Teemu T. Mantsinen

Teemu T. Mantsinen väitöstilaisuudessaan 13.9.2014. Kuva: Hannu Heinonen

FT
s. 1978, Väitöstilaisuus 13.9.2014

Vastaväittäjä: FT Eila Helander
Kustos: professori Veikko Anttonen
Väitöskirja: Helluntailaiset luokkakuvassa: Uskontokulttuuri ja yksilön luokka-asema Turun helluntaiseurakunnassa. Turun yliopiston julkaisuja – Annales Universitatis Turkuensis. Sarja – ser. C – tom. 387. Scripta Lingua Fennica Edita. Turku, 2014.

Maisemareittiä tohtoriksi

Onnellinen on se, joka voi tehdä elämässä asioita, joista aidosti pitää. Uuteen (maahan, maisemaan tai kulttuuriin) tutustuminen on yksi elämääni jäsentävä tekijä. Rantalomailun sijaan valitsen kaupungit, historialliset kohteet ja vuoriston. Mieltymykseni vuoristoteihin ja matkailuun näkyy myös urapolussani. Suoran tien sijaan olen käyttänyt maisemareittiä. Tarkkaan harkiten olen harkinnut useamman kerran, tutustuttuani ensin toisenlaisiin ympäristöihin.

Kansalainen Teemu T. Mantsinen syntyi Joensuussa helluntailais-kristilliseen perheeseen. Myöhemmin isäni muutti helluntailaissaarnaajan ja -pastorin töiden perässä Kiteelle, Ikaalisiin ja Suolahteen, joihin häntä seurasin, alaikäinen kun olin. Isäni seurassa tutustuin erilaisiin paikkakuntiin, ihmisiin, uskonnollisiin perinteisiin ja niiden moninaisiin puoliin. Vierailevat saarnaajakollegat olivat itselleni lapsena mielenkiintoisia, sillä heidän kertomuksensa siirsivät hiljaista tietoa uskontokulttuurin kulissien takaisesta elämästä tulevalle tutkijalle. Toki tuolloin en asiaa näin ilmaissut, olin vain kiinnostunut kaikesta uudesta – oli se sitten tietosanakirja tai isojen poikien puheet. Myös sukuni monipuolinen uskontoperinne, joka koostuu ortodoksisesta, luterilaisesta, baptistisesta ja helluntailaisesta traditioista, ohjasi tiedonmuodostustani maailmasta ja ihmiskunnasta.

Näinä lapsuuden ja nuoruuden vuosina olin paitsi itse uskonnon harjoittaja, mutta myös kiinnostuin itse niistä tavoista, millä uskontoa tehtiin ja tulkinnoista, jotka syntyivät sosiaalisessa ympäristössä. Tätä kiinnostusta luonnollisesti ruokki helluntaiherätyksen kirjavuus, monet tulkinnat ja erilaiset persoonat. Erityisen mielenkiintoinen oli kieli, miten sitä käytettiin ja mitä sillä luotiin. Onnellinen olin siinäkin suhteessa, että liikuin piireissä, joissa tiedostettiin kielen ”erityislaatuisuus”, eli kontekstispesifi rakentuneisuus. Tuolloin olisin määrittänyt sitä jollakin toisella tavalla, mutta perusajatus on sama. Kun uskostaan todistanut kertoi värisevällä äänellä ”päivääkään en vaihtaisi pois”, tiesimme kavereideni kanssa tämän olevan tietynlainen pakollinen klisee, mikä ei vielä kerro juuri mitään kertojan henkilökohtaisista kokemuksista.

