FT, professori
s.1948, väitös 14.6.1996

Vastaväittäjä: Ilkka Pyysiäinen
Kustos: professori Anna-Leena Siikala
Väitöskirja: Ihmisen ja maan rajat. ’Pyhä’ kulttuurisena kategoriana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 646. SKS, Helsinki, 1996.

Uskontotiede elämässäni

Tornatorin poika Lahdesta

Miten kuulin ensimmäisen kerran uskontotieteestä? Palaan alkuvuoteen 1971. Olin pikkuhiljaa irtautumassa kouluajan kotikaupungistani Lahdesta. Istuin odottelemassa silloista tyttöystävääni hänen vanhempiensa talon olohuoneessa, ja poimin sohvapöydällä lojuvasta lehtikasasta Uuden Annan. Lehdessä oli juttu Olli Alhosta, joka oli toiminut näkyvästi 1960-luvun loppupuolella Suomen merkittävimmän kulttuuritapahtuman, Jyväskylän Kesän, toiminnanjohtajana. Muistan kiinnittäneeni erityistä huomiota mainintaan, että Alho – tuolloin 28-vuotias humanististen tieteiden kandidaatti – opiskeli Turun yliopistossa uskontotiedettä. En muista enää mitä mietteitä se minussa herätti, mutta muistan, että tiede, joka tutkii uskontoa ja uskontoja, kuulosti kiinnostavalta. Näkyvän kulttuuripersoonan akateeminen valinta luonnollisesti voimisti kiinnostusta.

Lukio-aikana 1960-luvun lopussa en ollut kuullutkaan uskontotieteestä. Olin radikaalina lukiolaisena ottanut etäisyyttä uskontoon sanan evankelis-luterilaisessa merkityksessä. Olin ylioppilaskirjoitusten reaalikokeessa vastannut buddhalaisuutta koskeviin kysymyksiin ja onnistunut yhdessä filosofian kysymysten kanssa pelastamaan reaalikokeesta siedettävän cumun arvosanan. Lisäksi lukioajan ystäväni oli tutustuttanut minut Krishnamurtiin, jonka itsekasvatuskirjoja minäkin sitten kävin lainaamassa Lahden kaupunginkirjastosta. Minulla ei kuitenkaan ollut tuolloin keinoja sovittaa elämääni ja ihmiskäsitystäni Krishnamurtin alleviivaamiin ajatuksiin, joiden mukaan yksilön on vapauduttava yhteiskunnan juurruttamista itsestäänselvyyksistä, jotta hän voisi nähdä miten itseymmärryksemme edessä on eräänlainen harso – jota hindulaisuudessa kuvataan sanskritinkielisellä käsitteellä maja – joka estää meitä irtautumasta egoa ylläpitävistä sosiaalisista pidikkeistä ja päästä käsiksi todelliseen itseemme.

Musiikkitoimittajan lyhyt ura

Olin päässyt ylioppilaaksi Lahdessa Kiveriön yhteiskoulusta toukokuussa 1970. Menin talveksi kaksivuorotyöhön Enso Gutzeitin aaltopahvitehtaalle. Isäni oli Gutzeitin miehiä ja olin ollut kesätöissä tehtaan eri osastoissa kouluvuosinani aina 16-kesäisestä asti. Asuimme lisäksi Gutzeitin talossa Tornatorilla (Tornalla) Hennalassa. Vapaavuotenani 1970–1971 pidin paikallisessa Etelä-Suomen Sanomissa pop-palstaa ja senttasin juttuja viikoittain rockmusiikista. Muutin maaliskuussa 1971 tyttöystäväni kanssa Helsingin Kallioon pieneen yksiöön. Rock-kirjoittelun ohessa laitoin hakupapereita yliopistoihin. Olin poiminut Helsingin työvoimatoimistosta työpaikkailmoituksen kesätoimittajan paikasta Yleisradion TV 1:n musiikkitoimituksessa. Kävin Vallilassa haastattelussa, ja sain paikan. Tehtävänäni oli toimittaa lyhyt esittely elokuussa toisen kerran järjestettävästä Ruisrockista Musiikkiykköseen. Kesä kului mukavasti, kun sain seurata Pasilan studioissa nauhoitettavia musiikkiohjelmia. Kun omaa osuuttani ryhdyttiin purkittamaan, jähmetyin studiokameroiden edessä. Olin kesän aikana käynyt Yleisradion puhekoulutuksessa, mutta kokematon kun olin TV-työskentelyyn, osuuteni ohjelmassa ei ollut kovin kummoinen. Unelmat musiikkitoimittajan urasta tyssäsivät siihen. Ainoa suunta eteenpäin oli yliopisto.

