Päivikki Antola

Päivikki Suojanen (Antola 2003 lukien) kuuntelemassa professori Lauri Hongon loppulausuntoa väitöstilaisuudessaan

Kuva 1. Päivikki Suojanen (Antola 2003 lukien) kuuntelemassa professori Lauri Hongon loppulausuntoa väitöstilaisuudessaan Turun yliopiston Fennicumin luentosalissa.

FT, emeritaprofessori, dosentti
s. 1945, väitös 21.10.1978

Vastaväittäjä: professori Lauri Honko
Kustos: professori Ilmar Talve
Väitöskirja: Saarna, saarnaaja, tilanne. Spontaanin saarnan tuottamisprosessi Länsi-Suomen rukoilevaisuudessa. Uskontotieteen väitöskirja. SKST 343. SKS, Helsinki, 1978.

 

Tynnyristä moneuteen

 

Olen 12-lapsisen satakuntalaisen Länsi-Suomen rukoilevaisrovastin, Eurajoen kristillisen kansanopiston johtajan ja sisaroppilaitoksen, Eurajoen yhteiskoulun rehtori Oskar Antolan ja eteläpohjalaisen vaimonsa, kanslisti, rahastonhoitaja, tuntiopettaja Lahja Perälän ensimmäinen elossa oleva lapsi.

Isä ja äiti päättivät jo avioliiton alussa hankkia ison perheen ja lapsille koulutuksen. Esikoiskaksosten menehdyttyä vanhempien toiveet elpyivät vasta 10 elävän lapsen myötä. He eivät olleet näkemässä koulutustoiveensa täyttymistä. Kymmenestä sisaruksesta, seitsemästä tytöstä ja kolmesta pojasta, kuusi on väitellyt tohtoriksi: teologian, filosofian, kasvatustieteen, musiikin, tekniikan. Heistä kaksi on professoreita, yksi USA:ssa Illinoisin Bradleyn yliopiston varhaiskasvatuksen, toinen Jyväskylän yliopiston etnologian, opetusalana folkloristiikka. Neljällä muulla on kaksi yliopistollista loppututkintoa.

Antolan suurperheessä voimisteltiin, uitiin, laulettiin, soitettiin, improvisoitiin, musisoitiin, leikittiin, opiskeltiin, käytiin kirkossa ja seuroissa, rukoiltiin, pidettiin kodiniltoja, luettiin Raamattua, oltiin terveitä ja itseriittoisia. Uskonnolliset sanktiot täyttivät lapsuuden ja nuoruuden. Esikoisena sain ruumiillista kuritusta enemmän kuin nuoremmat: piiskaa, luunappeja, tukkapöllyä, lyöntejä ja sanallista aggressiota.

Rehtori-isällä, uskonnonopettajalla, oli ylivertainen ote samaa koulua käyviin lapsiinsa. Oppikoulun toisella luokalla 11-vuotiaana hän määräsi minut nousemaan seisaalleen, kun kiertävä saarnaaja koulun juhlasalissa evankelioidessaan kysyisi: ”Ketkä tahtovat antaa elämänsä tänään Jeesukselle?” Pyysin tyttökaveria nousemaan kanssani seisomaan. Meidän lisäksemme kaksi muuta tyttöä nousi ylös koko koulun läsnä ollessa.

Elämäni ensimmäisen elokuvan Kymmenen käskyä näin isän ja äidin kanssa Rauman Iso-Hannun elokuvateatterissa 16-vuotiaana. Pääsin ensimmäisen kerran luokkatoverin luo yökylään 17-vuotiaana. Näin tuolloin elämäni ensimmäisen profaanin elokuvan: Jerry Lewis edusti minulle kauan synnillistä vapautta.

Miksi uskontotieteeseen?

Miettiessäni, mitä sivuaineita liimaisin isän mielestä esikoistyttärelle turvalliseen suomen kielen opettajan leipäpuuhun, törmäsin sattumanvaraisesti vertailevan kansanrunoudentutkimuksen ja uskontotieteen oppiaineeseen. Olin 18-vuotias tietämätön johdateltava, arkaaisen uskonnollisen kasvatuksen koekaniini. Kotimainen kirjallisuus valikoitui sivuaineeksi opiskelukavereiden avulla helposti. Vertailevan kansanrunoudentutkimuksen ja uskontotieteen oppiainenimike oli epäselvä. Kansanrunoudentutkimuksen maallikkojärki jotenkin käsitti. Mutta mitä oli uskontotiede?

