FT, dosentti
s. 1968, väitös 7.10.2011

Vastaväittäjä: professori Enrico Comba, Torino
Kustos: professori René Gothóni
Väitöskirja:  Bear Shields of Plains Indians: Motifs and Meanings. Tatanka Press, Wyk, 2011.

Tehtaan portilta maailman kulttuurien laitokseen

Kirjastosta se lähti

Ikätovereideni suunnatessa urheilupuistoon jalkapallon, pesäpallon tai jääkiekon pariin minä suuntasin usein kotikaupunkini kirjastoon. Lapsuuteni ja nuoruuteni vietin Kuusankoskella, pienessä paperiteollisuuden synnyttämässä kaupungissa Pohjois-Kymenlaaksossa. Koulutovereitteni pohtiessa pesäpallon saloja tai seuraavaa jalkapalloturnausta minä yritin löytää tietoa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista eli intiaaneista ja heidän elämästään.

Mitä enemmän asiasta luin, sen enemmän kaipasin lisää tietoa. Harrastuneisuus intiaanikulttuureihin ohjasi minut myöhemmin opiskelemaan alaa, jossa voisin toteuttaa kiinnostustani. Teollisuuspaikkakunnan kasvateista valintani oli valtavirrasta poikkeava, suurin osa ikätovereistani hakeutui joko suoraan ammatilliseen koulutukseen tai korkeakouluopinnoissa kaupalliselle tai tekniselle alalle. Helsingin yliopiston suuntaan minua ohjasi vahvasti siellä kulttuuriantropologiaa opiskeleva Simo Hankaniemi, jonka kanssa vietin tovin jos toisenkin intiaanikulttuureita pohtien. Hänen avullaan pääsin myös sisälle yliopistomaailmaan jo ennen omia opintojani.

Uskontotiede vai kulttuuriantropologia?

Vakaa tarkoitukseni oli opiskella niin ikään kulttuuriantropologiaa, mutta – jälkiviisaasti todeten onneksi – sen valintakoekirjat olivat huomattavasti kuivempia kuin uskontotieteen. Uskontotieteeseen sisään pääseminen ei kuitenkaan ollut itsestään selvää. Jouduin käymään valintakokeessa kolmesti ennen kuin odotettu kirje ilmoitti, että minut oli hyväksytty historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kulttuurien tutkimuksen koulutusohjelmaan opiskelemaan uskontotiedettä. Todettakoon, että toisen aikaisemmista yrityksistäni hylänneen nykyisen kollegani, dosentti Terhi Utriaisen kanssa minulla on oikein hyvät välit. Näin jälkeenpäin hän on sanonut halunneensa jättää minut kypsymään ja motivoitumaan.

Hyväksymiskirjettä muutaman vuoden odottaessani suoritin varusmiespalveluksen ja toimin vartijana sittemmin lakkautetun Voikkaan paperitehtaan portilla. Vartija-aikani palkan hyödynsin hankkimalla intiaanitutkimusta käsittelevää kirjallisuutta Yhdysvalloista ja työajan lukemalla. Uskoin vakaasti tehtaan portin olevan auki oikeaan suuntaan, olihan eräs ammattiyhdistysjohtaja ja kansanedustajakin lähtenyt aikoinaan saman tehtaan portilta.

Vielä opintojani aloittaessa suunnittelin, että muutan kulttuuriantropologian pääaineeksi ja pidän uskontotieteen sivuaineena. Hyvin pian perusopintojen edetessä molemmissa oppiaineissa uskontotiede kuitenkin tuntui luonnolliselta ja kotoiselta. Myös suhtautuminen intiaanikulttuureiden tutkimukseen oli näissä kahdessa oppiaineessa hyvin erilainen, joten pääaineen valinta oli selvä.

