Tiina Mahlamäki

FT, dosentti
s. 1964, väitös 3.12.2005

Vastaväittäjä: dosentti Tuula Gordon
Kustos: professori Veikko Anttonen
Väitöskirja: Naisia kansalaisuuden kynnyksellä. Eeva Joenpellon Lohja-sarjan tulkinta. SKS, Helsinki, 2005.

Epätieteellisiä ajatuksia tieteellisestä pätevöitymisestäni

Minusta mitään tohtoria pitänyt tulla. Minusta piti tulla lentokonemekaanikko, jolla on hienot haalarit; minusta piti tulla rekkakuski, jolla on minihame ja punaiset korkokengät; minusta piti tulla kasvisravintolan omistaja (kouluttauduin kokiksi sitä silmällä pitäen); minusta piti tulla taiteellinen ja uutta luova kankaankutoja (kotiteollisuuskoulua jaksoin käydä vuoden verran). Minusta piti tulla keikkabussin kuljettaja, olihan minulla kuorma-autokortti – taito jota en ole koskaan tarvinnut, mutta jonka ylpeänä lisäsin työnhakukaavakkeeseen, kohtaan, jossa kysyttiin erityistaitojani, ilmoittautuessani väitökseni jälkeen työttömäksi työnhakijaksi.

Mutta sitä, miksi minusta tuli uskontotieteilijä, en aivan tarkkaan muista. Ehkä siksi, että minun lukiotodistuksellani eivät kirjallisuustieteen ovet avautuneet. Ehkä siksi, että itämaiset uskonnot kiehtoivat ja olkapäähäni oli tatuoitu jin/jang-symboli.  Keskeistä oli siinä vaiheessa, vuonna 1988 ollessani 24-vuotias, halu päästä yliopistoon. Halu oli syntynyt edellisenä syksynä ollessani vierailemassa Jyväskylän yliopistossa opiskelevan ystäväni luona. Hänen käydessään palauttamassa kirjoja seisoin yliopiston kirjaston avarassa aulassa ja ajattelin: ”minäkin voisin opiskella yliopistossa”. Tämä ajatus mielessäni ryhdyin päättäväisesti lukemaan sekä kirjallisuustieteen että uskontotieteen pääsykokeisiin.

Uskontotieteeseen päädyin, ja oikea paikka se minulle olikin. Vaikka aluksi tuntui, että parempaa ja kiinnostavampaa opetusta oli tarjolla sosiologiassa. Siellä oli sama professorikin koko opiskeluaikani – jonkinlaista pysyvyyden tuntua. Uskontotieteessä minulla oli ilo opiskella viiden eri professorin alaisuudessa, kaikkien kanssa en edes henkilökohtaisesti keskustellut. Siihen aikaan ei professoreja turhan päiten vaivattu. Professorin viran varsinainen haltija, Lauri Honko, oli professorinani vajaan vuoden. Tentin hänelle laajan cum laude -tentin ja kuuntelin yhden hänen luentonsa. Anna-Leena Siikala, Helena Helve ja Päivikki Suojanen (nyk. Antola) olivat muut professorini, joten sain ehkä hieman vääristyneen kuvan naisten mahdollisuuksista edetä akateemisessa maailmassa. Mutta sain myös hyviä roolimalleja. Aili Nenola oli professorini sekä aloittaessani opiskelut että saadessani ne päätökseen. Ailin luennolla kuulin ensimmäistä kertaa sukupuolen merkityksestä ja merkittävyydestä kulttuurien tutkimuksessa. Se teki suuren vaikutuksen; jokin jonka jo kokemuksesta tiesin, tuli sanoitetuksi ja ehkä voimaannuttikin.

Voimia tarvitsinkin, sillä kärsin paniikkihäiriöstä ja istuin luentosaleissa lähellä ovea tai avattavaa ikkunaa. En avannut suutani seminaareissa, ellei ollut aivan pakko. Olisipa joku silloin sanonut minulle, että jonain päivänä pidän alustuksia konferensseissa ja opetan itse niissä samoissa luentosaleissa. Tai, en olisi kuitenkaan uskonut.

Opiskelin ahkerasti ja viihdyin kirjojen parissa. Kirjoitin tentittävistä teoksista tiivistelmiä kierrekantisiin vihkoihin. Ajauduin sattuman johdattamana töihin yliopiston kirjastoon, ja tunsin itseni onnelliseksi kolme kerrosta maan pinnan alapuolella, kirjavarastossa, jossa kirjat olivat numerojärjestyksessä. Löytyisikö täältä minulle ura? Siltä ainakin tuntui, joten hain ja pääsin Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen laitokselle. Pendelöin vuoden verran sinisellä junalla Turun ja Tampereen väliä, ja ahkeroin itselleni kirjastonhoitajan pätevyyden. Junamatkoilla valmistui pääosin myös uskontotieteen pro gradu -tutkielmani, joka käsitteli suomalaisten uskonnollisuudesta tehtyjä tutkimuksia.