En alkuun kertonut ainevalinnasta isälle. Päätin itse kokea ensin. Valinnan jälkeen aprikoin, miten ”kääntää” isän kielelle ja maailmankuvalle käsitettävästi, ettei vertailevan uskontotieteen lähtökohta perustu kristilliseen, sen paremmin kuin minkään muun uskonnon teologiaan; että kaikki uskonnot ovat samalla lähtöviivalla; että niitä vertaillaan kokonaisvaltaisesti; että tutkitaan ”uskomuksia”, kansanuskoa, kansojen muinaisuskoja – yhtä lailla maailmanuskontojen kuin varhaiskantaisten uskontokulttuurien piirissä – isän kielellä hänen uskontotunneillaan ”pakanauskonnoissa epäjumalia palvovilla kansoilla”.

Varmistaakseen uskontotieteen sopivuuden esikoiselle, isä ilmoittautui uskontotieteen approbaturiin Turun kesäyliopistoon ehtimättä riittävästi perehtyä tenttikirjoihin. Yritys kariutui. Sen jälkeen järjestin hänelle ehdotuksestaan mahdollisuuden tavata opettajani, professori Lauri Honko puolisoineen kesäpaikkakunnalla Konginkankaalla. Savusaunottuaan kesämökillämme he vierailivat Konginkankaan hirsipappilassa, joka oli kirkkoherraisän virka-asunto 1953–1955, myöhemmin Antoloiden kesäkoti. Koska isä kunnioitti opillista sivistystä, hän kumarsi Hongolle syvään puhutellen tätä ”herra professoriksi” ennalta punnittujen kysymystensä alussa.

Lauri Hongon luennot suomalaisesta kansanperinteestä, muinaisuskosta, myyteistä ja Inkerin haltijauskosta haastoivat tynnyrissä kasvaneen. Mutta vasta brittiläisen anglikaanipapin, vuodesta 1951 Manchesterin yliopiston vertailevan uskontotieteen professorin S. G. F. Brandonin tenttikirja Creation Legends of the Ancient Near East (1963) havahdutti tietoisuuteen oudosta kulttuuritodellisuudesta ja sen symboliikasta. Samalla pohdin, halusinko sittenkin latentisti pyrkiä olemaan lähellä isän ammattia, luterilaisen papin ja uskonnonopettajan – nyt vertailevan uuden kautta. Kieltäydyin uskonnonopettajan ammatista vastoin isän ehdotusta. Unelmoin Sibelius-Akatemiasta, laulajan ja pianistin urasta. Olin opiskellut kymmenen vuotta pianonsoittoa eri opettajilla. Musiikkiopinnot kilpistyivät isän mielipiteeseen ailahtelevasta luonteestani pystyäkseni naisena elättämään itseä musiikilla: ”Eivät tytöt pysty tienaamaan elantoaan musiikilla!” Elettiin 1960-luvun alkua.

Lauloin äidin 1950-luvulla perustamassa Antolan perhekuorossa. Erityisohjelmistomme koostui rukoilevaisten veisaamista Siionin virsistä ja Halullisten Sielujen Hengellisistä lauluista (1790), joita lauloimme moniäänisesti. Levytimmekin, sisaren, Sibelius-Akatemian laulutaiteen lehtorin, oopperalaulaja, musiikin tohtori Aulikki Eerolan ja puolisonsa diplomi-urkuri, diplomipianisti Pertti Eerolan uusin sovituksin.

Nopeaoppisena nuotinlukijana olin säestänyt 11-vuotiaasta rehtori-isän ehdotuksesta virret alkusoittoineen koraalikirjasta pianolla koulun aamurukouksissa juhlasalissa, jonne oppilaat koottiin seisomaan. Säestin myös äidin yksinlaulua opiston tilaisuuksissa pianolla, vaikkemme ehtineet paljon harjoitella. Itse soitin pianosooloja.

Perhekuoromme esiintyi hyvin usein kansanopiston tilaisuuksissa, eri puolilla Satakuntaa, radion Hartaissa sävelissä, Valtioneuvoston juhlahuoneistossakin, kun äiti sai presidentin kädestä äitienpäivänä kunniamerkin. Kuoro lauloi myös presidentti Urho Kekkoselle maanviljelijä Nestori ja Lempi Malon maatilalla Eurajoella, kun tämä kävi syömässä nahkiaisia.

Isä vei tupaseuroihin maakunnan pitäjien taloihin. Jos talossa oli harmoni tai piano ja jos isäntäväki salli veisuusäestyksen, säestin veisuuta isän pyynnöstä, vaikka rukoilevaisveisuu perinteisesti on säestyksetöntä. Totuin siis varhaisesta esiintymään julkisesti.

