FT, dosentti
s. 1954, väitös 14.9.2001

Vastaväittäjä: professori Maria Todorova, Illinois
Kustos: professori Karen Armstrong
Väitöskirja: Soldier, structure and the other. Social relations and cultural categorisation in the memoirs of Finnish guardsmen taking part in the Russo-Turkish war, 1877–1878. Research Series in Anthropology, University of Helsinki, 1. Helsinki, 2001.

Uskontotieteilijä – tohtoriudesta huolimatta

Ymmärtämisen haave

Minusta piti tulla toimittaja. Tai kirjailija. Ainakin jotain, jolle kirjoittaminen on osa elämää. Vakuutuin tästä ruokkiessani itseäni ensin Topeliuksella, sitten Waltarilla ja lopulta Dostojevskilla: minäkin halusin luoda uusia maailmoja, luodata ihmisen ja historian syvyyksiä.

Sitten, lukion viimeisellä luokalla, käsiini sattui Alan Wattsin suomennettu teos Zen. Se avasi maailman uudella, rajoja rikkovalla tavalla. Myöhemmin opin, että kertomukset Buddhan tiellä tappavista mestareista olivat opetustarinoita, eivät tosikertomuksia, ja että zenbuddhalaiset olivat paljon yhteisöllisempiä ja rituaaleja noudattavampia kuin Wattsin kuviensärkijädharmapummit.

Wattsia lukiessani en tiennyt, että olin kiinnostunut oppiaineesta nimeltä uskontotiede. Sen oivalsin vasta kirjoittauduttuani Helsingin yliopistoon ja aloitettuani germaanisen filologian ja teologian opinnot. Niiden myötä tutustuin, taas kirjojen välityksellä, Mircea Eliadeen. Tietoni eivät riittäneet arvioimaan hänen teostensa tieteellisyyttä, mutta hänen tapansa kirjoittaa lumosi minut: tutkijankin oli siis mahdollista kirjoittaa innoittavasti ja liikkua ketterästi maailmassa jos toisessakin. Eliade sysäsi minut eteenpäin polulla, jonka Watts minulle näytti. Molemmat puhuivat Waltarin ja Dostojevskin tavoin ihmisen uskonnollisesta kokemuksesta. Waltari toi etenkin Sinuhe Egyptiläisellään mukaan myös yksilön uskonnon vaikutuksen politiikkaan ja eri uskontojen väliset yhtäläisyydet ja ristiriidat.

Eliaden löytämisen myötä germaaninen filologia sai jäädä. Keskityin uskontotieteeseen ja uskonnollisen kokemuksen – ja viime kädessä varmaan oman itseni – ymmärtämiseen. Saadakseni tähän työkaluja tein pro gradun myyttitutkimuksesta: miten valikoitu joukko tutkijoita, mukaan lukien Eliade, oli selittänyt ja ymmärtänyt myyttejä, toisin sanoen hahmottanut kokemustaan. Ymmärtämistä tavoittelin fenomenologisen filosofian kautta sitoutumatta kuitenkaan erityisesti kehenkään tutkijaan tai mihinkään koulukuntaan. Samaan aikaan tein niin sanotun sivulaudaturtutkielman toisessa pääaineessani, kirkkohistoriassa. Waltarimaiseen tapaan se käsitteli Konstantinopolin patriarkaatin ja osmanisulttaanien suhteita.

Pitkä tie väitöskirjaan

Valmistuttuani minut palkattiin uskontotieteen sivutoimiseksi tuntiopettajaksi. Pidin lähes koko 1980-luvun kaksi tai kolme kertaa vuodessa uskontotieteen peruskursseja: syksyllä, keväällä ja kesäyliopistossa.  Kun tämä pesti päättyi, jatkoin vielä joitakin vuosia kulttuuriantropologian sivutoimisena opettajana. Päätyökseni hoidin teologisessa tiedekunnassa tuolloin toiminutta yhden ihmisen yksikköä, ortodoksian laitosta, myöhempää, nyt jo alas ajettua Katariina-instituuttia. Olin näin saavuttanut yhden opintoaikaisen tavoitteeni, päässyt töihin yliopistolle.