Ei tullut arkeologia, tuli uskontotieteilijä

Lähetin hakemuksia yliopistojen oppiaineisiin, joihin valittiin suoraan todistusten perusteella. En ollut kovin motivoitunut pänttäämään pääsykoekirjoja, lukuun ottamatta sosiologian pääsykokeita Tampereen yliopistoon. Matkustin Tampereelle koittamaan onneani, mutta en saanut opiskelupaikkaa. Kävin myös Helsingin Social och Kommunalhögskolanin haastattelussa, mutta ruotsin kieli ei sujunut toivotulla tavalla. Haastattelija kehotti minua käymään ruotsinkielisen intin Dragsvikissä. Armeija ei ollut kuitenkaan suunnitelmissani. Olin abiturienttivuotenani kieltäytynyt asepalveluksesta ja saanut asevelvollisten tutkijalautakunnalta pasifistista vakaumustani puoltavan päätöksen. Tuolloin elettiin aseistakieltäytyjille langetettujen tuomioiden ja oikeudenkäyntien aikaa. Olinkin kerran tunnetun oikeustieteilijän ja aseistakieltäytyjän Erik Schüllerin mukana seuraamassa erään lahtelaisen kieltäytyjän oikeusistuntoa. Sotilaspiirini myönteisen lausunnon perusteella vältyin kaikilta hankaluuksilta.

Tulin valituksi Turun yliopiston arkeologian oppiaineeseen, jonne olin myös lähettänyt hakupaperit. Asetuin Turkuun syyskuussa 1971, mutta pendelöin Helsingin, Turun ja Tukholman väliä, kun tyttöystäväni lähti lukemaan sosiologiaa Tukholman yliopistoon. Arkeologian harrastukseni tyssäsi kuitenkin alkuunsa, tosin herätäkseen uskontoarkeologian muodossa uudelleen eloon, kun suomen kielen pyhä-sanan esihistorialliset juuret veivät miehen mukanaan 1980-luvun puolenvälin jälkeen. Siitä enemmän tuonnempana. Uskontotiede tuli Turussa uudelleen elämääni lähes kirjaimellisesti Ylioppilaspalvelun asunnonhakujonossa Hämeenkadulla syyskuun alussa 1971. Olin ensimmäisellä opiskeluviikolla törmännyt kahteen hyvinkääläisnuorukaiseen. He etsivät sopivaa kämppistä jakamaan pienen liikehuoneiston Itäisellä Pitkäkadulla. Ulkoinen habitukseni täytti kriteerit, ja päädyin kämpän lisäksi samoille luennoille heidän kanssaan.

Olli Alho luennoi syyslukukaudella uskontotieteen peruskurssia. Minun lisäkseni kuulijakunnassa oli moni tuleva uskontotieteilijä, muun muassa Hannu-Pekka Huttunen, Martti ja Raila Junnonaho sekä Matti Karjala. Lisäksi osallistuin Matti Juntusen logiikan peruskurssille. Sekä Alho ja Juntunen olivat loistavia luennoitsijoita. Vaikka tuolloin akateemisen elämän käynnistyminen oli melkoista haparointia, neljä tuntia Olli Alhon peruskurssia torstaisin neljästä iltakahdeksaan herättivät kiinnostuksen. Tarinat katoavista liftareista sekä Bronislaw Malinowskin Trobriand-päiväkirjoista olivat inspiroivaa kuultavaa. Alho istui kerran luennon jälkeen samassa bussissa matkalla Helsinkiin, ja luennosta rohkaistuneena kysäisin häneltä Malinowskin päiväkirjasta Diary in the Strict Sense of the Term, josta hän oli luennolla puhunut. Alho kaivoi kirjan laukustaan välistoppipaikalla Lahnajärvellä, ja selailin teosta loppumatkan Helsinkiin. Kirja oli lainassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran etnologisesta kirjastosta, ja sain ensimmäisen opastuksen siitä, mistä luennoitsijoiden tiedonjyvät ovat löydettävissä.

