TT, dosentti
s. 1951, väitös 31.1.1987

Vastaväittäjä: dosentti Raimo Harjula
Kustos: professori Juha Pentikäinen
Väitöskirja: Pitkäaikaissairaan vanhuksen maailma ja uskonnollisuus. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 149. Helsinki, 1987.

Rohkeutta kohdata ja kysellä

Uteliaisuutta ja runoja

Lapsena minua verrattiin Vaahteramäen Eemeliin, sillä ehdin joka paikkaan ja halusin itse tutkia asioita. Äitini harmiksi yhtenä päivänä revin kaikki kukat mullasta tarkistaakseni kuinka monenlaisia juuria on olemassa. Tutkin myös, millaisia jälkiä eri marjat jättävät vaaleaan kesämekkoon. Ajatella, mustikasta ei jäänytkään puhdasta tummaa sinistä.  Tutkija minussa ihmettelee edelleenkin, vaikka pyrin pitämään kukat ruukuissaan ja kesämekon mahdollisimman vähillä tahroilla.  Toinen juonne nuoruudesta ovat runot. Toivottavasti lukijana jäät maistelemaan Tuomas Anhavan runoja:

”Sammakko hyppäsi lampeen ja

vesirenkaat lähtivät etenemään.”

Runoista nautitaan tunnustellen ja tilaa antaen. Jos niitä yrittää selittää, jotain särkyy. Nämä runot kertovat edelleenkin minulle jotain tutkimuksen ja erityisesti uskontotieteen tutkimuksen tekemisestä.

Uutta testamenttia ja uskontotiedettä

Teologian kiinnostus on paljolti uskonnonopettajani ansioita. Sama opettaja opetti uskonnon lisäksi filosofiaa ja psykologiaa. Oikeastaan mikään niistä yksin ei tuntunut kiinnostavalta, mutta yhdessä ne muodostivat lumoavan cocktailin. Tiedekunnan silloinen dekaani varoitti uudesta oppiaineesta – uskontotieteestä. Päätös ottaa uskontotiede pääaineeksi saattaisi vaikeuttaa työllistymistä. Hän kehotti varmistamaan tulevaisuuden klassisten teologisten aineiden valinnalla. Minulle se merkitsi Uuden testamentin eksegetiikkaa. Valinta oli hyvä. Opin menetelmällisesti lähdekritiikkiä. Opin lukemaan kontekstin vaikutusta tekstiin ja tekstien tulkintaan. Opin myös tuntemaan Raamattua ja hieman myös sen ajan kreikkalaista filosofiaa. Samanaikaisesti toinen jalka oli koko ajan uskontotieteen puolella. Suoritin uskontotieteen laudaturia, olin perustamassa uskontotieteen opiskelijayhdistystä Mythosta ja seurustelin uskontotieteen opiskelija Renén kanssa.

Eksegetiikan opintojen aikana huomasin, miten Raamattu on syvästi inhimillinen kirja. Sieltä löytyy naurua ja iloa, vihaa ja katkeruutta, rakkauden ylistystä ja rakkaudettomuutta. Siellä on antautumista Jumalalle ja armoa olla juuri sellainen kuin on. Siellä Jumala etsii ihmistä ja ihminen etsii Jumalaa. Gradussani ei ole hermeneuttista otetta, siihen olen palannut myöhemmin uskontotieteen siivittämänä. Mikä saa aikaan vieraanvaraisuutta, diakoniaa ja altruismia? Miten ihmiset jaksavat elämän kipuja? Mitä merkitsevät uskonto, riitit ja symbolit?  Samoja asioita katselen tutkijana edelleen, mutta eri näkökulmasta. Aloitin eksegetiikan jatko-opinnot heti valmistumisen jälkeen, mutta Homeroksen heksametrien alkumetrit veivät minulta innon ja jatko-opintojen mielekkyyden tunteen.  Ajatus filosofian, psykologian ja uskonnon kysymysten yhdistämisestä konkreettisiin elämän ilmiöihin tuntui houkuttelevammalta.

Sairaalateologina ja väitöskirjan tekijänä

Teologian maisteriksi valmistumisen jälkeen tein ensin erilaisia sijaisuuksia ja myöhemmin sain viran sairaalateologina. Erityiskoulutus innosti ajattelemaan jatko-opintoja liittyneenä omaan työhöni. Ihmiset eivät kyselleet, mitä kerroksia ja lähteitä eri evankeliumeissa on. He pohtivat: Miten jaksaa sairauden ja kivun keskellä ja miten kohdata oma tai läheisen ihmisen kuolema. Mitä tukea usko voisi antaa ja mitä lohdutuksen sanoja Raamatusta löytyy? Entä, kun kuolema oli jo odotettu vieras, mutta sen tulo viipyy päivästä toiseen ja vuodesta toiseen.

