Väitöstilaisuuden aamu Vantaan Havukoskella.

FT, dosentti
s. 1966, väitös 2.6.2004

Vastaväittäjä: professori Eila Helander
Kustos: professori René Gothóni
Väitöskirja: Vihertyvä kirkko. Suomen evankelisluterilainen kirkko ympäristötoimijana. Suomen Tiedeseura, Helsinki, 2004.

Ajelehtien

Lähtöjä

Yritin aloittaa akateemista uraani vuonna 1986 pyrkimällä opiskelemaan Helsingin yliopistoon sekä teologiaa että teoreettista filosofiaa. Teoreettisen filosofian pääsykokeissa Esa Saarinen kannusti meitä älylliseen ilotteluun koevastauksissamme. En päässyt sisään. Teologisen tiedekunnan pääsykoekirja Jumala oli myös liian tiukkaa tavaraa abstraktiin ajatteluun taipumattomalle nuorelle miehelle. Vietin seuraavan talven raudoittajan apupoikana kiuruvetisellä rakennustyömaalla ja mietiskelin elämäni suuntia. Haaveilin elokuvaohjaajan urasta ja katselin öisin Shelliltä vuokraamiani c-luokan kauhuelokuvia.

Keväällä päätin pujahtaa sieltä missä aita oli matalin ja hain lukemaan humanistista alaa, johon oli edellisvuonna otettu sisään suurin osa pääsykokeeseen osallistuneista. Tilasin kansanrunoudentutkimuksen pääsykoekirjan Perinteentutkimuksen perusteita. Kirjan artikkeleista erityisesti Lauri Hongon ja Juha Pentikäisen esitykset kiehtoivat; yhtäältä haltijaelämyksen havaintopsykologiset selitykset ja toisaalta Marina Takalon riipaiseva elämänhistoria saivat splatterin kyllästämät aivosolut liikkeelle.

Voi olla, että ymmärsin ainakin jollain tasolla päättelyni logiikan potentiaaliset sudenkuopat, koska päätin varmistella sisäänpääsyni opiskelemalla pääsykoekirjan ulkoa. Käytin tässä hyödykseni lukion psykologian kirjasta nappaamaani tekniikkaa, jossa opiskeltavat asiat sijoitetaan tuttuihin paikkoihin ja palautetaan takaisin muistiin vierailemalla mielessä näissä paikoissa. Niinpä poimin pääsykokeessa memoraatit, maantieteellis-historialliset metodit, roolinotot, loitsut ja sananlaskut milloin mistäkin kolmikerroksisen pappilan sopukasta. Satsaus kannatti, sillä Porthanian salissa oli edellisvuoden parinkymmenen pyrkijän sijaan parisensataa ”yllättynyttä” yrittäjää.

Päästyäni sisään vaihdoin pääaineekseni uskontotieteen. Kävin myös estetiikan oppiaineen esittelytilaisuudessa, josta poistuin hyvin hämmentyneenä. Näin retrospektiivisesti on varsin outoa havaita, miten nuorempana on välillä pakonomaisesti hakeutunut tilanteisiin, joissa ei ymmärrä mistään yhtään mitään. Ehkä kyse on vain siitä, että on itsepintaisesti kuvitellut henkiset kapasiteettinsa rajattomiksi.

Se, minkä takia valitsin uskontotieteen, ei ole itselleni valjennut. Ehkä Honko & Pentikäinen vetivät puoleensa, ehkä eksyin Katajanokalla.

Oleilua

Vietin kuusi ja puoli vuotta harsoista opiskelijaelämää. Siitä siilautuu näkyville Uuden ylioppilastalon ylin kerros ja Savolainen osakunta, Mythoksen näytelmäkerho, laajat kirjatentit ja seurustelun aloittaminen, joka kävi myös selityksenä opintotukilautakunnalle siihen, miksi en ollut vuonna 1990 tehnyt opintoja kuin neljän opintoviikon edestä.