Etsinkin heurekaa tieteen parista, vaikkei isä älynnyt sitä edes ehdottaa – tytölle. Kävin laulutunneilla, lauloin kamari- ja oopperakuorossa. Osallistuin liedin mestarikursseille Savonlinnassa ja Porvoossa, jossa ulkomaiset maestrot opettivat näytenauhojen perusteella valittuja laulajia ohjelmistoineen. Kävin Lontoossakin laulutunnilla. Valitsin lopulta tieteen. Lopetin konsertoinnin, kun laulunopettaja ja korrepetiittori perä jälkeen kuolivat. Musiikki jäi harrastukseksi. Maisteroiduttuani vuonna 1971 ja lisensioiduttuani vuonna 1974 uskontotieteessä erinomaisin arvosanoin isä myönsi, että taitaa meidän tyttökin pärjätä. Suomen kielen opinnot eivät motivoineet, vielä vähemmän äidinkielen opettajan ammatti. Muistoissa väijyi kahdeksan vuotta äidinkieltä opettanut pienikokoinen naispuolinen suomen kielen lehtorimme, jota luokan ilkimyspojat itkettivät.

Vaihdoin pääaineeksi uskontotieteen. Halusin oppia vieraista kulttuureista, ajattelumalleista ja uskomusjärjestelmistä saadakseni etäisyyttä arkaaisen rukoilevaisuuden täyttämään pappilakasvatukseen. Isän ylioppilaskeväänä ehdottamansa äidinkielen opettajan ura ei sittenkään tainnut olla ainoa mahdollinen.

Isä virikkeisti erilaiseen

Vaikka isä oli tiukka kristillinen arvokasvattaja, ”tulisieluiseksi” nimitetty hengenmies, arvostettu asiantuntija ja PR-mies niin uskonasioissa kuin yhteiskunnallisissa tehtävissä, nuorten kasvattajana hänestä kasvoi utelias avarakatseinen elämän ja uuden tiedon opiskelija, joka kunnioitti opillista sivistystä. Kahden viran ohella hän suoritti Suomen kesäyliopistoissa kasvatustieteen, psykologian, sosiologian ja sosiaalipolitiikan arvosanoja kuolemaansa asti.

Isä oli aikuisikäni tärkein mentori, henkinen neuvonantaja, kuuntelija, opiskeluni aktiivinen kannustaja, ymmärtäjä. Meistä tuli myös ystäviä, kun pohdimme tiedon, oppimisen, opetuksen saloja. Hän kannatteli henkisesti siihen, että jaksoin puurtaa uskontotieteen väitöskirjan omasta synnyinyhteisöstä. Ongelma ei ollut minulle vähäinen, vaikka olin motivoitunut.

Isän kuolema paria vuotta ennen väitöstä nosti surun sijasta pahan sisun: väitöskirja tehdään, vaikka isä meni pois ennen kuin ehti kokea elämänsä odotetuimman täyttymyksen, esikoistyttären tohtoroitumisen isän rakkaasta synnyinyhteisöstä. Isä tuli virittäneeksi tahtomattaan uteliaisuuden uuteen, outoon. – Myöhemmin erosin vanhempien kirkosta, kun uskonto ulkoisena systeeminä menetti tehtävänsä.

Uskontotieteen väitöskirjavirike

Turun yliopiston vertailevan kansanrunoudentutkimuksen ja uskontotieteen cum laude approbaturin suullisessa tentissä oikaisin ja tarkensin Ari Haavion Suomen uskonnolliset liikkeet -kirjan tietoja Länsi-Suomen rukoilevaisuuden opista ja rituaaleista. Tentin jälkeen Honko tiedusteli, olinko ajatellut tutkijanuraa. En tiennyt edes, mitä kysymys tarkoitti: ”Ei tarvitse mennä Intiaan asti tutkiakseen uskontoja. Gradun ja väitöskirjan voi tehdä omasta uskontokulttuurista.” Honko oli neuvokas tohtorikasvattien rekrytoija, vaikkei juurikaan ehtinyt ohjaamaan sosiolingvistis-antropologiseksi muodostunutta väitöshankettani. Teoriaeväät sain kielitieteen puolelta, sosiolingvistiikasta.

Honko silotti tutkijanalun polkua järjestämällä kannustinstipendejä. Hän haastoi jatko-opiskelijansa esitelmöimään jo varhain kansainvälisiin kongresseihin sekä kirjoittamaan, julkaisemaan ja osallistumaan opetustoimintaan.

