkein eniten rohkaisi hänen jälkikäteinen käytäväkommenttinsa laitoksen tutkijalle: ”Kiva, että teiltä valmistuva osaa puolustaa väitöskirjaansa.”

Valmistuessani filosofian tohtoriksi alkuvuodesta 2011 mietin postdoc-projektia ja tein sitä varten tutkimussuunnitelman. Halusin kartoittaa ylimääräisen opponentin esille nostamaa asiaa: vertailla sitä, kuinka suomalainen yhteiskunta reagoi 1800-luvun toisella puoliskolla Suomeen saapuneisiin uusiin angloamerikkalaisiin uskonnollisiin liikkeisiin.

Eräs viisas professori kuitenkin kehotti minua pitämään kiinni silloisesta valtiollisesta virastani ja insinöörialan varmemmista työmahdollisuuksista.

Ja mitä sitten teinkään? Lähdin epävarmoille vesille anomalla opintovapaata tekniikan jatko-opintojen jatkamista varten, ja kun opintovapaa päättyi, irtisanouduin turvallisesta eläkevirasta saattaakseni nuo opinnot loppuun – projektipalkkalaisena ilman varmuutta tulevasta! Riski kuitenkin kannatti. Olen joskus vitsaillut, että ensimmäinen väitös meni siihen malliin, että jouduin ottamaan toisella alalla uusiksi vuonna 2014 Aalto-yliopistossa. Mutta siitä ehkä toiste lisää, toisessa antologiassa.

Lintu vai kala?

Olenko siis insinööri, humanisti vai molempia? Minussa on maailmanparantajan vikaa; mietin ajoittain, olisiko minusta yhteiskunnalle enemmän hyötyä humanistina, joka auttaisi ihmisiä ymmärtämään toisiaan entistä paremmin. Joskus koen tekeväni insinöörialalla työtä, jolla ei ole yhtä suurta merkitystä yhteiskunnalle, vaikka pidänkin siitä ja työyhteisöstäni todella paljon.

Toistaiseksi olen siis työaikana insinööri ja vapaa-ajallani humanisti. Järjestely tuntuu toimivan ja on kantanut hedelmää tieteellisen julkaisutoimintani jatkumisena myös uskonnontutkimuksen puolella; toisaalta järjestely on raskas ja vaatii joskus muista intresseistä tinkimistä. Juuri uskontohistoriaan keskittyminen taas on insinöörisieluiselle tavallaan luontevaa, koska tutkimus perustuu lähdekriittisesti analysoitavalle ja käsin kosketeltavalle evidenssille.

Olin jo väitöskirjaa tehdessäni etääntynyt lapsuuteni ja nuoren aikuisuuteni uskonyhteisöstä ja uskonnollisuudesta, lähinnä älyllisistä syistä. Mormonismi on kuitenkin edelleen osa elämääni monin tavoin – ei vähiten tekemäni tutkimuksen kautta, jota teen ikään kuin sisäpiiriläisenä mutta kuitenkin ulkopuolisena. Erityisen iloinen olen myös lämpimien ihmissuhteiden säilymisestä: ne rikastuttavat sekä omaa elämääni että tekemääni tutkimusta, vaikka kaikki yhteisön piirissä eivät aina pidäkään siitä, miten tai millaisia aiheita käsittelen. Ja potentiaalisia aiheita on niin paljon, etten tule koskaan ehtimään niiden kaikkien pariin!

Ai niin, miten se kolmas uskontotieteen laitos, jolle kirjoitin aikanaan sähköpostia opintojen aloittamisesta? Vastausta ei ole näkynyt yli vuosikymmeneen, joten voin vain olettaa viestin lähteneen omalle tutkimusmatkalleen bittien jännittävään taivaaseen.