Suoritin uskontotieteen approbatur-arvosanan professori Lauri Hongolle helmikuussa 1972. Luin tenttiin pääasiassa Tukholmassa, jossa asuin kevään 1972 tyttöystäväni luona. Lukiovuosilta alkanut suhde kuitenkin päättyi huhtikuussa ja palasin Turkuun, mistä siirryin pian takaisin Helsinkiin. Asuin tilapäisasunnoissa, kunnes vuokrasin huoneen Helsinginkadulta ja menin töihin kesäksi Hietaniemen hautausmaalle. Kun syksy koitti, peruin lykkäykseni siviilipalveluun ja sain passituksen Näkövammaisten ammattikoululle, ensin Leppävaaraan, myöhemmin vanhaan ja hienoon Sokeain kouluun Helsingin Kalliossa Ensilinjalla. Turku ja uskontotiede olivat kuitenkin maailmankartalla vielä sivarin jälkeen, kun olin jo asettunut pysyvästi Helsinkiin. Kävin Turussa suorittamassa lukuvuonna 1973–1974 Lauri Hongon uskontopsykologian ja Lauri Mehtosen hermeneutiikan kurssin. Toukokuussa 1974 osallistuin uskontotieteen pääsykokeisiin Helsingin yliopistossa ja olin onnellinen kun tulin valituksi.

Amerikka opettaa

Opiskelu Helsingissä aloitti uuden vaiheen elämässäni. Mutta ei kuitenkaan aivan heti. Ensin minun piti löytää Amerikka. Opiskelin syyslukukauden 1974, jolloin suoritin professori Juha Pentikäisen luentokurssin saamelaisuudesta sekä professori Niilo Valosen kansatieteen peruskurssin. Ystävystyin kurssilla nykyisin Lapin yliopiston mediatieteen professorina työskentelevän Eija Timosen (ent. Björkman) kanssa ja olemme pitäneet yhteyttä neljän vuosikymmenen ajan. Approbatur-arvosanan suoritin heti peruskurssin perään joulukuussa apulaisprofessorina tuolloin toimineelle Matti Sarmelalle. Hän piti vastaanottoa työhuoneessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran etnologisessa kirjastossa. Hakiessani merkintää opintokirjaani, Matti (tutustuin häneen lähemmin, kun toimin Suomen Antropologisen Seuran sihteerinä) kysyi, että riittääkö tämä arvosana. Sain tentistä vain tyydyttävät tiedot. Vastasin, että kyllä riittää. Aikomukseni ei ollut jatkaa cum laude -opintoihin kansatieteessä.

Syyslukukauden jälkeen päätin ottaa vaarin Paul Simonin hienosta laulusta ”Look for America” ja toteuttaa haaveeni päästä tapaamaan hyvää amerikkalaista ystävääni, johon olin tutustunut Tukholmassa keväällä 1972. Lähtöä helpotti se, että nuorempi veljeni Pertti oli tuolloin harjoitteluvaihdossa Wisconsinissa. Nostin opintolainan, ja jätin opiskelun väliin kevätlukukaudella 1975. Matkustin silloisen tyttöystäväni kanssa joulun jälkeen junalla Tukholmasta Pariisiin, jossa otimme uudenvuoden vastaan. Hyvästelin ystäväni, ja lensin ensimmäisen kerran Atlantin yli, ensin itärannikolle ja sieltä edelleen San Franciscoon, jonne olin sopinut tapaamisesta Pertin kanssa. Vietimme jonkin aikaa Berkeleyn kampuksen tienoilla ennen kuin lähdimme tienpäälle. Kuljimme osittain liftaten, osittain Greyhoundilla Kaliforniasta (Berkeley, Los Angeles, Pomona) Arizonan (Tucson, Phoenix), New Mexicon (El Paso, Santa Fe, Albuquerque ), Coloradon (Denver ja Boulder) kautta kohti Beloitia Wisconsinissa, missä amerikkalainen ystäväni tuolloin asui. Kun veljeni lähti takaisin Suomeen tammikuun lopussa, jäin Yhdysvaltoihin vielä kolmeksi kuukaudeksi. Matkasin Beloit Collegessa opiskelleiden uusien ystävieni kanssa kuuluisaa valtatietä ”Route 66” takaisin Kaliforniaan. Seikkailin myös Mexicon puolella Baja Californiassa. Palasin takaisin Helsinkiin huhtikuun puolessa välissä 1975.