Kouluaikani oli pettymys. Mitä pidemmälle opiskelu eteni, sitä tasapäistävämmäksi koulu kävi ja lahjakkaat tylsistyivät. Itseni toteuttamiseksi ja rajojeni ylittämiseksi halusin etsiytyä pidemmälle. Sama koulujärjestelmä ei kuitenkaan tuntunut kovin houkuttelevalta. Peruskoulun päätteeksi nuoren on tehtävä omia uranvalintojaan. Vaihtoehtoni vaihtelivat arkkitehdistä parturiin. Lopulta päädyin lukion sijasta helluntaiherätyksen raamattukouluun. Tuolloin tarkoituksenani oli käydä vain syksyn kurssi ja palata uravaihtoehtoihin sen jälkeen. Samaan aikaan Iso Kirja -opiston päättäjät alkoivat kehittää oppilaitoksen koulutusta ja kansainvälisten verkostojen kautta oppilaille tarjottiin mahdollisuutta opiskella USA:ssa akkreditoituja eli hyväksiluettuja korkeakoulututkintoja. Moninaisten vaiheiden jälkeen vietin opistossa kolme vuotta (1994–1997) ja loin pohjani helluntailaisuuden tutkimiseen helluntailaisen teologian ja seurakuntatyön opinnoilla. Niiden opintojen jälkeen olin vasta 19-vuotias ja tarkoituksenani oli jatkaa opiskelua vielä enemmän ja pidemmälle. Tuolloin haaveissani oli teologian tohtorius. Tohtori minusta tuli, mutta ei teologian alalta. Hyvä näin.

Turkuun

Suomessa 19-vuotiaille miehille tarjotaan mahdollisuutta olla hyödyksi isänmaalle. Siksi myös oma tieni vei asevelvollisuutta suorittamaan. Koska minussa asui pieni pasifisti, ja koska pidin armeijaa lähinnä sivistymättömien lasten tarhana, valitsin siviilipalveluksen. Vaasassa vietetyn koulutusjakson aikana etsin palvelupaikkaa. Löysin ilmoitustaululta tiedotteen vapaasta paikasta Turussa. Kohta istuinkin jo junan kyydissä kohti Turun Runosmäen vanhainkotia. Palvelin isänmaatani lukemalla lehtiä, soittamalla ja laulattamalla sekä pitämällä ikääntyneille muuten vain seuraa. Osallistuin myös vanhainkotien olympialaisiin, lajina joukkuekeihäänheitto; asukkaista ja työntekijöistä koottu joukkueemme voitti kultaa. Työni ohessa tutustuin kaupunkiin nimeltä Turku sekä sen uskonnolliseen kenttään.

Vapauduttuani asepalveluksesta toimin paikallisessa helluntaiseurakunnassa yhdessä ja toisessa toimessa. Hain myös sekä opiskelupaikkaa USA:sta sekä muutamaa pastorin paikkaa Suomen helluntaiherätyksestä. Opiskelupaikan sain Fuller Theological Seminaarista Kalifornian Pasadenasta, mutta rahoituksen vuoksi jätin paikan käyttämättä. Myös pastorinura jäi hakemisen asteelle. Lopulta totesin, ettei uskontonäkemykseni, teologiani ja hakemani paikat olleet toteutettava yhtälö. Siispä jotain muuta, ensiksi töitä; tein lyhyen (2 1/2v) ravintola-ala-uran Turun italialaisessa Trattoria Romana-ravintolassa, josta muistoksi jäivät paitsi työkokemukset, myös muualta muuttaneet ystävät, italialaiset ja kosovolaiset.

Ravintola-urani aikana ehdin myös miettiä tulevaisuuden suuntaa. Opiskelu ja tiedonjano sekä tutkiminen kiinnostivat edelleen. Harkitsin muutaman vuoden ajan yliopistoon hakemista sosiologian, historian, filosofian ja uskonnontutkimisen väliltä. Kiinnostukseni uskonnon ja uskonnollisten ihmisten elämän ja toiminnan ymmärtämiseen puolsi lopulta uskontotieteen valintakoetta. Historia putosi pois viimeisillä metreillä. Uskontotieteen oppiaineessa houkutti myös mahdollisuus saada opettajan pätevyys.

Uskontotieteen opiskelijaksi

Koska en ollut suorittanut ylioppilastutkintoa, tieni Turun yliopistoon kulki toisenlaista byrokraattista tietä – pääsy valintakokeeseen täytyi ansaita hakemuksella. Seurakuntatyöntekijän tutkinnon sekä teologian alemman korkeakoulututkinnon vuoksi tiedekunta hyväksyi minut hakijaksi, joten lukeminen saattoi alkaa. Luin samaan aikaan uskontotieteen ja historian pääsykokeisiin, mutta lopulta kävin vain uskontotieteen pääsykokeessa. Onnekseni totesin myöhemmin kesällä, että pääsykoepisteeni riittivät opiskelupaikkaan. Siis opintoja suunnittelemaan, tuumin, ja laadin tavoitteekseni valmistua ajoissa. Haaveissani siinsi myös jatko-opiskelu.