Tavoitteenani oli myös jatkaa opintoja. Tuohon aikaan ei ollut mahdollista kirjoittaa suoraan väitöskirjaa, vaan sitä ennen vaadittiin lisensiaatintyö. Kuvittelin voivani jatkaa myyttien ja kokemuksen tutkimusta, ja esitin tutkimussuunnitelman, jossa lähinnä Paul Ricoeurin ajatusten pohjalta luonnostelin mallin, jolla ”ymmärtää” myyttejä. Professori kuunteli aikansa ja kehotti minua sitten tarjoamaan aihetta yhteen sivuaineistani, teoreettiseen filosofiaan.

En kuitenkaan tuntenut itseäni ensisijaisesti filosofiksi, vaikka tietyt filosofiset teemat, ymmärtämisen lisäksi erityisesti etiikka, minua kiinnostivatkin. Niinpä laitoin myytit sivuun ja tein lisensiaatintyön sivulaudaturtyöni teemasta. Sen laajentaminen lisensiaatintutkielmaksi ei ollut erityisen suuri työ. Tuohon aikaan nimittäin yliopiston kirjasto vielä tarjosi yliopiston henkilökunnalle palvelun, josta nykyisin ei voi edes uneksia, mahdollisuuden tilata rajattomasti aineistoja ulkomailta. Konstantinopolin patriarkaatin tutkimus ei ollut Suomessa erityisen kehittynyttä, joten minusta tuli kaukopalvelun vakioasiakas ja, näin minulle kerrottiin, lisensiaatintyön kirjoittamisvuonna ”kirjaston kaukopalvelun paras asiakas”.

Lisensiaatintyön teema avasi ymmärtämiseen uuden, yhteisöjen välisen ulottuvuuden. Myyteissä olin haaveillut – kuten muuan kollega sanoi – ymmärtämisestä psykologisessa mielessä: miten saada käsitys toisen ihmisen kokemuksesta? Patriarkaatin myötä päädyin pohtimaan ymmärtämisen yhteisöllisiä ja kulttuurisia edellytyksiä, eli miten katsomuksellisesti erilaiset instituutiot ja yhteisöt tulevat, tai eivät tule, toimeen keskenään.

Kompastuskiveksi työn jatkamiselle väitöskirjaksi muodostui rahoitus: 1980-luvun lopulla aihe ei näyttänyt kiinnostavan ketään, patriarkaatti oli historiaa ja Balkan kaukainen takapajula. On pakko tunnustaa, että masennuin. Tutkinko aihetta, joka ei merkinnyt mitään kenellekään muulle kuin minulle? Ajattelin, että olkoon sitten koko väitöskirja. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Samaan aikaan venäläinen ortodoksisuus alkoi Neuvostoliiton uudistuspolitiikan, perestroikan ja glasnostin, myötä kiinnostaa suurta yleisöä. Ortodoksian laitokselle tuli tiheään tahtiin kyselyjä saada joku puhumaan ortodoksisesta kirkosta Venäjällä. Tuo ”joku” olin minä. Muutaman vuoden aikana kiersin puolen Suomen kansalais- ja työväenopistot kuin paraskin matkasaarnaaja levittämässä ”tiedon valoa” uskonnon muuttuneesta asemasta uudistuvassa sosialismissa. Jugoslavian hajottua 1990–1991 minusta tuli myös Balkanin asiantuntija. Puhuin ja kirjoitin uskonnosta ja politiikasta, enkä ajatellut sen enempää väitöskirjaa kuin muitakaan akateemisia meriittejä. Jälkikäteen voisi sanoa, että akateemisen uran esteet kampesivat minut etsimään elämän sisältöä tiedon popularisoinnista. Toimittaja selätti tutkijan. Jopa siinä määrin, että 1993 käänsin selkäni yliopistolle ja ryhdyin Suomen ortodoksisen kirkon silloisen epävirallisen aikakauslehden, Aamun Koiton, päätoimittajaksi.

Päätoimittaja kuulostanee hienolta titteliltä. Muita toimittajia lehdellä ei ollutkaan, olin taas, kuten ortodoksian laitoksella, yhtä kuin vastuullani ollut instituutio. Toimittajakokemusta minulla oli niukanlaisesti, Suomen Antropologin ja Ortodoksia-vuosikirjan toimitussihteeriyden verran. Julkaistuja tekstejä – reportaaseja, tieteellisiä artikkeleita, kirja-arvosteluja – oli kuitenkin kertynyt vuosien varrella sen verran, että saatoin sanoa kynän pysyvän kädessä.