Tutkimuksen tekeminen kiinnosti minua hyvin varhaisesta opiskeluvaiheesta lähtien, ja proseminaariesitelmän aiheen valinta ohjasi tulevaa tutkimusaihettani vahvasti. Olin kiinnostunut Pohjois-Amerikan tasankointiaanien taiteesta ja aineellisesta kulttuurista ennen yliopisto-opintoja, ja halusin yhdistää sen uskontotieteen opintoihini. Tasankointiaanien perinteisessä kulttuurissa miehen tärkeimpiin ja näyttävimpiin varusteisiin kuului kilpi. Se oli paitsi konkreettinen puolustusväline, myös uskonnollinen esine. Kilpi valmistettiin parhaista saatavilla olevista materiaaleista parhaimmalla käytössä olleella tekniikalla. Uskonnollisessa näkykokemuksessa saadun yli-inhimillisen voiman eli rohdon katsottiin kuitenkin antavan sille varsinaisen suojaavan voiman, joka esitettiin visuaalisesti maalauksin ja muilla koristuksilla. Aiheeseen paremmin perehtyessäni huomasin, että siitä ei itse asiassa ollut kansainvälisestikään tehty perusteellista tutkimusta. Proseminaarin aihe oli löytynyt. Seminaarityötä kirjoittaessani kiinnostus aiheeseen vain kasvoi entisestään, ja pro gradun aihe oli jo itsestään selvä.

Kiinnostus väitöskirjan tekemiseen heräsi jo pro gradu -seminaarin aikana. Hankkiessani pro gradun tutkimusaineistoa ulkomaisista museoista ja arkistoista sekä osallistuessani intiaanitutkimuksen konferensseihin sain kontakteja kansainvälisiin huippututkijoihin. He kiinnostuivat aiheestani ja kannustivat sekä auttoivat työssäni. Valmistuminen maisteriksi sai luontevan jatkon hakeutuessani saman tien jatko-opiskelijaksi tekemään väitöskirjaa tasankointiaanien kilvistä.

Alun vauhti ja etenemisen hitaus

Helsingin yliopiston uskontotieteen silloin ainoana professorina ja pohjoisen etnografian tuntijana Juha Pentikäinen oli luonnollisesti väitöskirjani ohjaaja. Toiseksi ohjaajaksi sain Åke Hultkrantzin (1920–2006), joka oli Tukholman yliopiston uskontohistorian professori emeritus ja kansainvälisesti arvostettu intiaaniuskontojen tutkija. Hänen kanssaan ehdin keskustella työstäni lukuisia kertoja niin hänen käydessään Helsingissä kuin vieraillessani hänen kotonaan Lidingössä Tukholman kupeessa. Hultkrantz vei tutkimustani eteenpäin jo pelkällä esikuvallaan, olihan hän vaikuttanut lukuisiin tutkijoihin ympäri maailmaa puolen vuosisadan ajan ja kouluttanut suuren määrän tutkijoita, joiden töitä käytetään jatkuvasti intiaaniuskontojen tutkimuksessa. Valitettavasti tämä intiaaniuskontojen tutkimuksen grand old man ei ehtinyt nähdä väitöskirjani valmistumista.

Aloitin tutkijanurani pienen apurahan voimin uskontotieteen uusissa toimitiloissa Topeliassa syksyllä 1999. Muiden väitöskirjan tekijöiden tapaan halusin kovasti tehdä tutkimusta täysipäiväisesti ja taistelin osuudestani apurahoista. Hoidin myös jonkin aikaa uskontotieteen laitoksen osa-aikaista amanuenssin tehtävää apurahan jatkeena. Tarkoitukseni oli tehdä väitöskirjani englanniksi kansainvälisen aiheen takia, mutta taktisista syistä apurahahakemuksia varten päätin tehdä välityönä lisensiaatintyön suomeksi. En tiedä, olisiko tästä ollut apua kilpailussa apurahoista, sillä sain 2001 Suomen Kulttuurirahaston kolmen vuoden rahoituksen juuri ennen lisensiaatintyöni Tasankointiaanien kilvet uskonnollisina esineinä ja kulttuuristen muutosten ilmentäjinä valmistumista. Päätin kuitenkin tehdä sen loppuun, ja skoolasin lisensiaatintutkintoa humanistisen tiedekunnan publiikissa juuri samaan aikaan kun World Trade Centerin kaksoistornit romahtivat New Yorkissa.