Koko opintojeni ajan olivat perusasiat hakusessa. Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, mitä opettajat tarkoittivat puhuessaan tieteestä tai tutkimuksen tekemisestä. Metodi ja teoria menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos jälkiä jättämättä. Myös uskonnot hämmensivät: mistä ihmeestä buddhalaisuudessa oikein oli kyse? Kristinuskon kolminaisuusoppi? Tuula Juurikka napautti pisteen ihmettelevän iin päälle maailmanuskontojen kurssin hindufilosofian ja -jumaluuksien perusteellisella syväluotauksella.

Opinnäytetyönkin tekeminen pelotti. Viimeistään opintojeni loppuvaiheessa olin varma, että urani yliopistossa päättyy tasan tarkkaan maisterintutkintoon. Siihen pystyvyysuskomukseni sentään riittivät. Graduseminaarissa ilmoitin tekeväni tutkielmani isoisäni isästä Matti Pesosesta, joka oli jonkinmoinen vaikuttaja herännäisyyden piirissä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Pesosen hartauskirjoja ja muita hengellisiä viritelmiä lukiessani törmäsin kuitenkin aikaisempaan ongelmaani: kirjoitusten teologinen ja henkilökohtainen uskonnollinen kieli oli käsityskykyni ulottumattomissa. Oli oikeastaan helpotus, että seminaarini vetäjä Olli Alho ei ollut vakuuttunut graduni aihepiirin uskontotieteellisestä (eikä muustakaan) relevanssista. Marssin tapaamaan professori Pentikäistä, joka kaiveli hetkisen samanismimappiaan. Tämän seurauksena vietin vuoden 1992 ihmetellen, miten samanismi-parkaa oli riepoteltu läpi suomalaisen tutkimushistorian milloin mitkäkin intressit takataskussa. On hyvin mahdollista, että juuri nuo kiehtovat reissut suomalaisen uskontotieteen ja humanististen tieteiden oppihistoriaan sytyttivät kipinän kohti akateemista uraa. Taikka sitten eivät.

Töitä ja jatko-opintoja

Valmistuin laman keskelle vuonna 1994, ja tipahdin suoraan peruspäivärahalle. Olin akateeminen työtön, jolla ei ollut minkäänlaisia valmiuksia työelämään. Täyttelin työvoimatoimiston lomakkeita ja masennuin. Saattaa olla, että puolen vuoden päästä tullut puhelinsoitto uskontotieteen laitoksen toimistosihteeri Tuija Kastiselta antoi taas sysäyksen johonkin suuntaan. Ainakin se helpotti masennusta. Olin Meritullinkadulla sijainneen uskontotieteen laitoksen toimistosihteerinä noin kolme vuotta. Tuolloin tulivat tutuiksi niin silloiset ja nykyiset kollegat kuin toteuttajatason yliopistohallinnon käytännön kiemurat. Myös taloushallinnon tehtäviä kuljetettiin tumpelon humanistin käsien läpi, asia mitä muistellessa vieläkin vähän kirpaisee.

On ehkä liioiteltua sanoa, että toimistosihteerinä olo oli elämäni parasta aikaa. Ainakin se oli riittävän haasteellista. Seuraavan suunnan määritti professorin sijaisena toiminut René Gothóni, joka kutsui minut työhuoneeseensa keväällä 1996 ja kysyi, osaanko englantia. Vastasin osaavani sen, mitä olin koulussa oppinut. Se riitti Renélle, jonka mukaan olin kelpoinen opettamaan suomalaista ja suomalais-ugrilaista kansanuskoa vieraalla kielellä ulkomaalaisille opiskelijoille. Joksikin toviksi rytmini rakentuikin siten, että päivisin tein toimistosihteerin töitä ja iltaisin ja öisin kirjoitin kotonani luentoja. Pitämäni kaksi kurssia olivat ikimuistoisia. Opiskelijat joutuivat kohtaamaan kehnosti englantia ääntävän, suoraan paperista lukevan, aivan liikaa asiaa luentoihinsa sisällyttävän, huonosti nukkuneen ja jännityksestä jäyhän luennoitsijan.