Suomalaisen uskontoantropologian maastot ja maisemat

Repaleisen elämänvaiheeni päätyttyä vakavoiduin ja omistauduin uskontotieteelle sekä sosiaaliantropologialle. Sosiaaliantropologian apulaisprofessori Arne Runeberg piti lukuvuonna 1975–1976 kurssia Edvard Westermarckista ja hänen koulukunnastaan. Suomen Antropologinen Seura oli perustettu 1975, ja Arne oli Matti Sarmelan ohella kantava voima suomalaisen antropologian uudessa tulemisessa. Muistan Arnea suurella kiitollisuudella. Hän oli hyvin humaani ja suurisydäminen opettaja. Hän kohteli minua ja assistenttiaan Olli Lihavaista ystävinään, ja kävimme kolmestaan oluella silloin tällöin. Sosiaaliantropologian proseminaarin päätyttyä hän kutsui meidät seminaarilaiset kotiinsa Kannelmäkeen. Sen jälkeen sain parikin kertaa kutsun hänen kotiinsa syömään. Minulle on jäänyt mieleen hänen vaimonsa valmistama piparjuurilahna, jota söimme hänen parvekkeellaan kesällä 1976. Arne kuoli yllättäen vuotta myöhemmin.

Amerikkalainen sosiaaliantropologi Steve Talbot luennoi keväällä 1976 sosiologian laitoksella Franzeniassa Alaskan ja Pohjois-Kanadan alkuperäiskulttuureista, ja olin todella myyty sirkumpolaarisia uskontoja ja kulttuureja koskevalle antropologiselle tutkimukselle. Suoritin myöhemmin vielä Helvi Nuorgam-Poutasuon saamen kielen alkeiskurssin, ja ajattelin, että teen saamelaisuutta käsittelevän gradun. Olin löytänyt polunpään, jota kulkea syvemmälle uskontoantropologian avaamiin maastoihin ja maisemiin. Kun sitten kävin Juha Pentikäisen vastaanotolla keskustelemassa graduaiheesta ja kerroin kiinnostuksestani suomalaisen uskontoantropologian juuriin, hän ehdotti oppihistoriallista gradua joko Rafael Karstenista tai Uno Harvasta. Karsten olisi vienyt minut Etelä-Amerikkaan ja Holmberg-Harva suomalais-ugrilaisten kansojen pariin. Valitsin Uno Harvan. Tätä päätöstä minun ei ole tarvinnut katua.

Harvan tutkijakuvaa koskeva oppihistoriallinen opinnäytetyö toi minulle Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisen osaston (nykyinen humanistinen tiedekunta) 650 markan pro gradu -palkinnon tammikuussa 1981. Se oli hieno kannustus ja rahallakin oli pienituloiselle perheelliselle miehelle käyttöä. Olin avioitunut kesällä 1978 ja tuohon aikaan 2,5 vuotiaan poikalapsen isä. Juha Pentikäisen syyskuussa 1979 organisoima Rooman matka oli ikimuistoinen ja poiki minulle ensimmäisen pestin uskontotieteen laitokselle. Juha palkkasi minut valmistelemaan syyskuussa 1980 käyttöön otettavia uuden tutkintojärjestelmän mukaisia tutkintovaatimuksia. Aloitin samana syksynä myös uskontotieteen tuntiopettajana. Vastuullani oli usean vuoden ajan uskontotieteen ja suomalaisen kansanuskon peruskurssit.

