FT, dosentti
s.1961, väitös 22.4.1989

Vastaväittäjät: professori Lauri Honko ja professori Pertti J. Pelto
Kustos: professori Aili Nenola
Väitöskirja: Cognitive Systems and Cultural Models of Illness – A Study of Two Mestizo Peasant Communities of the Peruvian Amazon. Folklore Fellows Communications 244. Academia Scientiarum Fennica, Helsinki, 1989.

Tietäjien oppipoikana

Pimeys ja valo

Martti Haaviolla oli inspiroivia oppilaita, joista ensimmäisen tapasin Kangasalan lukiota aloittaessani vuonna 1978. Äidinkielen opettajana oli FT Iiris Järviö-Nieminen, joka oli aikoinaan väitellyt Haavion oppilaana vuonna 1959. Aiheena Järviö-Niemisellä oli ollut suomalaiset sanomukset eli wellerismit kuten ”Hyvää yötä, sano mummo kun silmä puhkes”, ”Pimiää on, sano isäntä kun saappaaseen kurkisti”, ”Siellä on ja pysyy, sano spitaalinen kun ilotalosta tuli” tai ”Olisi täällä tällaistakin, sano entinen piika.” Järviö-Nieminen oli innostava opettaja, joka luetutti meillä Tuntemattoman sotilaan ja Seitsemän veljeksen, ei mitään himphampputajunnanvirtamoskaa, ja laittoi oppilaat argumentoimaan keskenään. Olin kehno oppilas, yleensä, ainakin kemian tunneilla, menossa sieltä mistä aita oli matalin, mutta Järviö-Niemisen kirkas ja viisas olemus jäi mieleen. Siinä oli ilmeisesti ihminen, joka ymmärsi kulttuuria ja maailmaa laajemminkin. Lukiosta olin vähällä päätyä ensin siipikarjanhoitokouluun ja sitten mieron tielle, mutta tyttöystävä, sittemmin vaimo, ohjasi päättäväisesti minut yliopisto-opintoihin.

Opiskelijasta kanslistiksi ja edelleen tutkijaksi

Halusin opiskelemaan erilaisia uskontoja, ja Turussa sitä oli tarjolla. Pääsykoekirjoina olivat Lauri Hongon ja Juha Pentikäisen avartava Kulttuuriantropologia ja täysin käsittämätön kakellus, Horst Georg Pöhlmanin Kuka oli Jeesus Nasaretilainen?. Kulttuuriantropologia-kirjan teknisen terminologian omaksumisessa oli kova työ, kun ensimmäisen kerran törmäsi ilmauksiin kuten ”funktionaalinen substituutti”, ”folklore” tai ”aboriginaali”. Koville otti opiskelukin, kun ensimmäistä tenttikirjaa eli Pertti J. Pellon Anthropological Research – The Structure of Inquiry piti käydä sanakirjan kanssa läpi: englannin laudatur ei auttanut kuin alkuun.