Uskontotieteen pääaineopintojen ohella tein sivulaudaturtyötä suomen kielestä professori Osmo Ikolan johdolla. Hän kannusti Länsi-Suomessa tehtäviin murteenäänitysstipendeihin, joita sainkin kolmesti. Ne tukivat päätöstä jatkaa uskontotieteen tohtoriopintoja, koska ne lisäsivät tietämystä länsisuomalaisten murteenpuhujien uskonnollisista asenteista. Monet puhuivat vapaasti uskon merkityksestä elämässään. Toisinaan koin olevani rippiäiti, sielunhoitajakin. ”Jaa sää oles se Antola flik, ei se mittä, aloteta vaa.” Isä-Antola tunnettiin puhujana, rukoilijana, hyvänä veisaajana ja sielunhoitajana. Murrenauhoihin tallentui arkaluontoista aineistoa intiimeimpinä ensikäden memoraatit. Nauhuri oli toisinaan suljettava. Etnografinen dynamiitti olisi räjähtänyt.

Tohtorandin opinto-ohjaus

Kolmantena opiskeluvuotena palasin rukoilevaisisän vanassa Länsi-Suomen kokouksiin, seuroihin. Nyt nauhuri ja muistiinpanovälineet mukana.

Opintotöiden ja jatko-opintojen ohjauksen koin hölläksi 1960- ja 1970-luvulla. Vuodet 1969–1973 olivat poikkeus. Ajoitukseen nähden metodikoulutukseni tieteellinen juuri kumpuaa professorien Matti Kuusen ja Lauri Hongon vuoroin Helsingin ja Turun yliopistoissa järjestämistä metodi- ja jatkokoulutusseminaareista, joissa jokainen oli aktiivinen. Referaattiemme pohjalta keskusteltiin, debatoitiin ja oltiin innostuneita yhä uuden löytämisestä tieteen imponoivien eksperttien johdatuksessa.

Suomen uskonnolliset perinteet olivat samoihin aikoihin uskontotieteen keskiössä: Suomen Akatemian humanistinen toimikunta rahoitti monitieteistä Suomen uskonnollisten traditioiden ja yhteisöjen tutkimushanketta, jonka tutkijastipendiaattina ja sihteerinä sain tieteidenvälistä jatko- ja keskustelukoulutusta. Koin tutkimusasetelmani ajankohtaiseksi ja mielekkääksi. Projektin vastuullisten professorien Mikko Juvan, Kauko Pirisen ja Juha Pentikäisen kanssa oli tilaisuus keskustella työstäni. Honko ohjasi virallisesti väitöshanketta. Pentikäinen virikkeisti uskontoantropologisesti.

Pohdinnoissa Helsingin yliopiston silloisen suomen kielen professorin Pentti Leinon kanssa sain apua tutkimusmetodien kombinoinnista ja sermeemianalyysiksi kutsumastani saarnojen rakenneanalyysin toimivuudesta. Turun yliopiston silloinen suomen kielen vs. apulaisprofessori M. K. Suojanen teki huomionarvoisia huomautuksia väitöskirjatyön sosiolingvistiseen osaan.

Kun tuolloin ei vielä ollut tarjolla humanistille tieteenfilosofian, tieteen metodin, tieteellisen kirjoittamisen, tutkimusetiikan, tiede- ja tietopolitiikan kursseja, turisimme maallikkoina laitoskahveilla maallikoina joskus, että miten tiedettä oikein tehdään. Vuonna 1991 perustettu Tutkimuseettinen neuvottelukunta antoi vasta vuoden 2010 alussa ohjeistuksen humanistisen, yhteiskuntatieteellisen ja käyttäytymistieteellisen tutkimuksen eettisistä periaatteista. Uudistetut hyvän tieteellisen käytännön ohjeet se otti käyttöön vuoden 2013 alussa.

Väitöskirjassa ja edeltävissä opintotöissä käytin paljon tieteelliseltä kalskahtavia käsitteitä. Vastaväittäjä sai aiheen huomauttaa väittelijän kirjoittaneen itsensä lähes ulos siitä raamista, että tutkii omaa uskonnollista lapsuusviitekehystään. Väitöskirjassa kutsuin itseäni ”ominaisuusstatuksiseksi insideriksi” erotukseksi ”suoritusstatuksisesta insiderista” pitääkseni erossa sen, että on eri asia tulla synnytetyksi johonkin kulttuuriympäristöön kuin sisäistää lisäksi synnyinkulttuurin mukainen uskonnollinen herätys, rukoilevaiskäsittein ”lakiherätys” ja ”hurskas herätys”. Ellei tätä erottaisi, suomensuomalainen ihminen ei voisi tutkia suomalaisuutta, Suomea, kulttuurijuuriaan. Vain vieraskulttuurinen olisi pätevä siihen.