Aloittaessani lehden toimittamisen sain melko vapaat kädet tehdä sellaista lehteä kuin halusin. Toki sen tuli käsitellä ortodoksista maailmaa, mutta sen tarkempia rajoja ei asetettu. Voi olla, että tein epäviisaasti tai ainakin epäortodoksisesti täyttäessäni noin kahdesti kuukaudessa ilmestyneen lehden paikallisten, Suomea koskevien uutisten lisäksi katsauksilla Balkanin ja uuden Venäjän oloihin, vähemmistö- ja ympäristökysymyksiin ja mystiikkaan. Lukijakunta oli pääosaksi varttunutta väkeä, jonka mielestä geenimuuntelu ja Suvi-Anne Siimeksen kolumnit eivät kuuluneet ”kirkollisen lehden” palstoille. Lukijakunta oli kuitenkin myös lehtiuskollista, eikä muutos aiempaan sisältöön verrattuna johtanut kokonaistilaajamäärän merkittävään laskuun, vaikka lukijakunta osaksi vaihtuikin. Mutta aikaa myöten julkaisijan saama lukijapalaute ”oikean”, hiippa- ja seurakuntia koskevan aineiston vähäisyydestä johti työnantajan ehdottamaan tarkennuksia lehden linjaan. Piiloinen uskontotieteilijä minussa kavahti kuitenkin liian voimakasta sidonnaisuutta yhteen uskontoon. Ainoa tie ”ulos” oli mielestäni väitöskirja, koska ”ulos” tarkoitti minulle samaa kuin paluu akateemiseen maailmaan.

Balkan, Balkan ja Balkan

Päätoimittajana olin kaivautunut yhä syvemmälle Balkanille. Jugoslavian hajoamisen jälkeen minua oli pyydetty kirjoittamaan artikkeli hajoamiseen johtaneista syistä. Kirjoitinkin sellaisen, mutta aiheesta kasvoi myös kirja, Veljeys ja epäsopu: monikansallinen Jugoslavia teoriana ja käytäntönä (1997). Sen julkaisi Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus, jonka nykyinen tutkimusjohtaja Tuomo Melasuo oli monin tavoin tukenut syventymistäni Jugoslavian vaiheisiin.

Pohdin pitkään aiheen työstämistä myös väitöskirjaksi, mutta koska tutkimuksen rahoitus näytti edelleen ongelmalliselta, päädyin lopulta aiheeseen, joka ei edellyttänyt paljoa matkustamista eikä muitakaan kuluja: Suomen kaartin osallistumiseen Venäjän ja Osmanien valtakunnan viimeiseen sotaan 1877–1878. Työssä yhdistyivät Balkan sekä kiinnostus kokemukseen (miten kaartilaiset kokivat sodan käytännössä vieraan armeijan palveluksessa vieraalla maalla) ja ymmärtämiseen (miten ymmärtää kaartilaisten ratkaisuja eri sotatilanteissa). Aiheen vuoksi tarjosin sitä uskontotieteen sijasta kulttuuriantropologiaan, jossa tiesin historiallisen antropologian olevan hyväksyttyä. Professori Matti Sarmela, joka vähän myöhemmin jäi eläkkeelle, suostui nikottelematta.

Yllättäen menneisyys tuli samaan aikaan vastaan muutenkin kuin sodasta kirjoitettujen muistelmien muodossa. Muinaiset tuttuni Helsingin yliopiston kirkkohistorian laitokselta (Mikko Ketola) ja slaavilaisten kielten ja kirjallisuuden laitokselta (Jouko Lindstedt), jotka olivat kuulleet väitöskirjahankkeestani, ottivat yhteyttä ja tarjosivat – kyllä vain – osallisuutta kahteen Suomen Akatemian rahoittamaan projektiin. Projektirahaa oli jostain syystä jäänyt yli, eikä sitä haluttu palauttaa. Niinpä saatoin marraskuun 1996 ja toukokuun 1999 välillä kirjoittaa kolmeen otteeseen päätoimisesti väitöskirjaa, kaikkiaan 17 kuukautta. Ortodoksinen kirkollishallitus tuki hanketta tarjoamalla työhuoneen keskushallinnon tiloista. Historialliseen tutkimukseen huone sopikin hyvin, sillä sinne oli Kuopion ortodoksisen pappisseminaarin lakkauttamisen (1988) jälkeen varastoitu seminaarilta jääneitä vuoteita ja muita tarvikkeita. Myös pöly näytettiin varastoidun samalla kertaa, mutta onneksi en ole erityisen allerginen.