Humanistisissa oppiaineissa ei ole lainkaan tavatonta, että lukion juuri käyneiden, aloittavien opiskelijoiden joukossa on joku vuosiltaan kokeneempi kansalainen. Omassa vuosikerrassani (2005) olin 27-vuotiaana vanhin uskontotieteen opiskelija. Vuosikurssin opiskelijoiden joukossa oli monenlaista kulkijaa, useimmat kilttejä nuoria, lähes suoraan lukion penkiltä. Joukkoon mahtui myös eräs henkilö, joka yhdessä illanvietossa tivasi minulta, miksi en ole ”kuin me muut”, eli ateisti. En puuttunut hänen yleistyksiinsä minusta ja muista, mutta kysyin, miksi hän oli ateisti. Vastaus oli mielenkiintoinen, ”mä en pidä Jumalasta, kun se aina puhuu mulle ja käskee tekemään asioita”. No ihan tämänkaltaiseksi ateistiksi en halunnut ryhtyä. Yleensä ottaen viihdyin kuitenkin nuorten parissa, vaikka juhlimiskulttuurimme olivat jo iän puolesta erilaiset. Yritin myös olla mahdollisimman vähän pelottavan oloinen.

Koska koin olevani ”vanha”, suunnittelin opiskelutahtini sellaiseksi, että ehtisin elämässäni kerryttää myös eläkettä työuralla opiskelun jälkeen. Opiskelijuudessa alhainen tulotaso ei ole koskaan niin kiehtova, että se houkuttaisi pitkään opiskelu-uraan. Valmistuin maisteriksi toukokuussa 2009, alle neljä vuotta opiskelujen aloittamisen jälkeen. Siinä ajassa ehdin suorittaa sivuaineopinnot sosiologiasta, psykologiasta, pedagogiikasta, poliittisesta historiasta ja valtio-opista sekä opettajanpätevyyden uskonnon, psykologian ja historian aineista. Silti, vaikka kerrytin opintopisteitä enemmän kuin lääkäri ikinä sallisi, tunsin oloni laiskaksi. Paremmalla suunnittelulla olisin ehtinyt suorittaa vielä muutaman sivuaineen lisää ja lukea enemmän perustavista uskontotieteen teorioista. Osaltaan laiskuuden tunne on perua peruskouluajalta, jolloin totuin pääsemään hyvin matalasta rimasta turhia yrittämättä, toisaalta tunne on peräisin, no laiskuudesta.

Uskontotieteen jatko-opiskelijaksi

Jo Turun yliopistossa aloittaessani tavoitteenani oli tohtorintutkinto. Varhaisessa vaiheessa esitin professori Veikko Anttoselle unelmani, aloittaen itseni presentoimisen uskonnontutkijana. Suoritin opintoja laajasti myös tämän tähtäimen vuoksi. Asiantuntijuus ei tule toivomalla, vaan tutustumisella ja ahkeralla lukemisella. Laajasti opiskelemalla oppii paitsi asiantuntijuutta usealta alalta, myös kriittisyyttä niin muiden kuin itsensä ajatuksille. Maisterin tutkinnon opinnäytetyöni tein uskosta kertomisen narratiivisesta rakentumisesta helluntailaisopiskelijoiden kerronnassa. Innokkaana uuden tekstin tuottajana kirjoitin gradustani lähes kaksi kertaa niin pitkän kuin olisi tarvinnut. Jälkikäteen olisin karsinut siitä paljon, mutta pääasiaan eli analyysiin ja tuloksiin olin tyytyväinen. Maisteritason tutkimukseksi sain sentään jotain aikaiseksi.