Paljoa myöhemmin minussa syntyi halu kyetä kirjoittamaan niin läpinäkyvästi, että näyn omassa tekstissäni. Humanistin ”objektiivisuus” on mahdotonta. Kääntäjäkään ei ole mekaaninen sananikkari, vaan kirjoittaa kokonaan uuden luomuksen. Tietokirjoittaminen tarjosi kiinnostavan haasteen ”kääntää” tieteen koodia ilman sen erityisjargonia. Sanomalehtikirjoittaminen motivoi minua siksi edelleen. Haluan palauttaa suomalaiselle yhteiskunnalle sitä, mitä olen saanut, jotta kirjoittamaani ymmärtäisivät muutkin kuin viisi kollegaa.

Kiinnostuksesta osallistuin tietokirjoittamisen monimuotokoulutukseen Oriveden opistossa 2004–2005. Se käsitteli muun muassa tietokirjoittamisen lajeja, luovan työn prosessia, kertovan tekstin ja draaman perusteita, tiedon popularisointia, henkilökohtaisuutta ja mielipidettä, oman tietokirjan suunnittelua. Kurssi poiki 15 opintoviikon kirjoittajakoulutuksen perusopinnot Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa humanistisen tiedekunnan tutkintovaatimusten mukaan 2005.

Onko väitöstyön rationalisointi mahdollista?

Lauloin ensikonserttini Eurajoen kirkossa 30-vuotiaana sen kunniaksi, että isä pääsi mahasyöpäleikkauksen jälkeen sairaalasta. Ihmeparannuskokemuksesta huolimatta syöpä vei isän hautaan 62-vuotiaana kaksi vuotta ennen väitöskirjani valmistumista. Surutieto mykisti. En itkenyt sitä, mitä en hyväksynyt edes tapahtuneeksi. Kirkkoherra, teologian tohtori Anssi Simojoki toimitti siunauksen kymmenen papin avustamana Eurajoen täpötäydessä kirkossa. Isän arkkua kirkkoon kannettaessa seisoin urkujen takana kädet nyrkissä. Vain minä ammattilaulajasiskon sijasta pystyin esittämään siunaustilaisuudessa urkusäestyksellä laulusoolon, Erkki Melartinin Oi isä meidän, Isä taivahissa, – - sun tahtos yksin tapahtuva on. Antolan perhekuoro lauloi arkun äärellä. Olin mukana ulkopuolisena näyttelijänä; alitajunta kammitsoi tunteet.

Suremattomuus kostautui. Vuoden kuluttua en jaksanut mennä töihin. Olin uupunut ja syvästi masentunut. Puoliso järjesti vuoden kirjoitusaikataulun päämääränä tohtorinväitökseni syksyllä 1978. Terapia ja työnarkomania kohensivat oloa. Kirjoitin väitöskirjan IBM:n sähkökoneella uskontotieteen assistentin työhuoneessani. Ei tarvinnut huolehtia lapsista, kotitöistä eikä olla iltaisin kotona. Puoliso nikkaroi puisen ruoankantotelineen, jolla toi apetta työhuoneeseen. Assistentin työpäivän jälkeen alkoi väitöstyöpäivä.

Väitöskirja ja rahoitus

Ylioppilaasta tohtoriksi vei 15 vuotta, vuodet 1963–1978. Koska tapasin puolisoni jo ensimmäisenä opiskeluvuotena, toimeentulo merkitsi perheen yhteistä toimeentuloa. Puolisoni Matti K. Suojanen oli Konginkankaan kansakoulunopettajani Helvi Suojasen poika, jonka etäisesti tunsin Äänekosken yhteiskoulun oppilaana Konginkankaan pappila-ajoilta. Tavatessamme hän oli Turun yliopiston suomen kielen professorin Osmo Ikolan henkilökohtainen assistentti ja Turun ylioppilasteatterin johtaja, myöhemmin Tampereen yliopiston suomen kielen professori.

Olimme töissä koko opiskeluaikamme, minä kahdessakin työpaikassa samaan aikaan yliopisto- ja lauluopintojen ohella. Matti väitteli vuonna 1976, minä kaksi vuotta myöhemmin. Synnytin Kimmon 20-vuotiaana, Tytin 24-vuotiaana ja väittelin 33-vuotiaana. Maksoimme aravalainaa, kotiapulaisten palkkoja, mökkeilimme, kävimme kansainvälisissä ja kansallisissa kongresseissa. Synnytysten jälkeen menin seuraavan viikon jälkeen töihin.