Minusta piti valmistuttuani tulla kirjastonhoitaja. Esikoiseni syntyi valmistumiseni jälkeen, ja äitiyslomalta palattuani sain sijaisuuden yliopiston kirjastossa. Kun uskontotieteen oppiaineeseen haettiin arkistoassistenttia, tulin hakeneeksi vikaa, jolloin kirjastokokemukseni ja -pätevyyteni nostivat minut muiden hakijoiden ohitse. Olin aivan hämmennyksissäni uudesta asemastani uskontotieteen oppiaineen työntekijänä. Samalla, ikään kuin kaupan päälle, minusta oli tullut jatko-opiskelija. Mitä se sitten tarkoittikin.

Opiskelujeni loppuvaiheessa (valmistumisen pelossa) olin suorittanut sosiologiassa laudatur-opinnot ja kirjoittanut sivulaudaturtyön kansalaisuskonnosta itsenäisyyspäivän sanomalehtien pääkirjoituksissa. Arvosanaa sivugraduille ei annettu, mutta lausunnossaan professori Erkki Asp ja apulaisprofessori Ari Haavio rohkeasti ennustivat minusta kehittyvän vielä merkittävä kansallinen asiantuntija kansalaisuskontoon liittyvissä kysymyksissä. Sitä odotellessa ja lausunnosta rohkaistuneena otinkin väitöskirjani aiheeksi suomalaisen kansalaisuskonnon. Vaikka kannatankin kaiken vähänkin merkittävän aineiston arkistoimista ja säilömistä tuleville sukupolville, tuon työhakemukseeni liittämän tutkimussuunnitelman soisin häipyvän kansakunnan muistista. Joka tapauksessa minulla oli suuret tavoitteet tarkastella suomalaisten kansalaisuskontoa eilen ja tänään ja ehkä luoda katse jopa sen tulevaisuuteen. Tutkijan tarkan katseeni päätin kohdistaa niin yksilön, yhteisön kuin kansakunnankin tasoille, jotta mikään ei jäisi pimentoon. Vain aineisto puuttui. Tai sitä tuntui olevan liikaakin.

Fokuksen tarkentumista odotellessani keskitin tarmoni folkloristiikan ja uskontotieteen TKU-kokoelman kehittämiseen. Sain olla mukana luotsaamassa Lauri Hongon perustamaa tutkimusarkistoa uudelle vuosituhannelle, kohti digitaalista tulevaisuutta. Syvennyin arkistoasioihin ehkä liikaakin, sillä silloinen kulttuurien tutkimuksen laitoksen johtaja Annikki Kaivola-Bregenhøj viisaasti kehotti minua ajattelemaan itseäni ja tulevaisuuttani ja keskittymään väitöskirjan tekoon. Kukaan ei muistaisi, mitä olen arkiston eteen tehnyt, ja ilman väitöskirjaa yliopistourani katkeaisi nopeasti. Ymmärsin neuvon tärkeäksi, ja ryhdyin noudattamaan sitä, ja aloin jälleen pohtia aineistoani.

Osallistuin Tampereella järjestettyyn Katajatar-tutkimusverkoston Kansalaisuus, kansallisuus ja sukupuoli -seminaariin, jossa sain varsinaisen tutkimuksellisen kipinän. Ehkä voidaan puhua jopa kääntymyksestä. Opin, että kansalaisuus ja kansallisuus ovat eri asioita. Ja opin, että sukupuoli on käsite, jota en voi tutkimuksessani sivuuttaa. Löysin tutkimuksellisen kolon itselleni, pyhän kolminaisuuden – kansalaisuus, uskonto ja sukupuoli – joka tästä lähtien merkitsi tutkijan polkuani.

Mutta se aineisto? Olin jo tehnyt harjoitelmia kirjallisuuden kanssa, kokeita katsoa kirjallisuutta uskontotieteilijän silmin. Olin ollut pitkään vakuuttunut, että yksi väitöskirjani aineistokokonaisuuksista koostuisi kotimaisesta kansakuntaa kommentoivasta ja sitä rakentavasta kirjallisuudesta: Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiasta ja Hannu Salaman Finlandia-sarjasta, ehkä myös Juha Seppälän Suomen historiasta. Kirjoitin pari alustusta Pohjantähti-trilogiasta ja ne tuntuivat toimivan. Mutta Väinö Linna oli mies. Ja hänen tuotantoaan oli jo tutkittu monista näkökulmista. Piti siis etsiä sopiva naiskirjailija. Ja ylipäätään, massiiviseen suunnitelmaani tarvittiin reippaalla kädellä tehtyä rajausta.