Koin sairaalateologin työn omakseni, ja siksi jatkotutkimusteemaksi valikoitui ”Pitkäaikaissairaan maailma ja uskonnollisuus”.  Sairaalassa, jossa toimin, oli tehty rakenteellisia ratkaisuja, ja joistakin osastoista tehtiin niin sanottuja pitkäaikaisosastoja. Jotkut hoitajista kokivat juuri pitkäaikaisosaston kehittämisen tärkeäksi, ja he toivoivat sairaalateologin tukea työssään. Jotkut kokivat, että johtava ylihoitaja oli pakottanut heidät tekemään mielenkiinnotonta työtä ilman toivoa paranemisesta. Osastothan merkitsivät elämää kuoleman varjossa. Mottona oli: ” Kun mitään ei ole tehtävissä, on vielä paljon tehtävissä.”  Kuoleman läheisyydessä oli paljon iloa ja elämää, mutta se muistutti myös jokaisen ihmisen rajallisuudesta. Halusin omalla väitöskirjallani sanoa, että työ pitkäaikaisosastolla, vanhusten ja kuolevien parissa, on äärettömän arvokasta, vaikkakin raskasta. Se on ihmisarvon ja ihmisoikeuksien toteutumisen koetinkiviä. Tutkimus herätti mielenkiintoa, ja osastojen arvostus ainakin hetkellisesti nousi. Joku oli kiinnostunut heidän osastostaan, työstään ja ihmisistä, joita he hoitivat.

Teologin työ on ihmisten kohtaamista. Joskus ihmisistä näkee vain pyhäilmeen ja ”hyvin menee naamion”. Teologin työ sairaalassa näyttää ihmisistä toisen puolen. Sairaus riisuu ja kuoleman läheisyys tekee paljaaksi. Kuoleman lähellä ja elämän rajallisuutta pohdittaessa näkee joskus rujoa kauneutta ja joskus taas kuin läpinäkyvän silkin ohutta kauneutta. Kun ihminen pohtii omaa kuolemaansa tai uskoansa, hän paljastaa itsensä, toivonsa ja pelkonsa. Se on samanaikaisesti pelottavaa ja vapauttavaa. Kun kohtaa ihmisen paljaana ja rehellisenä, tuntuu, että mukana on vahvasti jotain pyhää, jossa itse tulee hiljaiseksi. Tällaisissa tilanteissa ollessani tutkijana koin vahvasti, että minun on oltava läsnä nöyränä, annettava arvoituksellisen ja jopa tuonpuoleisen kokemuksen olla läsnä. Etäännyttämisen aika oli vasta, kun luin ihmisten kertomuksia työpöydän äärellä ja pohdin niitä seminaarissa. Osallistuva havainnointi ja haastattelu merkitsivät myös tutkijana itsensä likoon panemista ja tilan antamista syvälle inhimillisyydelle. Sitä se on ainakin, jos väitöskirjan aineistoa kerää pitkäaikaissairaiden ja kuoleman lähellä olevien ihmisten kanssa elämän tuntoja jakaen.

Väitöskirjaa tehdessäni pohdin erityisesti sitä, kuinka osa vanhuksista oli tyytyväisiä, vaikka elämä oli kovin rajallista. Samanaikaisesti osa vanhuksista oli katkeria ja tyytymättömiä kaikesta. Mietin, miten uskontotieteellinen tutkimus voisi auttaa ymmärtämään vanhusten ja kuolevien elämäntilannetta. Onhan tutkimuksen yksi tehtävä tehdä tutkittavaa ilmiötä näkyväksi. Vanhuus ja kuolema olivat ja ovat liian arvokkaita sysättäväksi marginaaliin. Tein koehaastatteluja ja päätin anoa oikeutta uskontotieteen jatko-opiskelijaksi. Olin jo aikaisemmin suorittanut uskontotieteen laudaturopinnot.