Väitöskirjatutkimuksen aiheeksi valikoitui uskonnon ja yhteiskuntaluokan suhde. Miten tähän päädyttiin, on yhtäältä johdonmukainen tarina, toisaalta alkumyytti. Olin kiinnostunut uskonnollisen yhteisön muutoksesta, tai tarkemmin sanottuna pidin sitä toteutettavana aiheena. Professori Anttosen kanssa keskustellessamme pohdimme muutos-teemaa, erilaisia teoreettisia lähestymistapoja ja ideoita. Jossain vaiheessa sana keskiluokkaistuminen lausuttiin. Koska tämä oli aihe, jota uskontotieteessä ei oltu paljon käsitelty, Suomessa ei käytännössä lainkaan, se kiinnosti niin professoria kuin idealistista opiskelijaa, joka halusi kontribuoida jotain uutta. Jokin toinen aihe olisi ollut helpompi ja yksinkertaisempi, mutta miksi mennä sieltä, missä aita on vain kahden metrin korkuinen.

Jatko-opiskelijuus alkoi toiveikkain odotuksin ja epävarmoin tuntein. Nopean valmistumisen vuoksi opintotukioikeutta oli vielä jäljellä, eli pystyin aloittamaan opinnot ja tutkimuksen heti maisteriksi valmistumisen jälkeen. Pettymyksiä oli silti luvassa muutaman vuoden ajan, kun apuraha toisensa jälkeen jäi saamatta. Tervetuloa akateemiseen rulettiin! Pettymystä lisäsi myös luvatun akatemiahakemuksen kuivuminen kokoon jo ennen hakemuksen lähettämistä sekä hakemusprosessin herättämiin kysymyksiin saamatta jääneet vastaukset. Tervetuloa akateemiseen small-talkin ja todellisuuden rajamaastoon! Sittemmin laitoksen jatko-opinto-ohjelma on kehittynyt opiskelijoita paremmin perehdyttäväksi. Lopulta Turun yliopistosäätiö palautti jatko-opiskelijan uskon omaan tekemiseen apurahan muodossa. Myöhemmin tutkimusta tuki myös Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahasto. Jatko-opiskelujen ohessa, apurahojen päälle ja välissä, sain myös luennoida muutamilla uskontotieteen kursseilla, eri opistoissa ja omassa yliopistossa. Etenkin ”Suomen uskonnollinen kenttä” -kurssin luennoiminen useampaan otteeseen oli opettava kokemus. Vaikka yleiskäsitykseni aiheesta oli jo suhteellisen hyvä, sain kahlata muutaman julkaisun läpi tutustuakseni Suomen uskonnolliseen maastoon aikana ennen kristillistä kirkkoa. Jos vaikka mokomat kysyisivät jotakin.

Samana vuonna kun yliopistosäätiö myönsi apurahan, pääsin tutustumaan myös akateemiseen konferenssielämään. Euroopan uskontotieteellisen seuran (EASR) vuotuinen konferenssi järjestettiin vuonna 2011 Budapestissa. Ensimmäinen kerta on aina hieman hapuilua, eikä oma kokemukseni ollut poikkeus. Monta konferenssia ja kokemusta rikkaampana voin nyt sanoa, että jatko-opiskeluaika perehdytti perusteellisesti myös tähän omaan kulttuuriinsa sen monine rituaaleineen. Ensimmäisen kerran osittaisen ulkopuolisuuden tunteen jälkeen sain varovasti työnnettyä pääni sosiaaliseen areenaan, ja paljon puhuttu verkostoituminen onnistui, vaikka sitten suomalaisen vaatimattomasti.

Tutkin väitöskirjaani varten helluntailaista yhteisöä. Lähtökohtani oli siinä mielessä edullinen, että käytännössä olin tehnyt tutkimusta jo yli 30 vuotta. Saman edun kääntöpuoli toisaalta oli aiemman tiedon jäsentymättömyys ja dokumentoimattomuus. Työni ei ollut autoetnografinen raportti, vaan analyysi yhden yhteisön jäsenten elämästä. Kieli ja käsitteet olivat tuttuja, joten niiden vuoksi taustatutkimus oli nopeampaa kuin täysin uuden kulttuurin tutkimisessa. Vaikka jonkun toisen uskontokulttuurin tutkiminen olisi antanut etäisyyttä tutkijan ja tutkimuskohteen välille, olisi ollut tutkimusteknisesti epäekonomista jättää käyttämättä henkilöhistoriani tuoma etu. Samalla se nopeutti tutkimusprosessia, johon muuten olisi voinut mennä pidempään. Havainnoijan roolin ottaminen oli itselleni suhteellisen helppoa ja sitä auttoi small-talk -taidoissa hyödyllinen paikallissanaston tunteminen. Itseäni enemmän pohdin tutkijan roolin hämärtymistä tutkittavien kohdalla. Tästä syystä yritin aina mainita tekeväni tutkimusta, että keskustelija tietäisi olevansa tutkimuksen kohteena.