Puoli vuotta pakerrettuani pyrin lukemaan filosofiaa pääaineena ja pääsin. Tunkua ei ollut tuohon aikaan vuonna 1981: sisään otettiin viisi, joista kolme aloitti. Filosofiassa opetus oli räätälöityä ja yksilölliset intressit huomioivaa jo ennen kuin siitä tuli yleisemmin muotia. Valtiotieteen maisteriksi valmistuttuani pääsin töihin filosofian laitoksen kansliaan vs. kanslistiksi, ja siitä tohtori Seppo Sajaman fenomenologiaa käsittelevään tutkimushankkeeseen. Suomen Akatemia rahoitti hanketta, ja tuohon aikaan projektitutkijat olivat työsuhteessa Akatemiaan. Se oli hienoa. Työhuonetta ei ollut, mutta prestiisiä sitäkin enemmän. Hankkeessa tutkittiin fenomenologian historiaa, erityisesti itävaltalaisen Franz Brentanon koulukuntaa. Hänen oppilaitahan olivat muun muassa Alexius von Meinong ja Edmund Husserl. Edellinen erikoistui yleiseen olioteoriaan, ja jälkimmäisestä taas on suora linja Alfred Schütziin ja uskontososiologian klassikoihin Peter Bergeriin ja Thomas Luckmanniin. Brentanon ja hänen koulukuntansa perusoivallus oli aikanaan mullistava, eikä kulttuurintutkimus ole sitä taakseen jättänyt: merkitysten maailmaa, yhteiskunnan merkitysvälitteisyyttä voidaan tutkia. Jo maisterina olin huomannut, että ainakin englannin kieli pitää saada haltuun. Näin ollen kirjoitin lisensiaattityön englanniksi, aiheena intentionaalisuuden eli tajunnan suuntautuneisuuden roolit kognitiotieteessä. Uskontotieteen sivulaudaturin tein uskonnollisesta ongelmanratkaisusta ja maailmankuvateoriasta, ja kognitiotieteen yhtä ajatusta seuraten ryhdyin pohtimaan erilaisten filosofisten ajattelun mallien soveltamista empiiriseen tutkimukseen.

Amazoniaan

Terveyden ja sairauden problematiikka, kansanlääkintä, systeemiajattelu ja perinne-ekologia houkuttelivat minut uskontotieteen ja folkloristiikan professorin Lauri Hongon puheille keskustelemaan mahdollisuudesta tehdä väitöskirja uskontotieteessä. Honko oli se toinen Martti Haavion oppilas. Filosofian puolella oli rahoitus katkolla, ja hain uskontotieteen assistentuurin viransijaisuutta. Uskontotieteen muu henkilökunta vastusti henkeen ja vereen, mutta tuohon aikaan jopa sijaisuuksien täytöt käsiteltiin yliopiston hallituksessa, joka päättikin, että olin paras hakija. Näin minusta tuli uskontotieteilijä. Hongon avustuksella sain apurahoja ja Akatemian tutkimusassistentuurin, ja pääsin toteuttamaan väitöskirjaprojektia Perun sademetsäalueen kansanlääkinnästä, samanismista ja noituudesta. Honko oli innoissaan, syystäkin: hänen oma väitöskirjansa vuodelta 1959 oli käsitellyt projektiiliselityksiä kansanlääkinnässä, ja Amazonian aineistosta löytyi selityksiä dominoiva virote, noidannuoli- eli projektiiliselitys.

Yhteyksien luomisessa Peruun auttoi biologi Jukka Salo, sittemmin biodiversiteettitutkimuksen professori ja Korkeasaaren eläintarhan johtaja. Hänen kauttaan sain kontaktin Perun kansallismuseon johtajaan, tohtori Rosalia Avalos de Matosiin, joka edelleen auttoi ottamaan yhteyttä Amazoniassa toimiviin antropologeihin. Ensimmäinen aineistonkeruumatka Amazoniaan kesällä 1987 oli myötä- ja vastoinkäymisiä täynnä. Äärimaolainen sissiliike Sendero Luminoso piti Perun pääkaupunkia pelon vallassa, sähköt katkeilivat, ulkonaliikkumiskielto oli voimassa ja Liman lentokentällä Aeropuerto Jorge Chavezilla oli panssarivaunuja. Koillisen Perun Amazonian pääkaupungissa Iquitoksessa oli miellyttävän rauhallista. Ja kuumaa. Ja kosteaa. Paikallinen sosiologi tri Alberto Chirif sekä hollantilainen jesuiitta Jan Vogelzang (’Juan Pajarocantor’, ’Juha Linnunlaulu’) auttoivat löytämään informantteja, joista San Rafaelin kylän asukas Wilver Arevalo oli korvaamaton niin informanttina, oppaana kuin henkivartijanakin. Asuin ensimmäisellä matkalla San Rafaelin kylässä Amazonjoen varrella ja Nuevo Progreson kylässä Napojoen varrella. Alkeellinen espanjankielen taitoni koheni rytinällä, koska muita kieliä ei puhuttu. Informantteja löytyi hyvin, ja pääsin myös haastattelemaan uskonnollisia spesialisteja kuten parantaja ja shamaani Don Pablo Hidalgoa, jonka tietämysrepertuaaria kartoitinkin urakalla.