Elämän makua ja puurtamista

Ensimmäisessä seminaarissa, jossa esittelin omaa teemaani, oli muutamia jatko-opiskelijoita, joilla tuntui olevan kaikki tieto ja varmuus työnsä nopeasta etenemisestä. Se hämmensi. Minä tiesin, että teemani on tärkeä, olin pohtinut teorioita ja aikaisempia tutkimuksia, mutta aikataulusta ei uskaltanut luvata mitään. Sehän riippui siitä, nukkuvatko lapset, tuleeko flunssaa tai korvatulehduksia, jaksanko herätä aikaisin ja mitä voin tehdä työhöni integroiden. Apurahalla ei juuri asuntovelkaa makseta, joten tiesin tekeväni väitöskirjani työn ohessa.

Professori Juha Pentikäinen piti teemaani tärkeänä ja mainitsi muutamien tutkijoiden nimiä, joiden tutkimuksiin kannattaisi tutustua. Innostavia ja kannustavia olivat erityisesti Helsingin seurakuntayhtymän sairaalasielunhoidon johtaja Erik Ewalds ja työnohjaajanani toiminut sielunhoidon uranuurtaja Irja Kilpeläinen. Hänen tukensa oli monella tavalla merkittävä, ja useat keskustelut koskivatkin tutkimustani, ja varsinainen sielunhoitajan työn pohtiminen jäi sivuosaan. Häntä ajattelen erityisellä lämmöllä siitä elämän viisaudesta ja sielunhoidollisesta osaamisesta, joka vahvisti ja syvensi väitöskirjani tekemistä.

Kun perheessä on kaksi, jotka pyrkivät tekemään jatkotutkimusta, se on innostavaa ja tekee väitöskirjasta positiivisella tavalla arkisempaa. Mahdollisuus keskusteluun on kotona. Työstä irtaantumista edistivät tehokkaasti pienet lapset. Tilanteen toinen puoli oli se, että väitöskirjan tekeminen käy välillä hermoille. ”Juuri nyt minun pitäisi voida keskittyä tähän.” ”Mutta kun minä olin ajatellut.”  ”Minulla on dead line.”  Kokonaisuudessa toisen tutkijan työn ymmärtäminen ja ahdistuksen jakaminen antavat tukea väitöskirjan tekemiseen.

Aloitin työn tekemisen aikana, jolloin ei vielä ollut tietokonetta käytössä. Leikkaa ja liimaa, käytä korjausteippiä, tuntuvat nyt kivikauden aikaisilta. Onneksi tutkimuksen tekeminen vei riittävän kauan, että työn loppuvaiheessa meillä oli sekä tietokone että tiskikone. Minusta tuntui ihmeelliseltä, ettei koko sivua tarvinnutkaan kirjoittaa uudestaan, jos sivun viimeisillä riveillä tuli virheitä. René huomasi, että tiskiä tulee paljon viisihenkisessä perheessä, kun parin kuukauden ajan keskityin työn viimeistelyyn ja kaikki tiskivuorot kuuluivat hänelle.

Tein väitöskirjani kokonaan työn ohessa ja lapsiperheen arjessa eläen. Aikaa siihen meni kahdeksan vuotta. En oikeastaan tiedä, miten paljon se johtui siitä, että en voinut keskittyä väitöskirjan tekemiseen. Joskus ajattelen, että aikaa tarvitaan myös siksi, että asiat kypsyvät ja minä itse kypsyin ihmisenä ja tutkijana. Vaikka välillä toivoin, että työ olisi jo valmis. Näin toiveunta, että laaja aineisto olisi kuin itsestään löytänyt paikkansa ja ihmisten ääni tullut esille loogisesti ja analyyttisesti. Mutta pohdinta, kriittisyys ja tutkijana kehittyminen ei tapahdu yhdessä yössä. Prosessi on tärkeä, eikä hätiköinti sopinut minulle siinä vaiheessa. Tämä saattaa kuulostaa selittelyltä, mutta niin ajattelen. Raskasta oli vuosien varrella esitetyt toistuvat kysymykset: ”No, milloinkas sinä sitten väittelet?” Teki mieli sanoa: ”Älkää kysykö, kyllä minä sitten ilmoitan, kun asia on ajankohtainen. Elän tätä elämänvaihetta ja väitöskirja on vain osa elämääni, ei koko elämäni sisältö.” Tässä vaiheessa vaihdoin sairaalateologin työn sielunhoidon ja etiikan opettajan toimeen.

