Olli Alho

Väitöstilaisuuden jälkeen

Väitöstilaisuuden jälkeen

FT, dosentti
s. 1943, väitös 30.10.1976

Vastaväittäjä: professori Lauri Honko
Kustos: professori Ilmar Talve
Väitöskirja: The Religion of the Slaves.
A Study of the Religious Tradition and Behaviour of Plantation Slaves in the United States 1830–1865. Suomalainen Tiedeakatemia, Helsinki, 1976.
FF Communications No. 217. Second Printing 1980.

 

Sattumienkin satoa

 

Ilmoittauduin Turun yliopistoon tuoreena ylioppilaana 12.9.1962. Kuuntelin samana syksynä professori Bengt Bromsin kansainvälisen politiikan ja professori Olli Vuoren taloustieteen peruskursseja ja ehdin myös suorittaa saksan kielen pro exercition ennen sotaväkeen menoa.

Asepalvelus oli myönteinen kokemus, mutta tämä ei vaikuttanut siihen, että kun palasin syksyllä 1963 yliopistoon, jätin politiikan ja talouden luennot ja ryhdyin opiskelemaan suomen kieltä, yleistä kirjallisuutta ja filosofiaa. Seuraavana keväänä ilmoittauduin Lauri Hongon kansanuskon peruskurssille. Sain kertauksesta alimman mahdollisen hyväksytyn arvosanan 1+.

Olin tuossa vaiheessa siinä onnellisessa asemassa, että tiesin, miksi haluan tulla – minusta tulisi toimittaja. Sillä, minkälaiselle aineyhdistelmällä maisterinpaperini saisin, ei ollut merkitystä, joskin arvelin, että ne olisivat toimittajallekin hyödyksi. Uskontotiede ja kansanrunous liittyivät luontevasti suomen kielen opintoihin ja opintokirjani kertoo, että suoritin Hongolle kansanrunouden peruskurssin arvosanalla 1,5.

Olin tehnyt teiniaikana ohjelmia Ylen paikallisradioon, ja oli sekä luontevaa että opintojeni rahoituksen kannalta hyödyllistä jatkaa radiotyötä, varsinkin kun jossakin vaiheessa aloin saada ohjelmiani myös valtakunnanverkkoon. Suhtauduin opintoihin kohtuullisen vakavasti, mutta keskinkertainen menestykseni niin uskontotieteen ja kansanrunouden alalla kuin muissakin aineissa johtui ensisijaisesta innostuksestani radion (ja myöhemmin myös television) tarjoamiin mahdollisuuksiin. Suomen kielen opiskeluni jäikin kesken, mutta veljekset, professorit Eino ja Sven Krohn sitouttivat minut pysyvästi kirjallisuuden ja filosofian harrastukseen.

Suhteeni uskontotieteeseen kiinteytyi aikaa myöden monistakin syistä. Lauri Honko osoittautui erinomaiseksi opettajaksi, ei karismaattiseksi, mutta jämerän vahvaksi persoonallisuudeksi, joka sai edustamansa tieteenalan tuntumaan merkitykselliseltä ja vakavan tutustumisen arvoiselta. Opiskelutovereikseni ilmaantui fiksuja ja mukavia ihmisiä, jotka pitivät yllä sekä kiinnostusta aineeseen että opintojen kohtuulliseen edistymiseen. Hongon lahjakas assistentti Juha Pentikäinen oli läheltä seurattava esimerkki määrätietoisesti uraansa rakentavasta nuoresta kansanuskon tutkijasta.

Erityisen suuri merkitys opintojeni kannalta oli ystävyydelläni ikätoveriini Nils-Aslak Valkeapäähän, jonka kanssa kiersin kesällä 1966 saamelaisperinteen keruussa Suomen ja Norjan Lappia. Seuraavana talvena kaamoksen hämärässä Ailu käänsi ja minä litteroin nauhat Valkeapäiden kotona Pättikässä. Teimme niistä neljä radio-ohjelmaa. Kirjoitin  kandidaatin tutkintoon vaadittavan pitkähkön harjoitusaineen saamelaisesta rawgga-traditiosta. Kosketus kenttään ja perinteenkannattajiin avasi kokonaan uuden näköalan aikaisemmin vain kirjojen kautta tuntemaani perinteen maailmaan.