Vanhemmat kustansivat ensimmäisen opiskeluvuoden lainalla, jonka maksoin takaisin. Opetin tuntiopettajana suomen kieltä, kuvaamataitoa ja kirjoitusta Aurajoen yhteiskoulussa, yhtenä lukuvuonna peräti 24 viikkotuntia. Annoin pianotunteja ensimmäisessä yhteisessä kodissamme ostettuani velaksi Hellas-pianon. Toimin Hongon laitoksen alemman palkkaluokan viransijaisassistenttina jopa yhden neljäsosankin palkkauksen verran. Sain vihdoin kolmivuotisen määräyksen uskontotieteen assistentiksi. Lisätienestiä antoi sivutoiminen yliopisto-opetus.

 Päivikki Suojanen väitöslahjojensa ympäröimänä Turun kodissaan väitöspäivää seuraavana aamuna 1978

Kuva 2. Päivikki Suojanen väitöslahjojensa ympäröimänä Turun kodissaan väitöspäivää seuraavana aamuna 1978.

Laitosstipendien lisäksi sain 17 apurahaa 12 eri kohteesta väitöstyövuosina 1970–1978.  Vastaväittäjänä Lauri Honko ei päästänyt respondenttia helpolla. Väitöstilaisuus kahvitaukoineen kesti kolmisen tuntia.

Uskontotieteen väitöskirjani innovoi suomalaiseen uskontotieteeseen sosiolingvistisen paradigman. Erityisalaani aloin myöhemmin kutsua viestintäantropologiseksi. Varsinainen sosiolingvistiikan pioneeri Suomessa oli puolisoni, suomen kielen professori Matti K. Suojanen. Koska suoritin suomen kielessä sivulaudaturarvosanan, kieli ja viestintä puhuttivat meitä ja tieteellisesti niin sosiolektin kuin idiolektinkin osalta. Puolisoni toimitti kanssani teoksen Sosiolingvistiikan näkymiä (1982), johon myös itse kirjoitimme.

Lienen niitä harvoja suomalaisia professoreita, joka on pitänyt neljän eri tieteenalan peruskursseja, uskontotieteen, folkloristiikan, etnologian, etnomusikologian. Tieteen moniottelijuus on houkutellut periaatteella ”ei pelkästään yhtä asiaa syvältä, vaan voileipäpöytä moniaalta”.

Mistä se puhuu, mitä se sanoo?

Lapsuusseuroissa virisi halu ymmärtää, mitä puhuja sanoo; miksi käyttää outoja sanoja, vaikka ne tuntuvat suomenkielisiltä; miksi liikuttuu, pyyhkii silmiä, ristii kädet, korottaa ääntä, taukoilee, viittelöi käsillä, huojuttaa vartaloa.

Ilman musiikin kosketusta olisin kammitsoinut persoonastani etsijän ja moniottelijan intohimon. Seuraveisuun kuuleminen seuratuvissa lapsesta, ryhmälaulu- ja yksilösäestykset, pianotunnit, pianoesiintymiset, pianonsoiton free lance -opetus, oman äänen koulutus, kuorot, musiikkiopisto-, konservatorio-opinnot, yksityiset laulutunnit Sibelius-Akatemian laulutaiteen lehtorin Antti Koskisen johdolla, liedin mestarikurssit, ulkomailla opiskelu, omat kirkko- ja liedkonsertit koti- ja ulkomaissa, oopperakuoro ja äänenjohtajuus, äänitykset ja osallistuva havainnointi rukoilevaisseuroissa takasivat perusosaamisen, jonka avulla yhdistin uskontotieteen ja musiikkiantropologian näkökulman monografiassani Finnish Folk Hymn Singing: Study in Music Anthropology (1984).

Väitöskirjan pohjatyötä varten koostettu rukoilevaisseurojen kenttätyöaineisto tarjosi seurapuheen lisäksi seuraveisuun tutkimusfokuksen herättäen kysymyksiä, miksi rukoilevaisseurojen säestyksetön veisuu on epäyhtenäistä: miksi ”nuattia ois piisanna, vaan sanat loppu kesken”, miksi ”jokainen laulaa omalla nuotillaan”. Kuten kansanrunot, seuraveisuu on toisintoista. Luvialla on ”eri nuotti” kuin Lappi Tl:ssä. Kehitin kaaviot seuraveisuun valta-, normi- ja tunnerakenteista. Koska tunsin jopa henkilön, joka käytti tietynlaista melismaa, ”niekkua”, ja hänen asuinpaikkakuntansa, otsikoin yhden artikkelin Äksyilevätkö veisaajatkin? (1980).