Väitös ja karonkka

Kun jätin tekstin esitarkastukseen, kuvittelin että kaikki sujuu hyvin nopeasti. Mutta tiedekunnalla on kokouksensa, esitarkastajilla on aikaa lukea, korjauksia ja hiomista tulee vielä tehdä. Väitöspäivä meni uuden vuoden puolelle. Se oli lauantaina 31.1.1987. Vastaväittelijänä toimi dosentti Raimo Harjula ja kustoksena professori Juha Pentikäinen. Jännitin tilannetta etukäteen, mutta sanoin itselleni: ”Minä tunnen asian ja osaan oman tutkimusalueeni. Kaikki salissa ovat minun puolellani ja tukevat minua.”  Salissa istui oma perheeni, työtoverini sekä diakoniaopistolta että sairaalasta. Oli siellä myös tiedekunnan väkeä ja joitakin, jotka pohtivat omaa väitöstään. Väitöstilaisuudessa auttoi se, että esiintyminen, luennointi ja keskustelu olivat minulle arkipäivää. Vauhtiin päästyäni koin väitöstilaisuuden innostavana keskustelumahdollisuutena ja parituntinen meni nopeasti.

Suuri kulttuurin muutos on tapahtunut myös siinä, millaisia karonkkaillallisia järjestetään. Vanhan perinteen mukaan karonkka on vastaväittelijän kunniaksi järjestettävä juhla, jossa korostuu siirtymäriitin piirteet. Muut karonkkaillalliselleni osallistuneet olivat väitelleitä, paitsi minä, joka olin teologian lisensiaatti (väit.). Mukana olivat siis vastaväittelijä, kustos, tiedekunnan edustaja, aviopuolisoni ja yksi aiemmin väitellyt ystävä. Juhlassa oli puheita, mielenkiintoisia keskusteluja, hyvää ruokaa ja viiniä. Sukulaisten ja ystävien kanssa kokoonnuimme kotiimme seuraavana päivänä.

Parin päivän juhlaa, jossa tuntui, että olin tehnyt jotain ainutlaatuista tutkimuksen saralla. Sitten alkoi arki. Arki oli samoja luentoja, kokouksia, tenttejä ja opinnäytetöitä. Ei sen kummempaa. Kuitenkin jotain oli erilaista. Teemasta pyydettiin esitelmiä ja kirjoituksia. Helpottavaa oli huomata, että suuri urakka oli valmistunut. Minun ei tarvinnut herätä viideltä viikonloppuisinkin kirjoittamaan. Sain hypistellä kädessäni kirjaa. Se oli toisaalta vain opinnäytetyö, ja toisaalta se oli minun väitöskirjani.

Teema ja elämä jatkuvat

Kevään ja kesän vietin tutkimatta ja kirjoittamatta mitään. Sitten taas innostuin. Väitöskirjan aineistoa kerätessäni tapasin potilaiden omaisia. Joskus ajattelen, että tutkimusteemat ovat valinneet minut, ennen kuin olen ehtinyt valita niitä. Kaksi tilannetta eivät antaneet minulle väitöskirjan jälkeen rauhaa. Kohtasin sairaalateologina 78-vuotiaan miespotilaan, joka kertoi yksinäisyydestään:

Marttaa minulla on ikävä. Olimme yli 50 vuotta naimisissa. Viimeiset kolme vuotta hän hoiti minua kotona. Ei hän valittanut, mutta yritimme välillä saada apua, turhaan. Hän väsyi ja kuoli ja jätti minut yksin. Silloin vasta todettiin, että olen aivan liian huonokuntoinen selviämään kotona. Jos olisivat Marttaa ja minua auttaneet, niin ei tiedä, vaikka vieläkin olisimme yhdessä.

Toinen henkilö, joka jäi mieleen. Omainen, joka jatkoi käymistä sairaalassa, vaikka hänen miehensä oli jo kuollut. Kun kysyin, mitä hänelle kuuluu ja miksi hän istuu täällä sairaalan kahvilassa, hän vastasi:

Hoidin miestäni vuosia kotona, sitten hänet siirrettiin tänne sairaalaan ja kävin tällä joka päivä katsomassa. Kaikki harrastukset olivat jääneet, kun olin aina niin kiinni. En oikein tiedä minne menisin ja täällä tuntuu, että Unto on jotenkin läsnä. Sosiaalihoitaja sanoi, että minun olisi ajoissa pitänyt pitää huolta omasta ajastani. Omaishoitajana ei ole omaa aikaa, on sitä niin mahdottoman kiinni.