Pestauduin 1967 Jyväskylän Kulttuuripäivien ohjelmasihteeriksi, ja seuraavana vuonna minut nimitettiin festivaalin ohjelmajohtajaksi. Tapahtuma oli mittava ja edellytti matkustamista kotimaassa ja ulkomailla, eikä opiskeluun juuri jäänyt aikaa, varsinkin kun jatkoin samalla hyvissä merkeissä kehittynyttä radiotoimittajan uraani.

Kun työni ohjelmajohtajana päättyi vuoden 1968 Latinalaisen Amerikan kongressiin,  tilaisuus tarjoutui opintojen jatkamiseen. Sain filosofian kandidaatin paperit 1970, pääaineenani uskontotiede. Saman vuoden syyskuussa sain määräyksen Helsingin yliopiston suomalaisen ja vertailevan kansanrunouden tutkimuksen tilapäiseksi assistentiksi uskontotieteen linjalle. Työtä riitti seuraaviksi pariksi vuodeksi, mikä oli onnellista myös sikäli, että toimen myötä tutustuin aineen professoriin Matti Kuuseen ja pääsin osalliseksi siitä suurenmoisesta työyhteisöstä, joka pääasiassa kiertyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ympärille.

Lisensiaatintyöni valmistui 1972 otsikolla Tutkimus afroamerikkalaisten uskonnollisesta käyttäytymisestä Yhdysvaltain etelävaltioissa vv. 1619–1895. Syistä, joita en enää tässä elämäni vaiheessa osaa hahmottaa, mielenkiintoni siirtyi jossakin vaiheessa kansanuskon alueelta sille lähinnä uskontososiologian alueelle, joka käsittelee niin kutsuttuja messiaanisia, millenaristisia ja nativistisia liikkeitä. Minua kiinnostivat näissä paitsi niiden luonne ”sorrettujen uskontoina”, myös niissä ilmenevä uskonnollis-teologinen luovuus, äärimmäisissä olosuhteissa elävien ihmisten kyky kehittää kristillisen tradition puitteissa oppirakennelmia ja liikkeitä, jotka ainakin johonkin mittaan olivat omiaan tekemään maailmasta ymmärrettävän ja tarjoamaan pohjan uskolle parempaan tulevaisuuteen. Tässä vaiheessa suunnittelin ottavani tutkimusaiheekseni Saksan 1600-luvun talonpoikaiskapinat (ne, jotka Luther niin kovin sanoin tuomitsi).

Sattui sitten niin, että selaillessani kerran Kansarunoudentutkimuksen laitoksen kirjastossa B.A. Botkinin kirjaa Lay My Burden Down (Chicago 1945) silmiini osui entisten amerikkalaisten orjien muistelmia orjuuden ajalta. Tajusin, että 1930-luvulla oli vielä elossa ja hyvissä voimissakin henkilöitä, jotka olivat kokeneet orjuuden vielä aikuisella iällä. Kun ajatukseni olivat jo pitkään pyörineet ”sorrettujen uskonnoissa” ja kun olin tutustunut kirjallisuuden kautta myös joihinkin Yhdysvaltojen mustan väestön uskonnollisiin liikkeisiin, mielessäni heräsi kysymys, olisiko plantaasiorjien keskuudessa syntynyt sellaista ajattelua ja käyttäytymistä, jota voisi verrata Yhdysvalloissa tai muualla maailmassa esiintyneisiin messiaanisiin ja millenaristisiin liikkeisiin.

Helsingin yliopiston kirjaston verrattomista kokoelmista löysin yllättävän paljon aineistoa, joka vakuutti minut kysymykseni relevanssista ja myös siitä, ettei aiheesta ollut tarjolla ainakaan kovin laajaa tutkimuskirjallisuutta. Paneuduin kirjoittamaan lisensiaatintyötä.

Kun ymmärsin, ettei tämänkaltaisen tutkimusaiheen kehittäminen väitöskirjaksi olisi mahdollista eikä järkevääkään Suomessa, hain Asla Graduate-stipendiä. Professori Eino ”Nenno” Suolahti kertoi minulle myöhemmin, että valitsemiskomitea oli aluksi hylkäämässä hakemustani, koska teologien kiintiö oli jo täyttymässä. Kun Suolahti oli selittänyt, että uskontotiede ei ole teologinen vaan humanistinen tutkimusala, päätös kääntyi myönteiseksi. Jäin tälle legendaariselle miehelle suureen kiitollisuudenvelkaan.