Mary Douglasin vaikutus väitöskirja-aiheen muotoutumiseen

Olin vahvasti mukana myös Suomen Antropologisen Seuran ympärille rakentuneessa tutkijainyhteisössä. Kun seura tarvitsi sihteeriä, sosiaaliantropologian apulaisprofessoriksi kansatieteestä siirtynyt Matti Sarmela soitti minulle ja pyysi tehtävään. Suostuin. Kahden vuoden sihteerikauden jälkeen minut valittiin seuran hallituksen jäseneksi. Sihteerikaudella oli merkittävä vaikutus akateemiselle uralleni. Tuohon aikaan Säätytalossa pidetyissä kuukausikokouksissamme kävi runsaasti kuulijoita.

Yksi merkittävimmistä ja mieluisimmista tehtävistä oli kutsua seuran esimiehen Matti Sarmelan kanssa Mary Douglas pitämään Edvard Westermarckin muistoluento lokakuussa 1985. Muistoluennon ja Franzeniassa pidetyn seminaarin jälkeen isännöin Mary Douglasia ja hänen miestään James Douglasia. Järjestin Mary Douglasin pyynnöstä vierailuajat Suomen ammattijärjestöjen päämajoihin, niin työnantajien pääkallopaikalle Etelärantaan kuin myös SAK:n edustajien pakeille Hakaniemessä. Molemmissa leireissä saimme selvitykset ammattijärjestötoiminnasta Suomessa. Muistan Mary Douglasin kertoneen, että hän suunnitteli muistoluennon aiheeseen liittyen (”Institutions do our thinking”) vertailevaa tutkimusta keskitetystä kollektiivisesta ajattelusta ammattijärjestötoiminnassa Euroopassa. Sen lisäksi, että kävin tuohon aikaan paljon keskusteluja Anna-Leena Siikalan kanssa omista uravalinnoistani, oli Mary Douglasin tapaamisella todella merkittävä vaikutus uskontoantropologiseen suuntautumiseeni. Hän auttoi minua ymmärtämään, miten sosiaalisesti määräytynyttä uskontoa koskeva tieto on. Kirjoitin hänestä esittelyartikkelin Suomen Antropologi-lehden numeroon 3/1985. En ollut vielä tuolloin siinä vaiheessa tutkijanuraani, että olisin voinut ottaa heti käyttöön Mary Douglasin perustavia metodologisia huomioita. Tein sen toki muutamaa vuotta myöhemmin, mutta siihen tarvittiin erinäisiä sisäisiä paineja ennen kuin rakensin niistä väitöskirja-aiheeni askelmerkit.

Väitöskirja-aihe oli hahmottunut keväällä 1985, kun olin hakenut Suomen Akatemian humanistisen toimikunnan tutkimusassistentin virkaa. Laadin tutkimussuunnitelman tavoitteenani selvittää kenttätyötä ja teorianmuodostusta suomalais-ugrilaisessa uskonnontutkimuksessa. Olin ajatellut, että laajennan Harva-tutkimustani koskemaan suomalais-ugrilaisten kansojen uskontoperinteitä tutkineiden pioneerien kokoamia uskontoetnografisia kenttätutkimusaineistoja. Olin kiinnostunut tarkastelemaan tulkitsevan antropologian viitekehyksestä uskontoteorioiden ja etnografisten aineistojen välistä sidosta. Sain Akatemian tutkimusassistentuurin kolmeksi vuodeksi, jona aikana valmistui aluksi lisensiaatintutkimukseni Uno Harvasta keväällä 1986. Molemmat lisensiaatintyöni tarkastajat Juha Pentikäinen ja Anna-Leena Siikala esittivät lausunnoissaan, että tutkimukseni voitaisiin esittää aate- ja yhteiskuntahistoriallista taustaa koskevin lisäyksin väitöskirjana. Itse en lämmennyt ajatukselle. Ajattelin, että pohjani jää aivan liian kapeaksi, jos väittelen aiheella, josta olen tehnyt sekä gradun että lisurin. Päätin tehdä Harvasta erillisen kirjan, sen jälkeen kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannusjohtaja Urpo Vento oli ilmaissut halukkuutensa julkaista tutkimukseni. Kun SKS julkaisi Harva-kirjan vuonna 1987, olin jo väitöskirjan aiheenkin osalta menossa uuteen suuntaan.