Toimistosihteerin uran lähestyessä uhkaavasti loppuaan pyörsin kevyesti päätökseni lopettaa opinnot maisterintutkintoon ja hain uskontotieteen jatko-opiskelijaksi. Jatko-opintoihin saatavilla oleva opintotuki houkutti työttömyyspäivärahaa enemmän. Piipahdin myös folkloristiikan jatko-opiskelijana suunnitelmissa tehdä väitöskirja Matti Kuusesta. Vanha herra suhtautui kuitenkin nihkeästi ajatukseen, ja palasin pikaisesti takaisin uskontotieteen helmoihin.

Tein jatko-opintoja samaan aikaan monen teräväpäisen nuoren ja nuorehkon miehen kanssa. Meitä yhdisti tarve syventää tietämystämme oppialasta ja samalla kehittää uskontotieteen opetusta. Perustimme 1990-luvun puolivälin kieppeillä Kimmo Ketolan, Simo Korkeen, Harri Markkulan, Risto Pulkkisen ja Tom Sjöblomin kanssa opintopiirin, johon saimme mukaan ”mentoroimaan” kaksi vähän varttuneempaa tieteenharjoittajaa, Tuula Sakaranahon ja Ilkka Pyysiäisen. He toimivat myöhemmin myös väitöskirjani ohjaajina. Tällä ryhmällä sekä pidimme kursseja uskontotieteen metodologisista kysymyksistä että jatkojalostimme luentoja ja opintopiirissä käsittelemiämme aiheita suomenkielisiksi artikkeleiksi ja kirjoiksi. Pykäsimme myös vuonna 1997 uudestaan pystyyn uskontotieteen oman julkaisusarjan, jossa julkaisimme tuotoksiamme.

Väitöstä kohti

Koin useita herätyksiä 1990-luvun lopun vuosina. Olin selkeästi altis idealismille ja ylipäänsä hurahtamiseen taipuvaisessa tilassa. Tärkein hurahdus liittyi tutkimuksen yhteiskunnallisen tehtävän puntarointiin, johon kytkeytyen kirjoitin artikkeleita feministisestä uskonnontutkimuksesta sekä ympäristöongelmista ja uskonnosta. Ympäristökysymykset olivat nousseet vahvasti suomalaiseen julkiseen keskusteluun 1980-luvun lopulta lähtien, ja niiden huomioiminen tuli osaksi henkilökohtaista arkeani samoihin aikoihin. Väitöskirjani aihe alkoi muotoutua. Tuolloisten huonetoverieni Veikko Anttosen ja Ilkka Pyysiäisen innoittamana päätin tutkia kognitiivisen uskontosemantiikan näkökulmasta suomalaisten luontokäsitysten uskonnollisia representaatioita. En ole varma, ymmärsinkö mitä apurahahakemuksissani kirjoitin, mutta retoriikkani oli ilmeisesti niin vakuuttavaa, että rahoittajien kukkaronnyörit heltisivät. Tai sitten olin ympäristöongelmineni juuri sopivalla aallonharjalla. Kipuiltuani jonkin aikaa semantiikan parissa vaihdoin tutkimuskohteekseni Suomen evankelisluterilaisen kirkon ympäristötoimijuuden ja teoriapohjakseni jonkinlaisen diskursiivisen uskontososiologian, jossa rakennetaan tekstien kautta sumeilemattomia kytkentöjä yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja konstruoidaan häpeilemättä sosiaalisia entiteettejä.

Apurahat ja myöhemmin teologisen tiedekunnan tutkijakoulun tuoma rahoitus soivat mahdollisuuden viettää kohtalaisen leppeää akateemista elämää. Tuolloin monet säätiöt jakoivat rahaa siten, että apurahakauden koko summa annettiin saman tien rahoituksen saajalle, eikä sen perään välttämättä enää paljon huudeltu. Toisen vuoden apurahan saatuani suunnittelin vuoden kestävää maailmanympärysmatkaa tai pitkähköä sienireissua Nuuksion erämaihin. Kollegani osti uuden auton.