Päivikki Suojanen kolmen alan dosenttina Turun, Jyväskylän ja Tampereen yliopistoissa 1980-luvulta lukien

Kuva 3. Päivikki Suojanen kolmen alan dosenttina Turun, Jyväskylän ja Tampereen yliopistoissa 1980-luvulta lukien.

USA:n vuosina 1985–1986, 1989–1990 kiinnostuin satelliittisaarnaajien viestintätavoista, sitten Suomessa poliitikkojen ilmi- ja piiloviestinnästä, 2000-luvun loppupuolella Suomen evankelisluterilaisten pappien messusaarnaviestinnästä. Muusikkous palveli tieteellisen kiinnostuksen päämääriä kirjoittaessani musiikkiantropologisen monografian suomalaisesta kansanveisuuviestinnästä. Tutkimusintressieni suurin yhteinen tekijä on suostutteleva viestintä.

Uskontotiede merkityksenä

Uskontotiede antoi ponnahduslaudan pappilan arkaaisesta herätysliikekristillisyydestä kulttuurimoneuden problematiikkaan ja sen ymmärtämisen yrittämiseen. Yhdensuuntainen ammatti ei riittänyt. Puuhastelen, harrastan. Siksi olen kakkonen tai sadas jokaisessa intressipiirissäni.

Professorinimityksen jälkeen murehdin ensin, etten ehdi muodostaa omaa tieteen koulukuntaa Lauri Hongon tapaan. Siihen oli alkuun ambitioita, jotka kuivuivat professuuriajan lyhyyteen ja intressipiirien runsauteen. Mikä perimmäisesti merkitsi, on luovuus. Luovuuden raja olen vain minä itse. Mikä sen alittaa, sitä ei tarvita, ei ehdi.

Koen eläneeni etuoikeutetun elämää, paitsi tiedenaisena. Kun opiskelin, tein väitöskirjaa, ”harrastin” kiinnostuneisuutta tieteeseen, taiteeseen, pikkutienaamisiin laitoksessa, olin vaaraton, jota ylempi saattoi vähän neuvoa, ystävällisesti opastaa. Kun tohtoriuduin, elämä karskiintui. Hyväntahtoisista ylemmistä tuli kilpailijoita, julkaisuideoiden kadehtijoita. Tieteen raadollisuus ja pienet tiedeympyrät paljastuivat. Viranhauissa sama tieteellinen julkaisu vaihtui samalla asiantuntijalla meriitistä dismeriitiksi samoin perustein eri virkoihin.

Uskontotiede, kansanperinteentutkimus ja kulttuuriantropologia tarjosivat pelastusliivin kulttuurimoneuden ymmärtämiseen, myös tieteellisen paikalliskulttuurin.  Elvytyksettä en olisi elänyt pelkästään yliopistoprofessorina, vaikka se avarsi, opetti ja viritti.

Väitöskirja osoittaa kyvyn tieteelliseen ajatteluun. Jos olisin väitellyt 10 vuotta myöhemmin, kuten naiset kai yleisesti nyky-Suomessakin, väitöskirjaan olisi siivilöitynyt henkilökohtaista tiedenäkemystä ja ennen kaikkea kokemusta. Sitä minulla ei ollut 10 vuotta nuorempana. Ahnehdin elämää eteenpäin. Oli paljon edessä. Elämä sykki elohopeana. Minulle väitöskirja oli halveksimatta syntymäympäristöni uskontoelämän kertausta tieteen voimasanoin. Suoriuduin magnalla ja itsekunnioituksella.

Uskontotiede ohjasi opettajaksikin

Honko ohjasi mentoroitaviaan myös opetustehtäviin jo maisteriopiskeluvaiheessa. Sitten 26-vuotiaana tapahtuneen ensimmäisen yliopistollisen opetuskauhukokemuksen (AV-kurssi Hongon samanaikaisen tohtorandin, dosentti Olli Alhon uskontotieteen peruskurssilla syksyllä 1971) olen nauttinut opettamisesta. Monologiluentojen pitäminen vaivasi yksisuuntaisena viestintänä. En tiennyt, mihin puheeni menee, mitä vastaanottajan päässä tapahtuu.

Emeritaprofessori Päivikki Antola suomalaisen messusaarnan kenttätutkijana 2005–2009

Kuva 4. Emeritaprofessori Päivikki Antola suomalaisen messusaarnan kenttätutkijana 2005–2009.

Ryhdyin kehittämään opetusta rakenteellisesti, esitysteknisesti osallistavaan, viestin perillemenoa tarkkailevaan suuntaan. Haastoin itseni täysillä Jyväskylän yliopiston professuurissa. Turun yliopistossa kävin tohtorandina avaamassa ääneni Fennicumin studiossa ennen luentojani.