Pyhä löytyy

Kirjoitin tutkimusassistentin viran ensimmäisen 3-vuotiskauden loppuraportissa vuonna 1988, että ”perehtyessäni etnografisten aineistojen tulkintaa käsittelevään uskontotieteelliseen ja kulttuuriantropologiseen kirjallisuuteen, tutkimukseni alkoi väistämättömästi kietoutua yhden ‒ ja näkemykseni mukaan ratkaisevimman – käsitteen ympärille”. Tämä käsite oli pyhä. Panin merkille ne toisistaan hyvin vaihtelevat tulkinnat ja käyttötavat, jolla termi esiintyy tutkimuskirjallisuudessa. Saatoin erottaa karkeasti ottaen kaksi toisistaan poikkeavaa tulkintasuuntaa: uskontofenomenologisen (religionistisen) ja sosiaaliantropologisen (sosiaalitieteellisen) tulkintatavan. Suomalais-ugrilaisen uskonnontutkimuksen kenttätutkimustradition selvittäminen jäi vähitellen taka-alalle, kun ryhdyin käymään läpi pyhää tarkoittavien sanojen muuttuvaa merkityshistoriaa kielentutkimuksen ja etnografisten kenttätutkimusaineistojen tarjoamien todistusaineistojen valossa. Olin löytänyt kultasuonen, jonka uskoin auttavan minua kaivautumaan durkheimiläisittäin ja douglasilaisittain ajatellen uskonnon sosiaalisen rakentumisen kontekstisidonnaisiin parametreihin. Kirjoitin vuonna 1988 loppuraporttiini: ”Alustavasti pyhäksi luokittamista ja sen aktuaalistumista käyttäytymistä ohjaavaksi näyttävät määrittävän seuraavat kontekstisidonnaisesti tulkittavat havaintokategoriat: ero, raja, anomaalisuus, muodonmuutos (transformaatio) ja arvo”. Mary Douglas ja Émile Durkheim olivat asettuneet asumaan mieleni sopukoihin ja alkoivat tehdä työtään minussa. Olin vakuuttunut, että pyhän käsite näyttelee ratkaisevaa roolia kartoitettaessa rituaaleihin koodattuja ja niissä kiteytyviä yhteisömuodostuksen ja yhteisöjärjestyksen perustavia rakennusaineksia.

Minut valittiin Suomen Uskontotieteellinen Seuran johtokunnan jäseneksi vuonna 1988, jonka jälkeen en asettunut enää ehdolle Suomen Antropologisen Seuran johtokuntaan. Ryhdyimme uskontotieteellisessä seurassa organisoimaan kansainvälistä Circumpolar and Northern Religion -konferenssia Helsinkiin vastuulaitoksena Helsingin uskontotiede. Olimme tuohon aikaan jaosto ja osa teologisen tiedekunnan systemaattisen teologian laitosta. Minut nimitettiin konferenssin pääsihteeriksi. Apulaissihteeriksi saimme tehokkaan organisoijan ja charmantin seuramiehen Harri Markkulan, joka tuolloin työskenteli helsinkiläisessä konferenssitoimistossa. Harri, Terhi Utriainen ja konferenssitoimisto ottivat osavastuun konferenssin käytännön järjestelyistä. Toukokuussa 1990 järjestetty Circumpolar and Northern Religion oli samalla uskontotieteen maailmanjärjestön International Association for the History of Religions eli IAHR:n aluekonferenssi. IAHR:n pääsihteeri (myöhemmin presidentti), professori Michael Pye osallistui aktiivisesti konferenssin suunnitteluun ja vieraili useasti Helsingissä.