Tautikokoelma

Nuorena sitä on luottavainen. Sain jonkin inhottavan taudin Iquitoksessa ja hotellin siivooja piti minusta huolta: juotti teetä, soitti lääkärin ja haki lääkkeitä, kun en itse päässyt jaloilleni. Suomeen palatessani minulla oli, paitsi uniikkia aineistoa, myös salmonella, giardia ja punatauti. TYKS:in infektiotautien poliklinikan lääkäri Peltonen oli innoissaan ja kehotti tulemaan seuraavalla kerralla suoraan hänen vastaanotolleen, ei mihinkään terveyskeskukseen.

Aineistoa keräsin lisää samana talvena ja seuraavana kesänä, ja analyysia tein Cornellin yliopiston antropologian laitoksella sekä Saaristomeren tutkimuslaitoksella Seilissä. Tein lyhyen kenttämatkan myös US Neitsytsaarille Karibianmerelle, ja sitä paikkaa voi hyvällä syyllä kutsua optimaaliseksi kenttätyökohteeksi: lämmintä ja mukavaa, ei malariaa eikä koleraa ja toimiva infrastruktuuri, mukaan lukien kylmää olutta.

Hongon oppilaana

Väitöskirjan viimeistely Lauri Hongon ohjattavana oli älyllisesti aktivoivaa. Hänellä oli yleensä hyviä ideoita, varsinkin jos niiden lopputuloksena oli Honko-viitteiden lisääntyminen väitöskirjassa. Folkloristiikan professori Satu Apo totesikin yhdestä kohdasta väitöskirjassani, että siinä oli yritetty paikata virtahevon mentävää aukkoa lisäämällä Honko-viitteitä. Huumorin kukka se on se kaunehin kukka. Honko oli väitöskirjani ohjaaja ja änkesi itsensä myös toiseksi vastaväittäjäksi. Nykyään ei tulisi kuuloonkaan. Toiseksi vastaväittäjäksi saatiin suomalaistaustainen Yhdysvaltoihin emigroitunut antropologian professori Pertti J. Pelto Connecticutista. Hän oli metodologian, latinokulttuurin ja terveysantropologian asiantuntija. Väitös meni mallikkaasti, kun molemmat vastaväittäjät koettivat kammeta minua kanveesiin. Hongon kohdalla se oli tietenkin refleksiivisesti paradoksaalista, sillä hän kritisoi väitöskirjassa olleita tulkintoja, jotka koskivat hänen omaa tuotantoaan ja joista olimme jo aikaisemmin keskustelleet. No mutta mitäs pienistä, näin ohjattavan ja ohjaajan kesken. Lystiä oli.

Väitöskirjan kanteen teetin eläinmuseon piirtäjä Maija Mustosella kuvan kovakuoriaisesta, joka maagisesti muuttuneena voi toimia noidannuolena. Samana vuonna piirtäjä Mustonen oli tehnyt kansikuvan kirjaamme Kulttuurieläin: Ihmistutkimuksen biologiaa (1989). Tuota kansikuvaa varten annoimme hänelle valokuvan mölyapinasta, joiden sosiaalista elämää kirjassa käsiteltiin. Valokuvassa oli urosapina, jonka sukuelimet olivat kuvassa hyvin näkyvillä. Mustosen Maija piirsi mölyapinan ilman roikkuvia elimiä ”kun tämä on tämmöinen lastenkirja.”