Sattumalta heti perään olin lähdössä Yhdysvaltoihin Smithsonian-instituuttiin Washington DC:hen ja New Yorkiin Amerikan luonnonhistorian museoon hankkimaan tutkimusaineistoa väitöskirjaani varten. Sain siis nähdä kansallisen turvallisuuden uhan aiheuttamat reaktiot suoraan tapahtumapaikalla. Onneksi tämä ei kuitenkaan vaikuttanut omaan tutkimustyöhöni museoiden kokoelmissa ja arkistoissa, vaan tutkimusaineistoa kerääntyi kiitettävästi ja sitä kertyi lisää seuraavien vuosien aikana niin Chicagossa, Los Angelesissa, Philadelphiassa ja Codyssa kuin monessa muussakin paikassa.

Aineiston kerääntyessä myös väitöskirjatyöni otsikolla Plains Indian Shields in Religion, Practice and Change eteni, kunnes uskontotieteen laitoksella tuli haettavaksi assistentin viransijaisuus syksystä 2003. Erinäisten hallinnollisten ja muiden kiemuroiden jälkeen minut lopulta valittiin toistamiseen viransijaiseksi. Ajat olivat hallinnollisesti vaativia, eikä paneutuminen väitöskirjaan ollut mahdollista samalla intensiteetillä kuin aiemmin. Kaiken lisäksi uskontotieteeseen perustettiin uusi amanuenssin virka, ja minut nimitettiin virkaan elokuusta 2005 alkaen. Hallintovirkaa hoitaessani paneutuminen väitöskirjaan rajoittui lähinnä vapaa-aikaan.

Väitöskirjatutkimukseni viivästyi itse asiassa useasta syystä. Vapaa-ajalla viivästyttävä tekijä oli tontin osto ja omakotitalon rakentaminen Mäntsälään. Talo, piha, ulkorakennukset ja muut rakennustyöt eivät suinkaan nopeuttaneet väitöskirjatutkimusta, joskin antoivat sopivaa tasapainoa päätetyöskentelylle. Muita väitöskirjan pidempään kypsyttelemiseen vaikuttavia tekijöitä ovat vuosien varrella olleet yksittäisten luentojen ja kokonaisten luentokurssien pitäminen, kirjojen ja erikoislehden toimittaminen, niin tieteellisten kuin yleistajuisten artikkelien kirjoittaminen sekä näyttelyiden käsikirjoittaminen ja toteuttaminen, joitain mainitakseni.

Kilpiä ja karhuja takkatulen ääressä

Satunnaiset ja lyhyet kirjoittamisrupeamat tekivät kirjoittamisesta työlästä ja hidasta. Työn etenemistä kuitenkin edesauttoi uuden ohjaajani professori René Gothónin käytännönläheiset neuvot ja tiivis ohjaus työn rakenteen löytämisessä. Tästä huolimatta työ edistyi liian hitaasti, ja ajan myötä ahdistus kasvoi. Kunnes syntyi oivallus.

Eräänä syksyisenä iltana katsellessani takassa loimuavaa tulta ja nauttiessani lasillista tai kahta punaviiniä se tuli. En ollut koskaan aikaisemmin pohtinut artikkeliväitöskirjaa, mutta sillä hetkellä ajatus siitä tuntui monografiaa varteenotettavammalta ja jopa todennäköisemmältä vaihtoehdolta saattaa väitöskirjatyö vihdoin loppuun.

Siltä istumalta aloin kaivaa esiin julkaisujani ja poimia niistä tieteellisiä artikkeleita, joiden katsoin olevan laadultaan väitöskirjaan sopivia: Fossil Bear Bones in the Belgian Upper Palaeolithic: The Possibility of a Proto Bear-Ceremonialism; Inipí – puhdistautumisriitistä poliittisen tietoisuuden kasvattajaksi; The study of the Plains Indian shields: Some observations concerning previous studies and future tasks; Bear Ceremonialism and Its Environmental Integration among the Subarctic and Plains Indians; A Forgotten Comanche Shield? Highlight of My Research Work; Individualism and Collectivism in the Plains Indians’ Visions and Visionary Art; Mató-Tópe’s knife and Crazy Horse’s shield: Use of Ethnographic Objects as Cultural Documents; Pohjois-Amerikan tasankointiaanien karhukultti; Etnografiset esineet kulttuurisina dokumentteina; Armor and Protective Garments ja The Family of the Plains Indian Religions.