Nämä olivat jatkotutkimuksen teemoja. Menin väitöskirjani kanssa sosiaali- ja terveysministeriössä työskennelleen kehittämispäällikön luokse keskustelemaan omaishoitajien tilanteesta. Hän oli samaa mieltä kanssani. Asiasta tarvitaan tutkimusta ja sen perusteella olisi mahdollista myös muuttaa omaishoitajien asemaa ja vapaapäiviä koskevaa lakia. Tein tutkimussuunnitelman, ja sain kahden vuoden tutkimushankkeen kartoittaakseni omaisten tilannetta. Omaishoitajat – käyttämätön voimavara vai loppuun palaneita ihmisiä oli yksi vaikuttavista asioita, että omaishoitajien asemaa parantava lakiehdotus tuli eduskuntaan. Lisäksi Läheis- ja omaishoitajien liitto sai alkunsa. Asiahan oli monella tavalla ajankohtainen, mutta koin merkittävänä, että voi olla osa tätä keskustelua.  Tämän projektin yksi vuosi toteutui Cambridgessa. Mieleenpainuva ja innostava vuosi antoi mahdollisuuden monien eri tutkimusalojen tutkijoiden tapaamiseen. Siellä koin avaruutta, vapautta ja löytöjä.

Uskontotiede ja käytännöllinen teologia

Tutkimukseni ovat aina jollain tavalla olleet uskontotieteen sävyttämiä ja etsineet ihmisten kokemuksellista arkea. Koen elämälle vieraana raja-aidat ja ihmiset, jotka ovat joskus vaatineet minua määrittelemään itseäni ja tutkimustani. Olenko uskontotieteilijä vai käytännöllisen teologian tutkija? Mitä sillä on väliä? Menetelmät ovat yhteisiä, ilmiötkin usein, painopisteet voivat vaihdella. Haluan kulkea rajalla ja katsella eri suuntiin. Haluan, ettei minua määritellä erilaisten ennakkoluulojen pohjalta. Elän molemmissa maailmoissa. Tunnen monia uskontotieteilijöitä, ja olen viettänyt monet iloiset juhlat väitelleiden kanssa. Niistä olen kiitollinen. Samalla tavalla sielunhoidon ja diakonian tutkimus sekä alan tutkijoiden kanssa tapaamiset virkistävät. Voisikonhan ottaa parhaat palat molemmista. Tiedän, että siten ei rakenneta yliopistossa uraa. Onneksi se ei ole ollut ensisijainen suuntautumiseni. Tämä on vapauttanut minut monesta kilpailusta ja antanut tarvitsemaani riippumattomuutta. Uskontotieteen tutkimus parhaimmillaan pakottaa katsomaan peiliin, oppimaan tuntemaan itseään ja pohtimaan uskontoa ja elämää.

Nuoruuden rakkauteni, uskonto, psykologia ja filosofia, ovat edelleen intohimoni kohteita. Runokirjat ovat olleet välillä taka-alalla, mutta huomaan kaipaavani niiden ytimekkäitä sanoja. Niissä ei yksioikoisesti pyritä osoittamaan jotain väitettä ehdottomaksi totuudeksi, sillä liian normatiivinen väite menettää voimansa. Runoissa ja taiteessa etsitään jotain syvää eikä selitetä puhki. Kun asia on avoin ja jää elämään, se koskettaa. Haluaisin tutkia ja kirjoittaa niin, että se koskettaisi. Tutkijalta vaatii rohkeutta ihmetellä, olla välillä tekemättä mitään ja olla tietämättömyyden tilassa. Yksi merkittävimmistä uskontotieteen tutkimuksen tehtävistä on rohkeasti kohdata eri inhimillisen elämän ilmiöitä ja avoimesti kysellä. Siksi toivon, että tutkija minussa elää elämäni loppuun asti. Merkittävää on se, miten tutkimus ja keskustelut sen parissa vaikuttavat minuun ja antavat sisältöä elämääni. En tiedä kuinka moni lukee töitäni, ehkä joillekin joku teksti on ollut merkittävä. Sen tiedän, että elämän keskeneräisyys ja rajallisuus ovat osa myös tutkimusta ja niistä muodostuneita kirjoja. Hyvä niin. Se antaa sopivaa keveyttä tutkimuksen helposti liian tärkeään maailmaan.

”Monta tuntia

kirjani ikkunalla

unohtuneena, auki.

Oikukas tuuli

jos luki jonkin sivun.”