Riskibisnestä

Väitöksen aikoihin sain yhteiskuntatieteiden metodologian apulaisprofessuurin sijaisuuden filosofian laitokselta ja ensimmäisen ison hankerahoituksen Suomen Akatemialta. Kyseessä oli kognitiotieteen tutkimusohjelma, ja hankkeemme nimi oli Kognitiiviset järjestelmät ja ympäristöriskien representaatio. Olin taas vahvasti mukana kognitiotieteen filosofiassa, riski- ja ympäristötutkimuksessa, mutta vähemmän uskontotieteessä. Tosin muutaman vuoden jälkeen ympäristötutkimus integroitui uskontotieteen tematiikkaan, ja näin osa julkaisuistani muuttuikin yhtäkkiä uskontotieteellisiksi. Tutkimattomia ovat tieteen tiet. Kirjamme Riskit yhteiskunnassa – maallikot ja asiantuntijat päätösten tekijöinä (1995) oli tosin asetelmaltaan sama kuin Mary Douglasin ja Aaron Wildavskyn Risk and culture eli aikanaan uraauurtavaa uskontotiedettä.

Olin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa Cornellin yliopistossa Yhdysvalloissa, New Yorkin osavaltion pohjoisosassa. Cornellin yliopisto kuuluu Yhdysvaltain niin sanottuihin Ivy-league yliopistoihin (Harvard, Princeton, Columbia, Brown ja muutama muu), joiden taso ja lukukausimaksut ovat sitä luokkaa, että vanhempien täytyy olla tiettyä luokkaa. Biologivaimollani oli yhteistyökumppani Cornellin ekologian laitoksella, ja hankin itselleni vierailevan tutkijan statuksen Latin American Studies -ohjelmaan ja antropologian laitokselle, myöhemmin vielä Religious Studies -ohjelmaan. Mentorina oli antropologian professori Billie Jean Isbell, joka piti tajunnan räjäyttävää tutkijaseminaaria ja laittoi meidät lukemaan alan klassikoita. Ero oli huikea suomalaiseen yliopistoon: opiskelijoita per professori oli muutama, ja opiskelijat hankkivat ja lukivat tarkoitetun materiaalin. Opiskelijat olivat opiskelemassa, eivät pätkätöissä tai tähtäämässä työttömyyskorvauselämään. Oli hienoa olla hetken aikaa kultapossukerhon jäsen. Työtahti oli vimmattua: proffat olivat yleensä täyden päivän kampuksella, kävivät sitten kotonaan haukkaamassa voileivät ja tulivat vielä illaksi kampukselle tapaamaan opiskelijoita ja muita tieteilijöitä ja kirjoittamaan.  Parasta oli brown bag seminar eli lounasaikaan järjestetty tutkijaseminaari, johon osallistuvat toivat omat eväänsä, ettei lounastunti olisi kulunut pelkkään syömiseen. Osallistuin antropologian, kognitiotieteen, uskontotieteen ja ekologian seminaareihin. Cornell oli tieteilijän taivas, jos sellainen olisi olemassa.

Lehtoriksi

1991 sain tiedon Cornelliin, että Turun yliopistossa on avoinna uskontotieteen lehtorin virka. Koeluennon aihekin oli annettu: Myytti ja riitti. Ehdin paikalle ja pidin koeluennon. Sain viran, pula-ajan apulaisprofessuurin, kuten sitä oli tapana kutsua. Menimme Hongon kanssa Pippurimyllyyn syömään tonnikalasalaattia ja juomaan pilsneriä. Hänen mielestään olin juuri sopiva mies tehtävään, varsinkin kun oli tulossa ensimmäinen Folklore Fellows’ Summer School, aiheena folkloreprosessi. Honko oli huolestunut, josko paikalle saataisiin tarpeeksi hänelle myötämielisiä tieteilijöitä, ja juuri sellainenhan olin. Minustahan oli juuri tullut uskontotieteilijä, sillä ei kai kukaan muu kuin uskontotieteilijä voi olla uskontotieteen lehtori. Itse folkloristien kesäkoulu oli täynnä mieleenpainuvia asioita. Kesäkoulun osallistujat harjoittelivat WordPerfect5-ohjelmalla, jonka olin tuonut Yhdysvalloista. Pian kävi ilmi, että ohjelmassa oli virus. Osallistujat jaettiin kenttätyöryhmiin, ja meidän ryhmämme lähti Porin Reposaareen, jossa nautimme tulevan folkloristiikan tuntiopettajan Pasi Engesin vieraanvaraisuudesta. Afrikkalaiset ja intialaiset ryhmäläiset olivat täynnä Kristillisen opiston mallasleipää ja kiittivät kukin jumaliaan, kun Engesin rouva oli hankkinut Reposaaren kaupasta ranskanleipää. Kulttuurierot korostuvat tällä saralla. FF kesäkoulusta selvittyäni olin siis uskontotieteen lehtori, kiitos Lauri Hongon.