Uno Harvan jäljillä niittymarien mailla Itä-Venäjällä

Kun toinen Suomen Akatemian tutkimusassistentuurini kolmivuotiskausi päättyi heinäkuussa 1991, otin vastaan Lauri Hongon kutsun toimia lukuvuonna 1991‒1992 Turun yliopiston uskontotieteen vt. lehtorina. Opetuksen ohella suunnittelin tuona lukuvuonna yhdessä Joensuun yliopiston tutkijan (nyk. sukupuolitutkimuksen emeritaprofessori) Kaija Heikkisen kanssa kenttätyömatkan Marin Tasavaltaan. Toteutimme matkan heinäkuussa 1992 puoli vuotta sen jälkeen kun Neuvostoliitto virallisesti hajosi. Dokumentoimme niittymarien sürem-uhrirituaalia pienessä Tjodrajalin kylässä kaakkois-osassa Marimaata Pietarin päivää (12.7.) seuraavana maanantaina. Oli ylevä tunne vierailla maaperällä, mistä Uno Harvakin oli hakenut kenttäetnografin ja uskontotieteilijän kannuksensa vuosina 1911 ja 1913. Pietarin päivä on edelleen Marimaalla yleinen suvun vainajien muistopäivä. Aamun varhaisista tunneista lähtien ihmiset kulkevat eväskorit käsissä kohti metsäsaarekkeina kylän peltojen laidoilla erottuvia kalmistoja, jossa he viettävät aamupäivän kesteissä vainajien kanssa. Sürem eli paholaisen karkotus -rituaali on puhdistusrituaali, joka toimeenpannaan uhrilehdossa edistämään yhteisön hyvinvointia. Rituaali kesti seitsemän tuntia, ja siinä uhrattiin suurelle Jumalalle (kugu Jumo) yhteensä 13 eläintä: kuusipässiä ja lammasta sekä seitsemän hanhea.

Väitöskirjan kognitiivinen kuorrutus

Palasin lehtorin sijaisuuden päätyttyä takaisin Helsingin laitokselle, jonne minut pestattiin kahdeksi vuodeksi. Tuona aikana viimeistelin väitöskirjani Ihmisen ja maan rajat. ’Pyhä´kulttuurisena kategoriana. Sitä viimeistellessäni ehdotin yhdessä Ilkka Pyysiäisen kanssa Helsingin yliopiston rehtorille, että voisimme kutsua E. Thomas Lawsonin rehtorin vieraaksi. Ehdotuksemme hyväksyttiin ja Tom Lawson saapui uskontotieteen vieraaksi 26. helmikuuta. Vuoden 1995 kalenterissani ovat seuraavat merkinnät: sunnuntai 26.2. Tom Lawson lentoasemalta klo 12.25; maanantai 27.2. yliöartikkeli pyhästä Helsingin Sanomissa; tiistaina 28.2. Tom Lawsonin luento; keskiviikkona 1.3. Tom Lawsonin seminaari; torstaina 2.3. Tom Lawsonin kanssa Turkuun; sunnuntaina 5.3. Tom Lawsonin lähtösauna Vironkadulla. Olin ensimmäisen kerran kuullut Tomista ja kognitiivisesta lähestymistavasta uskontotieteessä unkarilaiselta ystävältäni Irén Lovászilta, jota kävin haastattelemassa Martti Junnonahon kanssa yhteisellä opintomatkallamme Unkariin. Kävimme Tomin ja Ilkan kanssa tuona viikkona ikimuistoiset keskustelut orastavasta kognitiivisesta uskontotieteestä Mariankadun ja Rauhankadun risteyksessä sijainneessa Teatteriravintolassa. Ravintolan paperiset pöytäliinat otettiin avuksi, kun Tom selvitti Ilkalle ja minulle uuden uskontotieteellisen tutkimustavan perustavia lähtökohtia. Ilkalle Tomin vierailu oli käänteentekevä, mutta itse saatoin kuoria tutkimustavasta lähinnä vain kermat päältä viimeistellessäni väitöskirjaani. Tapasin Tomin uudelleen Mexico Cityssä puoli vuotta myöhemmin, kun osallistuin IAHR:n joka viides vuosi järjestettävään maailmankongressiin. Pidin ensimmäisen ison konferenssiesitelmäni Mexicossa Tom Lawsonin johtamassa paneelissa, jossa olivat puhumassa uskontotieteen kansainväliset huiput: William E. Paden, Timothy Light, Don Wiebe, Gary Lease ja Russell T. McCutcheon. Tom Lawson, Bill Paden, Pascal Boyer ja Don Wiebe tulivat Turkuun myös kesällä 1997, jolloin uskontotieteellinen seura ja Donner-instituutti järjestivät IAHR:n aluekonferenssin statuksen saaneen uskontotieteen metodologiakonferenssin. Ilkka ja minä järjestimme vielä uskontoa, kognitiota ja kulttuuria koskevan workshopin Turun yliopiston Seilin saaristomeren tutkimusasemalla kesäkuussa 1999, jolloin olin jo väitellyt ja tullut nimitetyksi Turun yliopiston uskontotieteen professoriksi. Saimme Suomen Akatemian rahoituksella osanottajiksi kognitiivisen uskontotieteen nimekkäimmät edustajat Tom Lawsonin, Robert N. McCauleyn, Stewart E. Guthrien, Justin Barrettin sekä Harvey Whitehousen. Workshopin pohjalta Ilkka ja minä toimitimme kansainvälisesti huomioidun teoksen Current Approaches in the Cognitive Science of Religion.