Uskontokulttuuriin tutustumisen sijaan sainkin käyttää enemmän aikaa teoreettisen puolen pohdintoihin, etenkin luokkatutkimukseen tutustumiseen. Tämä oli tarpeen, sillä olin aiemmin lukenut luokkatutkimuksesta vain päällisin puolin. Sosiologien avun ja laajan kirjallisuuden ja artikkeleiden lukemisen jälkeen kokonaisuus hahmottui pala palalta. Samalla kävi myös ilmi luokkatutkimuksen vahvat jakolinjat ja tunteita herättävät puolustukset. Sosiologian professori Seppo Pöntisen neuvosta en sitonut itseäni ja tutkimustani vain yhteen tiettyyn teoriaperinteeseen. Totesinkin luokkatutkija Erik Olin Wrightin huomion eri teoriaperinteiden täydentävästä vaikutuksesta hyödylliseksi lähestymistavaksi luokkatutkimukseen. Samalla vältin sitoutumasta minkään teorian tai aatteen puolestapuhujaksi. Tutkimuksen pitäisi tuottaa uutta ymmärrystä, ei puoltaa vanhoja jakolinjoja niiden itsensä vuoksi.

Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat

Väitöskirjan käsikirjoituksen tie hyväksytyksi ja painetuksi versioksi kesti pidempään kuin olin suunnitellut. Koska esitarkastus on niin miellyttävä kokemus, tein sen varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla lausunnonantajat eivät puoltaneet painatuslupaa. Koska aika on kallista ja elämä rajatun pituinen, ei minulla kuitenkaan ollut aikaa jäädä päätöstä murehtimaan, vaan pyrin muokkaamaan käsikirjoituksen selkeämmäksi, jolloin sen tekniset seikat eivät olisi esteenä ymmärtämiselle. Toki välittömästi kielteisen päätöksen saatua kognitiivinen ja emotionaalinen reaktio erosivat selkeästi. Vaikka aloin saman tien analysoimaan kritiikkiä ja rakentamaan tekstiä uudelleen, tunteiden tasolla hylkäys tuntui siltä, kuin koko ammattitaito asetettaisiin kyseenalaiseksi.

Ensimmäinen esitarkastus opetti uusia asioita. Yksi opetus oli se, että esitarkastajien valinta on syytä tehdä erityisen tunnollisesti ja muita asiantuntijoita hyväksi käyttäen. Tutkimusperinteissä, kuten luokkatutkimus, koulukuntien ja näkökulmien erot voivat olla hyvin vahvoja, minkä lisäksi tutkija voi olla tottunut käsittelemän aihetta vain oman erikoistumisalansa ja tutkimuksensa ympäristössä. Toinen opetus oli se, että useamman lukemiskerran jälkeen tekstiin voi mahtua yllättäviä huolimattomuudesta johtuvia virheitä. Kaikista oppimistani kokemuksista saatan kirjoittaa muistelmissani joskus vanhainkodissa. Merkittävin seuraus ensimmäisestä esitarkastuksesta oli kuitenkin se, että väitöskirjasta tuli entistä parempi ja selkeämpi. Vaikka sen ydin säilyi samana, argumentaatio, perustelu ja yksityiskohdat kohentuivat oleellisesti.

Lähetin käsikirjoituksen toiseen esitarkastukseen neljä kuukautta ensimmäisten lausuntojen jälkeen. Tällä kertaa vastaus oli myönteinen, työ oli hyväksytty. Professorit Nils G. Holm ja Eila Helander antoivat puoltavat lausunnot, ja pääsin työstämään käsikirjoituksesta painokelpoisen tuotteen. Professori Helander suostui vastaväittäjäksi, professori Veikko Anttosen toimiessa kustoksena.