Vertaileva uskontotiede vei uteliaisuuteen toiseudesta siinä määrin, että halusin oppia tuntemaan opiskelijoitani ja heidän tapaansa jäsentää asioita. Havaitsin etuoikeuden toimia henkisenä kehittäjänä ajattelun, tiedon, tunteen ja ymmärtämisen saralla. Otin mentoroinnin vakavasti. Menetelmäohjaus oli minulle kahdenkeskisen vuorovaikutussuhteen edistämistä tietyssä ongelma- ja tehtäväkentässä. Suhde perustui avoimuuteen, molemminpuoliseen luottamukseen ja tasa-arvoisuuteen, ei asiantuntijan ylemmyyteen, jota itse vielä sain kokea opiskeluaikana.

Kohti vieraita kulttuurikokemuksia

40-vuotiaana asuin mieheni ja tyttäreni kanssa vuoden Indianan Bloomingtonissa Yhdysvalloissa. Tutkin amerikansuomalaisia ensin Indianan yliopiston Uralic and Altaic Studies -laitoksesta käsin Suomen Akatemian nuorempana tutkijana, sitten Floridassa vierailevan professuurin aikana Marylandin yliopiston antropologian laitoksesta käsin 44–45 -vuotiaana yhdessä puolisoni kanssa. Luennoin myös edellä mainituissa laitoksissa eri teemoista. Konsertoin monikielisin ohjelmin eri puolilla USA:a. Puolison kanssa kehitin luentokonsertit, jotka tulivat suosituiksi amerikansuomalaisissa konteksteissa perinteisten amerikansuomalaisvaltioiden lisäksi niin itä-, länsi- kuin keskivaltioissa ja vuotuisilla Finn Festeillä.

Jyväskylän yliopiston etnologian apulaisprofessoriksi minut nimitettiin 47-vuotiaana. Ollessani 50-vuotias äiti kuoli ja minulla todettiin rintasyöpä. Olin 53-vuotias, kun apulaisprofessuuri muuttui professuuriksi, opetusalana folkloristiikka.

Päivikki Antola tieteen kiertävänä matkasaarnaajana ja yleistajuisten artikkelien kirjoittajana 2010-luvulla

Kuva 6. Päivikki Antola tieteen kiertävänä matkasaarnaajana ja yleistajuisten artikkelien kirjoittajana 2010-luvulla.

Koordinoin 1990-luvulla Jyväskylän yliopiston ja Nairobin yliopiston Institute of African Studies -laitoksen välisen, Suomen Akatemian tukeman, viisivuosittain uusittavan monitieteisen tutkimus-, koulutus- ja tutkijanvaihto-ohjelman Cultural Encountering, Change and Cultural Image in Multicultural Settings. Opetin laitoksessa, ohjasin hankkeen tohtorandeja ja tein tutkimusta Nairobin kolmessa slummissa kenialais-suomalaisen tutkimusryhmän johdossa. Kenttätyö tutustutti erilaisen maanosan varjoihin, keskelle kurjuutta, nälkää, työttömyyttä, yhteiskunnallisia ongelmia, rikollisuutta, korruptiota, väkivaltaa, ihmissuhdeongelmia, tasa-arvon puutetta, AIDS:ia ja malariaa. Slummi johdatti havaitsemaan omia länsimaisia ennakkoluuloja, oppimaan erilaisuudesta ja oman kotimaan lintukotokansasta, joka valittaa lähes kaikesta, vaikka on syntynyt hopealusikka suussa.

Kulttuurien tutkimuksen metodologia, kulttuurien sanallinen ja sanaton viestintä, musiikkikulttuurit ja kulttuurivähemmistöjen ongelmat ovat kiinnostaneet minua ja kiinnostavat edelleen.  Olen tehnyt kulttuuriantropologista kenttätyötä Euroopan (Italia, Unkari, Puola, Viro, Jugoslavia) lisäksi Yhdysvalloissa ja Afrikassa. Olen tutkinut suomalaista kansansaarnaa, kansanveisuuta, uskonnollista ja poliittista suostuttelua, amerikansuomalaista etnistä identiteettiä, arvomaailmaa ja viestintätapoja sekä Kenian etnisten kulttuurien kohtaamista, kulttuurikuvaa ja muutosta maaseudulla ja kaupungissa.

Synnytetty sisällä, katsonut läheltä vielä lähemmäksi, läheltä kauas, vihdoin kaukaa lähelle – se minä olen.