Työhuone oli ehdottoman rauhallinen. Kaikille ei ehkä eristäytyminen maailmasta sovi, mutta oman työntekoni kannalta se oli hyväksi; toukokuussa 1999 jätin käsikirjoituksen esitarkastukseen. Työn arvioijina olivat Sarmelan seuraajaksi valittu Karen Armstrong sekä bulgarialaissyntyinen Illinoisin yliopiston historian professori Maria Todorova, jonka Imaging the Balkans oli yksi väitöskirjaani inspiroineista teoksista. Hän oli valmis myöntämään minulle väittelyluvan, mutta Armstrong oli – onneksi – tiukempi ja vaati minua tarkentamaan, selventämään ja karsimaan tekstiä ennen kuin suostui päästämään minut estradille.

Väitöspäiväksi määrättiin 14.9.2001 ja vastaväittäjäksi professori Todorova. Hän yllätti minut väitöstä edeltäneenä iltana keskustellessamme teekupillisen äärellä. Hän sanoi, että hän tulee keskittymään väitöksessä työni pääteemoihin, kuten siihen, miten nationalismi vaikutti suomalaissoturien kokemuksiin ja taistelumotivaatioon. Se tuli eri muodoissa esille sotamuistelmissa. Kaikki kaartilaiset olivat ennen muuta suomalaisia sotilaita. Toisin sanoen vastaväittäjä paljasti ennakolta, mistä hän halusi väitellä. Olin tästä kiitollinen, vaikka en tiedäkään, kuinka akateemisesti korrektia se oli. Mutta jos väitöstilaisuus ei ole pilkunviilausta, vaan tieteellisen keskustelutaidon osoittamista, Todorovan valinta oli mielestäni hyvä.

Väitöstilaisuus alkoi minuutin hiljaisuudella, ei väitöskirjalleni, vaan World Trade Centerin kolme päivää aiemmin menehtyneille uhreille. Itse väittely sujui vauhdikkaasti, ja uskon välttäneeni pahimmat karikot. Jännitin sen verran, että yksityiskohdat eivät jääneet mieleen. Tohtorintutkinnon saatuani saatoimme karonkassa todeta, että Eila Helanderin 1980-luvulla nasukerhoksi ristimän keskustelupiirin (Veikko Anttonen, Ilkka Pyysiäinen, Kari Vesala ja minä) neljäskin jäsen oli lopulta lunastanut tohtorius-lupauksensa. ”Vanhan jengin” ja eräiden muiden ystävien ja ammattisisarien ja -veljien kannustus ja tuki epäilemättä olikin yksi tutkimuksen tekemisen voimavaroista ja on ollut sitä sen jälkeenkin, vaikka en heitä nyt nimiluettelon välttämiseksi erikseen mainitsekaan. Unohtaa ei sovi myöskään silloisen vaimoni Tuija Saarisen sekä vähän ennen väitöskirjan aloittamista syntyneen poikamme Johanneksen kannustusta.

Post doc ja puhutteleva uskontotiede

Nasukerhon rohkaisemana päädyin väitöksen jälkeen hakemaan uskontotieteen dosentuuria Turun yliopistosta ja perinteentutkimuksen professorin Seppo Knuuttilan tuella myös hänen oppiaineestaan Joensuun yliopistossa. Sainkin dosentuurin vuonna 2002 ja pidin luentoja ja proseminaareja etenkin Turussa aina siihen asti, kunnes talousajattelu muutti kaiken (noin vuonna 2009), leikkasi sivutoimista tuntiopetusta ja teki yliopistoista liikelaitoksia. Yhteydet Turkuun, niin suomenkieliseen yliopistoon että Åbo Akademiin, ovat säilyneet senkin jälkeen.

Väitöskirjan jälkeen työnantajani oli vakuuttunut siitä, että tulen jättämään Aamun Koiton. Eikä hän väärässä ollutkaan. Hain useita virkoja, kunnes minut valittiin (2004) Joensuun yliopistoon ortodoksisen kirkkohistorian lehtoriksi. Olin tuolloin jo hoitanut tehtävää vuoden määräaikaisesti.