Muutama vuosi meni uskontotieteen vakioputkessa. Vuosituhannen vaihteessa toimin sosiologian professorin viransijaisena Joensuun yliopistossa ja edelleen Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa tutkimusjohtajana ja johtajana. Uskontotieteeseen palattuani paremman tulevaisuuden tekeminen jäi päälle ja innostuin uskontokritiikistä. Tämä innovaatio ei tuonut juurikaan uusia ystäviä, mutta transformoi suurimman osan uskontotieteilijöistä vihollisiksini.

Uskontokritiikki

Mutta oikeasti: Onko suomalainen kulttuuri vaarassa vajota takaisin menneiden vuosisatojen maagiseen ja myyttiseen ajatteluun, sen sijaan että se pyrkisi kohti uutta näkemystä ja hyvinvointia? Uskonnolliset ajattelutavat voimistavat otettaan taloudellisen taantuman ja epävarmuuden aikana: yksi keskeinen empiirisen uskontotieteen löydös onkin se, että kun ihmisillä menee huonosti, uskonnoilla menee hyvin.

Maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaara on tarjonnut demonien tunkeutumista ihmiseen selityksenä sille, miksi sairastumme tai miksi lääkehoidot eivät tehoa. Pahojen henkien tunkeutuminen tautiselityksenä tunnetaan toki monista kulttuureista, mutta olemme ajatelleet hyvin perustein, etteivät nämä selitykset enää kelpaa skandinaavisessa hyvinvointivaltiossa. Osa kirkon asiantuntijoista on sanoutunut irti arkaaisista demoniselityksistä, mutta osa on pitänyt niitä uskottavina. Suomalaisen kristinuskon ominaispiirteenä on ollut modernisaation ja edistyksen myötäily, ja syystäkin, mutta ajoittain kristinuskon luonne uskontona tulee esille: se on maailmankuva, joka sitoutuu erilaisten henkiolentojen olemassaoloon ja joiden avulla se jäsentää todellisuutta, tarjoten selityksiä niin elämässä onnistumisille kuin sairauksillekin. Jalovaaran demonit ja tavanomaisen sunnuntaisaarnan hyvinvointia kaitseva ja opastusta tarjoava jumalhahmo ovat sukua toisilleen, ja loppukäyttäjä saa molemmat kristinuskon uskonnollisen maailmankuvan paketissa. Demonit tai saatana eivät ole sen ihmeellisempiä tai yliluonnollisempia kuin Jeesus, Jumala tai enkelit, vaikka kuuluvatkin siihen osaan kristinuskon arsenaalia, jota ei ole ollut tavanomaista korostaa salonkikelpoisen uskonnon osana.

Olen monesti pohtinut sitä, mitä asioita uskontotieteilijä voi kysyä ja mihin vastata. Esimerkiksi, voiko 2000-luvun Suomessa sairauksia selittää pahojen henkien tunkeutumisella ihmiseen? Vastaus on lyhyt: ei voi, vaikka henkiolennot kuuluvatkin kansankirkon käsitteistöön.