Miten minusta tuli uskontotieteen tohtori ja lopulta professori?

Väittelin filosofian tohtoriksi Helsingin yliopistossa 14. kesäkuuta 1996. Olin jo väitöskirjan valmistuessa yli tavanomaisen väittelyiän, mutta näin jälkeenpäin kun ajattelen urakehitystäni, väitöskirja ei olisi voinut valmistua sopivampaan aikaan. Suomalainen uskontotiede oli tuolloin eräänlaisessa käännekohdassa. ”Uusi uskontotiede” oli tekemässä tuloaan vaikkakin tutkimussuuntaristiriitojen sävyttämässä ilmapiirissä. Olin itse vanhan, folkloristis-uskontotieteellisen koulukunnan kasvatti, mutta vahvasti ankkuroituneena teorioita ja metodeja koskeviin uskontotieteen ajankohtaisiin keskusteluihin. Olen ollut monella tapaa rajatapaus kulttuurien tutkimuksen kentällä Suomessa, mitä korostaa sekin, että väitöskirjani – vaikka uskontotieteen alaan kuuluukin – tarkastettiin folkloristiikan opinnäytteenä. Työskentelin väitöskirjani valmistumista edeltävänä vuotena folkloristiikan laitoksen tutkijana Helsingin yliopistossa. Professori Anna-Leena Siikala oli pääohjaajani, eikä minulla ollut toimivia suhteita uskontotieteen puolelle Helsingissä. Kun professori Lauri Honko oli jäämässä eläkkeelle joulukuussa 1996, olin tuore tohtori ja hyvissä asemissa tarttumaan uskontotieteen ja perinteentutkimuksen kentällä avautuviin haasteisiin. Hain uskontotieteen dosentuuria Turusta, jonka sainkin syksyllä 1996. Pian dosentuurin saatuani avautui viransijaisuus. Lähetin hakemukseni ja tulin valituksi. Aloitin Turun yliopiston määräaikaisena uskontotieteen professorina 15. tammikuuta 1997. Kun virka pantiin hakuun, olin luonnollisesti yksi hakijoista. Erinäisten vaiheiden jälkeen humanistinen tiedekuntaneuvosto suoritti ehdollepanon, ja minua esitettiin virkaan. Tasavallan Presidentti Martti Ahtisaari nimitti minut Turun yliopiston uskontotieteen, erityisesti uskontoantropologian professoriksi 24. huhtikuuta 1998.

Tätä kirjoitettaessa olen ollut uskontotieteen professorina lähes 17 vuotta. Vuodet ovat kuluneet nopeasti ja voin vain olla kiitollinen hoidettavakseni uskotuista tehtävistä sekä saavutuksista ja kunnianosoituksista kansallisilla ja kansainvälisillä areenoilla, keskeisimpinä Debrecenin yliopiston kunniatohtoriksi vihkiminen kesäkuussa 2010, kuusi vuotta kestänyt puheenjohtajuus Suomen Uskontotieteellisessä Seurassa, pohjoismaisen uskontotieteellisen aikakauskirjan Temenoksen päätoimittajuus sekä 3-vuotiskausi vuonna 2001 perustetun Euroopan uskontotieteen järjestön (EASR) varapresidenttinä vuosina 2007‒2010. Tappiot otan omaan lukuuni ja toivon, että olen osannut ja osaan jatkossakin käyttää kärsimykseni oikein. Historiankirjoitus ei kuitenkaan pääty tähän, vaan tarina jatkuu toisessa yhteydessä ja toisella areenalla sitten, kun sen aika on.