Tuohon aikaan Joensuussa opetettiin uskontotiedettä viiden opintoviikon verran teologeille ja suunnilleen saman verran kulttuurintutkimuksen puolella. Siellä tilanne säilyikin tällaisena, mutta teologisessa tiedekunnassa asiantilaan tuli pian muutos. Silloisen dekaanin Lauri Thurénin aloitteesta valmistelin uskontotieteen kandidaatinopintoja vastaavan kokonaisuuden, jonka opettaja minusta samalla tuli kirkkohistorian lehtorin ohessa. Samalla oman toimen ohessa -mallilla jatkettiin, kun uskontotieteen opinnot laajennettiin lukuvuossa 2008–2009 kattamaan myös maisterivaihe. Opetin ja opetan yhä käytännössä päätoimisesti uskontotiedettä kirkkohistorian lehtorin nimikkeellä.

”Virattomana” uskontotieteen yliopistonlehtorina olen kirjoittanut oppimateriaaleja, kuten johdatuksen uskontotieteeseen nimellä Ihmisen jumalat, ja jatkanut ymmärtämisen problematiikan pohdiskelua muun muassa kirjasella Abrahamin vieraanvaraisuus: näkökohtia kristityn ja muslimin dialogiin. Suomen kaarti on seurannut mukana vain muutaman kirja-arvostelun muodossa, mutta Balkan on pysynyt yhtenä elämäni kiintopisteenä.

Balkaniin liittyvät myös uskontotieteilijän elämäni eräät mielenkiintoisimmat hetket, joista seuraava oli ehkä puhuttelevin. Syksyllä 1999 minulle soitti muuan mieshenkilö. Hän kertoi edustavansa Domovini- eli Kotiinpaluu-projektia, jolla edistettiin Suomessa olevien Bosnian muslimipakolaisten paluumuuttoa, ja kysyi, voisinko tulla puhumaan Srebrenican pakolaisille Bosnian sodasta. Hän kertoi saaneensa yhteystietoni Tuomo Melasuolta.

Ehdotus tuntui sekä yllättävältä että haastavalta. Miten ulkopuolinen voi kertoa sodan kokeneille jotain sodasta? Lupasin kuitenkin tulla ajatellen, että ainakin voisin itse oppia jotain uutta Balkanista.

Lahden Siikaniemen kurssikeskuksen tiloihin oli joulukuisena päivänä kokoontunut kymmenkunta ihmistä. Sanoin, etten pysty kertomaan heille Balkanista mitään sellaista, mitä he eivät jo tienneet – paremmin kuin minä. He sanoivat, että kysymys ei ollut siitä. Heitä kiinnosti se, miten ulkopuolinen näki tapahtuneen, koska he itse eivät voineet katsoa asiaa ulkopuolisina. Ulkopuolisen näkökulma taas oli välttämätön, jotta tapahtumia, etenkin Srebrenican vuoden 1995 joukkomurhaa, voitiin katsoa uudella tavalla. Sitä tarvittiin, jotta paluu serbien puolelle jääneeseen Srebrenicaan olisi edes teoriassa mahdollinen.

Yksittäinen keskustelumme ei mitenkään voinut ratkaista ongelmia tai pyyhkiä pois sodan traumoja. En usko voineeni auttaa pakolaisia oivaltamaan jotain uutta. Toivon silti, että kohtaaminen antoi heille uskoa siihen, että eri kansojen ja uskontojen yhteiselo Balkanilla on mahdollista myös Jugoslavian hajoamissotien jälkeen. He ainakin valoivat minuun uskoa luottaa ihmiseen synkimpinäkin aikoina kätkeytyvään hyvään.

Siikaniemen episodi kertoo jotain olennaista myös uskontotieteen osuudesta ja merkityksestä elämässäni. Voi olla, että olen sisäistänyt epätieteellisesti Eliaden vision uskontotieteestä jonkinlaisena uutena humanismina, mutta ajattelen, että tutkimuksella tulisi olla yhteys myös käytännön kysymyksiin, erityisesti niiden ihmisten elämään, joita tutkimme. En tarkoita, että uskontotieteen tulisi olla ensisijaisesti soveltava tai käytäntöön painottuva tieteenala, mutta vierastan ajatusta tutkimuksesta pelkän tutkimuksen vuoksi. Srebrenican pakolaisten tapaaminen oli minulle yksi esimerkki keskitiestä. Pyrin antamaan ihmisille sen tiedon, joka tutkijalla on uskoen, että he voivat käyttää sitä johonkin.