Artikkelit levitettyinä lattialle pohdin niitä kokonaisuutena. Mitä aiheita käsittelen niissä ja mitkä teemat niistä nousevat esiin? Kaksi tutkimusintresseistäni nousi muiden yläpuolelle, ja ne myös linkittyivät toisiinsa, tasankointiaanien kilvet ja karhurituaalit. Näistä molemmista minulla myös oli artikkeleita englanniksi. Seuraavaksi analysoin, millaista mahdollisimman yhtenäistä kokonaisuutta niistä voisi saada välttäen samalla liikaa päällekkäisyyttä. Se löytyikin yllättävän helposti, valitsin sopivat artikkelit ja karsin muut pois. Rakenne oli valmiina. Artikkeliväitöskirjaan vaadittavan yhteenvedon lisäksi kokonaisuudesta puuttui vain yksi artikkeli. Iltahetki takkatulen ääressä antoi uutta nostetta väitöskirjatyöhöni.

Seuraavina päivinä pohdin asiaa eri näkökulmista, ja käsitykseni idean toimivuudesta vain vahvistui. Otin asian puheeksi ohjaajani René Gothónin kanssa, ja alun varovaisen positiivisen suhtautumisen jälkeen hänkin päätyi tukemaan vahvasti pragmaattista ratkaisuani väitöskirjan saattamiseksi valmiiksi. Rakennetta pohtiessamme päädyimme siihen, että artikkeliväitöskirjalta vaadittu yhteenveto kannattaa jakaa kahteen osaan, johdantoon ja johtopäätöksiin, aivan kuten monografiassakin. Näin artikkelit muodostavat ikään kuin kirjan luvut. Toimitin myös artikkelit samaan muotoon ja yhdistin kirjallisuusluettelot loppuun. Muodoltaan artikkeliväitöskirjani muistuttaa siis monografiaa. Tämä aiheuttikin hämmennystä tiedekunnassa jättäessäni käsikirjoituksen esitarkastukseen. Tiedesihteerin piti varmistaa erikseen, kumman tyyppisestä työstä oikein onkaan kyse.

Puuttuva artikkeli oli aineiston esittely, joten kirjoitin tutkimuksen tasankointiaanien kilvistä, joissa on löydettävissä karhusymboliikkaa. Teksti oli aivan liian pitkä artikkeliksi, joten saksalainen kustantaja julkaisi sen erillisenä, kaksikielisenä monografiana Bear Power Motifs on Plains Indian Shields / Bärenmotive in Schildbemalungen der Plainsindianer. Sama kustantaja oli halukas julkaisemaan myös koko väitöskirjani Bear Shields of Plains Indians: Motifs and Meanings.

Viimeisen julkaisun valmistuttua jäin tutkimusvapaalle kolmeksi kuukaudeksi väitöskirjakäsikirjoituksen viimeistelyyn tarkoitetulla loppuunsaattamisapurahalla. Kirjoitin johdantoa ja johtopäätöksiä tiiviisti kolme kuukautta käytännössä ilman muuta elämää, mutta jätin myös käsikirjoituksen esitarkastukseen päivä tutkimusvapaalta paluun jälkeen.

Puoltavien esitarkastuslausuntojen jälkeen tein käytännössä vain parin, kolmen lauseen lisäyksen johtopäätöksiin ja viimeistelin tekstin ja kuvat kustantajaa varten. Koska muutoksia ei juuri tarvinnut tehdä, sain käsikirjoituksen saksalaiselle kustantajalle hyvissä ajoin. Kirja oli ajoissa valmiina odottamassa riiputusta ja jakoa.

Väitöstilaisuus oli lokakuun 7. päivänä 2011. Kustoksena toimi professori René Gothóni ja vastaväittäjäksi oli saapunut Torinon yliopiston antropologian professori Enrico Comba, joka on tasankointiaanien uskontoperinteiden asiantuntija. Odotellessani vastaväittäjän ja kustoksen kanssa yliopiston päärakennuksen lehtisalissa väitöstilaisuuden alkua vahtimestari tuli ilmoittamaan, että kaikki eivät mahdu 72-paikkaiseen väitössaliin. Kustos sopi vahtimestarin kanssa, että väitöstilaisuus siirretään viereiseen 96-paikkaiseen auditorium XII:een. Kuulijoiden jaloittelun jälkeen olimme mekin valmiita siirtymään saliin.