Päätin kuitenkin väsätä väitöskirjaa, joka kehkeytyi vähitellen siten, että käsikirjoitus alkoi olla varsin valmis siinä vaiheessa, kun pitkäkestoisempi rahoitus oli lopussa. Keväällä 2003 viilailin työtäni erilaisilla pätkärahoilla ja jätin sen esitarkastukseen. Syksyksi sain lehtorin sijaisuuden ja pääsin ensimmäisen kerran tarkkailemaan käsieni tärinää Uskontotieteen perusteet -massaluentosarjalla. Nyttemmin olen pitänyt saman kurssin lukuisia kertoja, mutta tärinä pysyy.

Ruuheni kokkaa käänsivät seuraavaksi nykyinen kollegani Terhi Utriainen ja sosiaalipsykologian lehtori Kari Vesala. Terhin suosituksesta Kari soitti minulle loppuvuodesta 2003 ja pyysi mukaan projektiin, jossa tarkasteltaisiin uskonnon paikkaa suomalaisella maaseudulla. En tiennyt sosiaalipsykologiasta, maaseutututkimuksesta, maaseutusosiologiasta tai edes uskonnosta maaseudulla yhtään mitään, mutta niin vain äimistelin seuraavat kolme vuotta Karin teoreettista kompetenssia, kurjistuvaa suomalaista maaseutua ja luterilaisten seurakuntien yhä vahvaa sijaa maaseudun ihmisten elämässä. Muutuin sosiaalipsykologian laitoksen tutkijaksi, missä roolissa työskentelin myös vuoden Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksessa Mikkelissä.

Väittelin kesäkuun alussa 2004. Valmistauduin väitökseen tekemällä maaseutututkimukseeni liittyviä haastatteluita eri puolilla Itä-Suomea ja metsä- ja puutarhatöitä silloisessa asuinpaikassamme Juvan Koikkalassa. Muutamaa päivää ennen väitöstilaisuutta kaivoin väitöskirjani esille, raapustin lektioni ja yritin lukea ja ymmärtää, mitä olin kirjoittanut. Mitään ei kuitenkaan tarttunut, joten päätin antaa periksi. Väitöspäivän aamuna puin vaimoni avustuksella frakin päälleni ensimmäistä kertaa elämässäni, ajelin bussilla Vantaan Havukoskelta Helsinkiin ja marssin uskontotieteen laitokselle Topeliaan. Join siellä aamukahvit, rupattelin kollegojen kanssa ja taisin jopa syödä lounastakin. Joku työtovereistani ihmetteli, miten saatoin olla niin rauhallinen, johon vastasin, että ei aavistustakaan. Jälkeenpäin ajatellen kyse on ollut kohdallani psykofyysisestä reaktiosta, jossa elimistö valmistautuu äärimmäiseen stressitilanteeseen ikään kuin sammuttamalla kaikki turhat toiminnot. Tätä voidaan kutsua myös lamaantumiseksi. Olin aamulla kuin viilipytty ja heräsin todellisuuteen vasta lämpiössä juuri ennen väitöstilaisuutta vastaväittäjäni Eila Helanderin tiedustellessa ovelasti, josko osaan lukea saksaa.

Väitöstilaisuudesta en muista muuta kuin Eilan ensimmäisen kysymyksen, joka koski – vastaväittäjälle jaettujen ohjeiden mukaisesti – väitöskirjani otsaketta. Kun kuulin kysymyksen, olin varma, että tämä on sitten tässä. Jälkeenpäin äitini kertoi horjuneensa hämärän rajamailla katsellessaan poikaansa, joka ei saa sanaa suustaan. Viimein pullautin jotain epämääräistä, yleisö huokaisi, ja pian kättelinkin jo onnittelijoita päärakennuksen käytävällä.

Mitä sitten

Syksyllä 2006, maaseutututkimuksen projektin lähestyessä loppuaan, Tuula Sakaranaho laittoi tekstiviestin, että minut oli valittu uskontotieteen yliopistonlehtoriksi 1.1.2007 alkaen. Olimme samana päivänä kotiutuneet synnytyslaitokselta kolmevuotiaan poikamme pikkusisaren kanssa. Veljeni vaimo kehotti onnitteluviestissään laittamaan pikaisesti myös loton vetämään.