Uskontojen kriittinen arviointi ei ole kovin muodikasta Suomessa, jossa uskonto on kiinteä osa vallankäytön rakennelmia ja jossa suomalaisuuteen on parin viime vuosisadan aikana kuulunut annos kristinuskoa. Voiko uskontotieteilijä suositella, että nyt on aika mennä eteenpäin ja sanoa jäähyväiset arkaaisten maailmankuvien olennoille, vaikka ne meitä puhuttelevatkin siinä missä monet muutkin fiktiiviset olennot kuten Odin, Darth Vader tai Gandalf?

Lopuksi

Edwin Abbott Abbottin romaani Flatland ilmestyi 1884. Tämä tieteis- ja tiedekirjallisuuden klassikko löytyy myös suomennettuna nimellä Tasomaa – moniulotteinen romanssi (Terra Cognita 1997). Tarina kertoo kaksiulotteisessa maailmassa asuvasta neliöstä, joka – muutaman ”yliluonnollisen” kokemuksen jälkeen – yrittää ymmärtää eriulotteisia eli nolla-, yksi- ja kolmiulotteisia todellisuuksia. Kaksiulotteisen neliön ja kolmiulotteisen pallon kohtaaminen on tarinan ydin: pallon kulkiessa tasomaan läpi, neliö näkee ensin pisteen, sitten pienen ympyrän, joka kasvaa ja kasvaa, kunnes alkaa kutistua jälleen pisteeksi. Pallo yrittää kertoa neliölle, että aistit pettävät – hän ei ole ympyrä, vaan ääretön määrä ympyröitä, jotka muodostavat pallomaisen kappaleen: olion toisesta ulottuvuudesta. Tasomaasta on tehty myös animaatio (äänirooleissa muun muassa Charlie Sheen), peli (tietysti) ja päivitetty versio eli matemaatikko Rudy Ruckerin mainio kirja The Fourth Dimension and How to Get There (1985).

Laatikon ulkopuolella ajattelu, toisinajattelu, on helpompaa silloin kun haluaa olla eri mieltä kuin muut. Vaikeampaa toisinajattelu on silloin, kun pitäisi olla eri mieltä itsensä kanssa. Jotenkin omat ajattelun kaavat tuntuvat niin lämpöisiltä tässä kylmässä maailmassa.  Toisinajattelua tieteessä hankaloittaa se, että teoriat ankkuroituvat ihmisiin, ja ajattelun muutosta, kehittymistä pidetään takinkääntönä. Erityisesti suomalaisen tiedekulttuurin pienet piirit ovat täynnä ihmisiä, jotka tunnistetaan edelleen joidenkin joskus kannattamiensa ajatusten perusteella: siellä se skientisti kipittää, tai tuolla se militantti feministi muikistelee, tai taasko kuulemme postmodernia puppua. Asetelmaa vahvistaa se, että kannukset on yleensä hankittu harjoittamalla ajattelua A, ja nämä ansiot uhkaavat haihtua, jos vaihtaa ajattelun työkaluja.

Amerikkalainen integraalifilosofi ja -psykologi Ken Wilber on pohtinut paljon ”Tasomaan kahleista vapautumista” ja kehittänyt keinoksi yleisellä tasolla operoivaa yhtenäisteoriaa, jonka avulla erilaisia todellisuus-, ihmis- ja yhteiskuntakäsityksiä voidaan jäsentää. Wilber on itseoppinut ajattelija, jolla on biokemian kanditutkinto ja jonka kootut teokset (8 osaa) julkaistiin, kun hän oli täyttänyt 50 vuotta. Wilber yhdistelee idän ja lännen filosofioita ja humanistista psykologiaa. Hänen keitokseensa en olisi vielä muutama vuosi sitten koskenut tikullakaan. Mutta aikansa kutakin. Viime talvena tympäännyin omaan ajatteluuni ja ryhdyin lukemaan Wilberin ymmärrettävintä kirjaa, dialogimuotoon puettua A Brief History of Everything (suomennettuna Kaiken lyhyt historia).  En ollut kaikesta samaa mieltä, mutta sain virkistäviä työkaluja oman ajatteluni arviointiin.

Todellisuus on tarua ihmeellisempää.