Neuvoteltuani Lauri Hongon kanssa, pyrin aluksi Mircea Eliaden laitokselle Chicagoon, mutta kun siellä oli tungosta, päädyin toiseen vaihtoehtooni, Indianan yliopistoon, Bloomingtoniin. Valinta oli viisas, sillä Indiana University on suuri, mutta sijainniltaan syrjäinen ja vailla suurempien kaupunkien houkutuksia (joihin varmasti olisin langennut). Hongon kuvaus hyvin tuntemastaan Bloomingtonista jäi mieleeni: ”Kaupunki koostuu yliopistosta ja bensa-asemasta”.

Otin pienen lainan ja vietin Yhdysvalloissa suurimman osan vuodesta 1973. Kuuntelin joitakin kiinnostavia luentoja ja osallistuin brasilialaisen folkloristin Paolo de Carvalho-Neton tohtoriseminaariin. Matkustin laajasti erityisesti Etelän valtioissa ja tutustuin etupäässä mustien yliopistojen kirjastojen kokoelmiin. Pyrin myös tapaamaan niitä afro-amerikkalaisen historian tutkijoita, joiden töihin oli tutustunut kotimaassa. Tämä osoittautui helpoksi. Minut otettiin vastaan ystävällisesti, enkä muista kenenkään sen enempää päivitelleen, miksi valkoihoinen suomalainen tutkija haluaa tutkia afro-amerikkalaisen orjuuden historiaa.

Muistettavin tapaamistani tutkijoista oli tuolloin Stanfordissa, Kaliforniassa työskennellyt professori Eugene Genovese, jonka sittemmin klassikkomaineen saanut Roll, Jordan, Roll (1974) oli juuri valmistumassa. Keskustelumme päätteeksi Genovese kysyi, olisiko minulla aikaa lukea ja kommentoida teoksen käsikirjoitusta. Sain sen postissa Bloomingtoniin. Luin tekstimassan kasvavan kunnioituksen vallassa ja lähetin muutaman liuskan kommentit Stanfordiin. Kun kirja sitten ilmestyi ja näin nimeni kiitosluettelossa, muistelin vielä jälkikäteenkin Genovesen ystävällisyyttä ja ennakkoluulottomuutta ja yleensäkin amerikkalaisen tutkijayhteisön avoimuutta.

Yhteys Genoveseen säilyi muutaman vuoden ajan, ja hän oli myös vaikuttamassa myöhempien kirjojensa bibliografioiden ja referenssiartikkeleiden kautta siihen, että oma kirjani sai aikanaan Yhdysvalloissa jonkin verran julkisuutta ja pääsi toiseen painokseen.

Stipendimatkani jälkeen sain valita, menisinkö Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan lehtoriksi vai Jyväskylän yliopistoon kulttuuriantropologian yliassistentiksi. Valitsin Jyväskylän ja professori Asko Vilkunan johtaman etnologian laitoksen. Työympäristö oli ihanteellinen ja opetusvelvollisuus vähäinen, joista syistä sain väitöskirjani valmiiksi melko lyhyessä ajassa.

Väittelin Turussa 1976. Lauri Honko oli vastaväittäjäni – tuolloin oli normaalia, että ”oma” professori ja työn ohjaaja saattoi toimia tuossa tehtävässä. Kustoksena oli kansatieteen professori Ilmar Talve.

Väitöksen jälkeen hoidin Lauri Hongon professuuria kolmen vuoden ajan, ja kun tehtävän päätyttyä ei näköpiirissä ollut mitään itsestään selvää akateemista pestiä, hain auki olevaa, vastikään valtiollistetun Suomen elokuva-arkiston johtajan virkaa. Monivuotinen elokuvakirjoittelu Helsingin Sanomissa ja Parnassossa sekä ylempi korkeakoulututkinto pätevöittivät minut tehtävään, jota hoidin 10 vuotta.

Vuonna 1990 sain nimityksen Yleisradioon radion johtajaksi ja myöhemmin ohjelma-johtajaksi. Eläköidyin Yleisradiosta 2005.