Lectio praecursorian ja vastaväittäjän alkupuheenvuoron jälkeen ensimmäinen kysymys Pohjois-Amerikan kulttuurialuejaottelusta ja sen teoreettisesta viitekehyksestä pääsi hieman yllättämään, mutta sen jälkeen keskustelu eteni väittelijän näkökulmasta jopa mukavasti. Ainoa varsinaisesti kriittinen kysymys koski toisen esitarkastajan esittämää kritiikkiä liittyen värien symboliikkaan. Pitkän vastaukseni jälkeen hän ilmoitti olevansa täysin samaa mieltä, ja oli ollut jo ennen vastaustani. Professori Comban ilmoittaessa kysyvänsä vielä yhtä asiaa ensimmäinen ajatukseni oli, onko aika mennyt tosiaankin näin nopeasti. Minulla ei ollut käsitystä ajan kulusta, ja yritin kurkistella ikkunasta Senaatintorin toisella laidalla olevan valtioneuvoston linnan kelloa tuloksetta. Selkäni takana olevaa salin kelloa en tohtinut kääntyä katsomaan. Vastaväittäjän loppulausunnon jälkeen yleisöstä pyydettiin yksi puheenvuoro. Siinä ei varsinaisesti kysytty mitään vaan vahvistettiin työni tuloksia esimerkin avulla. Poistuessamme huomasin, että väitöstilaisuus kesti alle tunnin.

Ilmeisestikin vastaväittäjä ja tiedekunnan edustaja olivat tyytyväisiä työhöni ja sen puolustamiseen. He ehdottivat arvolauseeksi laudatur, jonka tiedekuntaneuvosto myöhemmin vahvisti.

 Uskontotieteilijä väitöskirjan jälkeenkin

Jo väitöskaronkassa tiedekunnan edustaja kehotti minua hakemaan dosentuuria mahdollisimman pian. Koska vuosien varrella oli jo kerääntynyt julkaisuja muistakin aiheista kuin väitöstutkimuksesta ja pian väitöksen jälkeen ilmestyi lisää, hain dosentuuria vain vajaa vuosi väitöksen jälkeen. Usealta taholta tulleiden kehotusten kannustamana päädyin hakemaan uskontotieteen ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentuuria, liittyyhän suurin osa tutkimuksestani näihin kahteen oppialaan. Muutin hakemukseni kuitenkin pelkäksi uskontotieteen dosentuuriksi, ettei kenenkään olisi tarvinnut kokea reviiriään uhatuksi. Tiedekunnan dosenttitoimikunnan verkkaisen työskentelyn myötä sain nimityksen uskontotieteen dosentiksi kesäkuussa 2013.

Väitöksen jälkeen olen pyrkinyt työskentelemään uskontotieteen hyväksi muun muassa päätoimittamalla Helsingin yliopiston uskontotieteen kirjasarjaa Uskontotiede – Religionsvetenskap – Comparative Religion sekä yhdessä dosentti Heikki Pesosen kanssa uskontotieteellistä verkkojulkaisua Uskonnontutkija − Religionsforskaren. Väitöskirjan jälkeen olen jatkanut uskontotieteellistä tutkimusta ja julkaissut artikkeleita muun muassa intiaanien hikoilukylvystä ja suomalaisesta saunasta. Olen myös jatkanut vahvasti erikoisalueeni Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen tutkimuksen parissa. Vuodesta 1998 asti suunnittelemani Intiaanikulttuureiden käsikirja ilmestyi yhteisjulkaisuna Rani-Henrik Anderssonin ja Saara Kekin kanssa, ja toukokuussa 2013 järjestin Helsingissä kansainvälisen intiaanitutkimuksen konferenssin 34th American Indian Workshop: Art of Indians – Indians of Art, johon osallistui yli sata tutkijaa ympäri maailmaa.

Erilaisia tutkimushankkeita on vireillä enemmän tai vähemmän aktiivisesti, yhtenä mielenkiintoisimmista kirjoittaa alun perin monografiaväitöskirjaksi tarkoitettu tutkimus valmiiksi. Tämä kiinnostaa jo siksikin, että kaksi yhdysvaltalaista museota on ilmoittanut kiinnostuksensa tehdä aiheesta näyttely. Alun perin proseminaarin aihe ei päästä irti uskontotieteen dosenttiakaan.