Väitöspäivä

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Itse koin asian niin, että puolineuroottisen tarkasti suunniteltu on suurimmaksi osaksi tehty – ainakin jos kyseessä on strukturoitu rituaali, kuten akateeminen väitös tai karonkka. Tästä syystä päivä meni itseltäni kuin raiteilla edeten, koko ajan valppaana, mutta silti rituaalin rakenteisiin luottavana. Toivoin väitöstilaisuudesta asiassa pysyttäytyvää, jäsenneltyä ja tunnollista aiheen käsittelyä. Vastaväittäjä oli tässä suhteessa itselleni sopiva ja keskustelu kuulemma sitä seuranneiden mukaan hyvä. Itse olin kriittisempi, mutta tyydyin rituaalin päätulokseen, opinnäytteen hyväksymiseen. Päivän rituaalinen järjestys vei myös tästä eteenpäin turvallisesti, kättelyjonoon, kahville, small-talkiin, liivien vaihtoon ja lopulta karonkkaan, jossa rituaalit jatkuivat.

Turun yhdessä vanhimmista ravintolarakennuksista, Pinellassa, puitteet tohtorikaronkalle olivat tyylikkäät ja mikä tärkeintä, itseni näköiset. Karonkkapuheiden aikaan mielenkiinnolla tarkkailin, kuinka hyvin vieraat noudattaisivat perinteistä etikettiä, eli vastaisivat kiitospuheeseen samanpituisella puheella. Pidin tarkoituksella omat kiitokseni lyhyinä, koska virallisen illallisen jälkeen odotti vielä jatkokaronkka suuremman vierasjoukon kera. Kukaan vieraista ei onnistunut etiketin noudattamisessa, mutta ei myöskään väsyttänyt muita pitkäsanaisuudellaan. Siispä eteenpäin – oli samppanjan vuoro. Puu-Pinellan tyylikkäät puitteet ja alkusyksyn lämmin ilta elähdyttivät vieraita, ja vihdoin noin kello kymmenen alkoi FM(väit) myös rentoutumaan. Nyt se oli tehty, yksi päämäärä saavutettu ja työ voi alkaa.

Elämäni tohtorina

Turun yliopiston tohtoripromootio 29.5.2015, tohtorinarvon symbolien rituaalinen luovuttaminen. Kuva: Kristiina Hovi

Kun valmistuin, Suomessa oli ennätysmäärä työttömiä tohtoreita. Mahdollisesti lukumäärä tulee vielä lisääntymään, koska yliopistot suoltavat tohtoreita ja työmahdollisuudet akateemisella alalla eivät näytä yltiöoptimistisilta. Tässä tilanteessa koin olevani äärettömän onnekas ja etuoikeutettu, kun sain päätöksen ensimmäisestä post-doc -rahoituksestani jo ennen virallista valmistumistani. Samalla se tarkoitti aikaa uusien julkaisujen kirjoittamiselle, julkaisulle, joita tarvittaisiin jatkossa rahoitusta hakiessa.

Promootiokulkue laskeutuu arvokkaasti Aninkaistenkatua kohti kirkkoa. Kuva: Kristiina Hovi

Väitöskirjatutkimuksen muut julkaisut ovat vielä joko hyvin tuoreita, julkaisuprosessissa, tai kirjoituspöydällä; myöhemmin tiedämme, tuottiko tutkimus sellaista uutta, jota käytetään. Tutkijana en silti jäänyt odottamaan palautteita, vaan jatkoin uskonnon tutkimista. Koneen säätiön rahoituksella tutkimus uskonnosta luopumisesta on osoittautunut mielenkiintoiseksi ja poikinut myös kansainvälistä yhteistyötä. Tästä on hyvä jatkaa, vaikka tutkijan pätkätyöläisyys ensimmäisiä valmistumisen vuosia ja mahdollisuuksia määrittääkin. Toukokuun 2015 tohtoripromootio sulki juhlavuoden ja miekalla sekä hatulla varustettu tohtori asetettiin uusiin haasteisiin, uskontotieteen tohtorin ja tutkijan uran luomiseen.