Suhteeni uskontotieteeseen oheni aikaa myöden, enkä monien muiden töiden ja akateemisten ja muidenkin luottamustehtävien paineessa jatkanut sen vakavaa harjoittamista. Julkaisin jonkin verran, muun muassa inkeriläisten maaorjien runoja käsittelevän Orjat ja isännät (1979) ja naurun historiaa käsittelevän Hulluuden puolustus (1988).  Vähäiseksi jäänyttä julkaisutoimintaa kompensoin jatkamalla 2000-luvulle asti opettamista dosenttina Turussa, Jyväskylässä ja Helsingissä. Luentoni olivat yleensä opiskelijoiden parissa suosittuja, erityisesti pitkä luentosarja Pahan antropologiasta, joka opiskelijoiden piirissä tunnettiin nimellä Mistä Saatana on kotoisin?

Uskontotieteen ja laajemmin kulttuurintutkimuksen merkitys elämässäni on ollut akateemisen työn ja harrastuksen ulkopuolella hyvinkin keskeinen. Mielenkiintoni kohdistui 1970-luvun puolivälissä suomalaisen kulttuurin ja vieraiden kulttuurien suhteisiin, ja kun Suomessa noihin aikoihin alettiin totuttautua ”kansainvälistymisen” haasteisiin, alkoi vähän kerrassaan keräämälläni asiantuntemuksella olla käyttöä. Luennoinkin monien vuosien ajan vieraista kulttuureista ja niihin sopeutumisesta Vientikoulutussäätiössä (sittemmin Fintra), ulkoministeriön kansainvälisten asioiden ja Suomen Punaisen Ristin asiantuntijoiden valmennuskursseilla sekä ajan mittaan myös useiden liikeyritysten seminaareissa. Vieraisiin uskontoihin ja kulttuureihin perehtyminen kantoi hedelmää, kun Fintra nimesi minut vuoden 2000 Kansainvälistymiskouluttajaksi

Ulkoministeriö tunsi 1970-luvun lopulla tarvetta selvittää tarkemmin suomalaisten asiantuntijoiden sopeutumista Tansanian ja Sambian olosuhteisiin. Ministeriön ja Suomen Akatemian tarjoaman rahoituksen turvin matkustin Afrikkaan haastattelemaan suomalaisia kehitysasiantuntijoita. Jyväskylän yliopisto julkaisi tutkimusraporttini 1980. Matkan kokemukset vahvistivat käsitystäni siitä, että kohtuullisesti kansantajuistava kulttuuriantropologinen valmennus on liki välttämätöntä kaikille, jotka syistä tai toisista joutuvat elämään ja tekemään työtä vieraiden kulttuurien parissa.  Kolmen vuosikymmenen ajan pitämistäni luennoista muodostui pienimuotoinen ja tärkeäksi kokemani elämäntyö, jonka perustana oli suhteeni uskontotieteeseen ja siitä virinnyt laajempi kiinnostus vertaileviin kulttuurintutkimuksellisiin näkökulmiin.

Sain pari vuotta sitten Yhdysvalloista viestin, jossa viitattiin Princetonin yliopiston professorin Albert J. Raboteaun wikipedia-elämäkertaan. Siinä tämä mainitsee julkaisseensa väitöskirjansa amerikkalaisten orjien uskonnosta ”[…] in the wake of revolutionary scholarship on American slavery: Olli Alho´s The Religion of Slaves (1976), John Blassingames´s Slave Community (1972), Eugene Genovese´s Roll, Jordan, Roll (1974, and Lawrence Levine´s Black Culture and Black Consciousness (1977). Tuntui mukavalta näin päästä liki 40 vuoden jälkeen ”vallankumouksellisten” kirjoihin.

Väitöskirjani saama myöhäinen ja samalla jotensakin yllättävä huomio toi mieleen monia muistoja, päällimmäisinä matkat Yhdysvaltojen etelävaltioihin ja kävelyt nyt enimmäkseen museoitujen plantaasien kartanorakennusten tuntumassa sekä orjien karuissa asumuksissa ja näiden hautausmailla. Noissa ympäristöissä vahvistui lopullisesti uskoni entisten orjien kertomusten arvoon todistusvoimaisena muistitietona olosuhteista, joita ajallisesti ja maantieteellisesti kaukainen tutkija saattoi vain etäisesti kuvitella.