Apuun tuli tässä vaiheessa ohjaajani professori Veikko Anttonen. Mennessäni keskustelemaan hänen kanssaan silmissäni siinsi vielä Kansalaisuskonto eilen, tänään ja huomenna -tyyppinen työ. Ohjauskeskustelun jälkeen kävelin nöyränä ulos: tutkimusaineistoni tulisi koostumaan neljästä romaanista – Eeva Joenpelto oli ollut yksi mahdollisista mieleeni nousseista naiskirjailijoista. En meinannut kehdata edes kertoa siitä kenellekään. Kaikki muut jatko-opiskelijat kokosivat aineistojaan pitkillä ja vaativilla kenttätöillä, laajoilla ja syvällisillä haastatteluilla sekä pitkiä aikoja arkistoissa istumalla. Kaikki muut tutkivat oikeita ihmisiä. Minä kävelin Omituisten opusten kirjakauppaan ja ostin Eeva Joenpellon Lohja-sarjan neljä teosta. Tai oikeastaan ostin ensimmäisellä kerralla yhden väärän, sarjaan kuulumattoman teoksen, koska en muistanut nimiä heti oikein. Mutta nyt minulla oli aineisto. Helpotuksen huokaus levisi tutkijaseminaarissa, kun pinosin neljä romaania eteeni ja sanoin: tässä on minun väitöskirja-aineistoni.

Luin innostuneena Joenpellon teokset, mutta urakan jälkeen olin taas hämmennyksissä: ei niissä oikeastaan puhuttu kansalaisuskonnosta. Ei niissä puhuttu ylipäätään minkäänlaisesta uskonnosta kuin ohimennen. Mutta hienoja teoksia ne olivat. Vahvoja naishahmoja, jotka herättivät ajattelemaan eteenpäin, löytämään ja oivaltamaan.

Väitöskirjani teko tapahtui pääosin keittiön pöydän ääressä lasten mentyä nukkumaan iltaisin tai päivisin heidän ollessaan tarhassa tai koulussa, sitten vuosien vieriessä. Minun piti perehtyä sekä kirjallisuuden– että sukupuolentutkimukseen, ottaa ne haltuun. Luin kummankin tieteenalan perusteoksia sekä väitöskirjoja ja myöhemmin fokusoidummin juuri sellaisia teoksia, joita omassa tutkimustyössäni tarvitsin. Tutkimuskirjallisuutta aikani luettua palasin taas aineistooni, joka alkoikin avautua ja paljastaa kerroksia, merkityksiä ja syvyyksiä. Kaipasin vielä järjestävää periaatetta, jäsennystä tai analyyttistä työkalua, joka kokoaisi yhteen kaiken oppimani ja löytämäni. Se löytyikin Mikhail Bahtinin kronotoopin käsitteestä, johon viittaavia tutkimuksia kuin sattumalta, tai johdatuksesta luin yhteen menoon useampiakin. Kronotoopin käsite oli puuttuva palanen, jonka avulla aineisto muuttui kokonaiseksi kuvaksi. Bahtinin tuotannosta ja toisen ohjaajani, kotimaisen kirjallisuuden professori Päivi Lappalaisen tutkimuksesta Koti, kansa ja maailman tahraava lika tarjoutui minulle vielä dialogisuuden käsite, joka oli se viimeinen rakennuspuu, jonka tukemana tutkimus jäsentyi rakenteeltaan loogiseksi ja yhtenäiseksi.

Käytännössä kirjoitin väitöskirjani sitten melko nopeasti valmiiksi assistentin työni ohella ja mahdollistamana, ilman erillisiä apuraha- tai tutkimusvapaakausia eläen samalla lähivanhemman arkea kahden lapseni kanssa. Väitöskirjan kirjoitusprosessiin mahtuu monenlaisia vaiheita, euforisia ilon hetkiä, kun palaset loksahtavat paikoilleen, mutta myös uupumusta ja masennusta. Sain paljon tukea oppiaineen muilta jatko-opiskelijoilta. Erityisen mieleenpainuva oli se hetki, kun Outi Fingerroos – siinä vaiheessa jo itse väitellyt – luki käsikirjoitukseni tehden siihen paljon merkintöjä. Viimeinen sivu oli täynnä kirjoitusta, mutta minä näin vain suurin kirjaimin kirjoitetut sanat: Kyllä sinusta tohtori tehdään! Tutkimusprosessissa samaa matkaa kulkevat tai jo edelle ehtineet kollegat ovat korvaamaton tuki. Siksi olen itse ilomielin toiminut mentorina oppiaineemme jatko-opiskelijoille, ja toivon siten voivani antaa heille samanlaista tukea kuin olen itse saanut.

Esitarkastajikseni valikoituivat Bahtinia tunteva viisas ja sivistynyt uskontotieteilijä Olli Alho sekä kansalaisuustutkimuksillaan minua inspiroinut sosiologi Tuula Gordon, joka toimi myös vastaväittäjänäni. Väitöstilaisuuden keskustelu oli yllätyksellistä ja kysymykset välillä odottamattomiakin, mutta ymmärtääkseni selvisin kunnialla urakasta. Tai kukaan ei ainakaan ole tullut minulle muuta sanomaan. Omat muistikuvani tilaisuudesta ovat hajanaisia, läsnäoloni oli niin intensiivistä, etten ehtinyt rakentaa tilanteesta muistoja. Olin tilaisuuden jälkeen iloinen ja onnellinen, ja myös karonkka sujui yli odotusten. Itse asiassa jännitin karonkan onnistumista paljon enemmän kuin itse väitöstä. Väitös tuntui etukäteen ajateltuna niin epätodelliselta, etten minä – entinen paniikkihäiriöinen – osannut sitä edes pitää totena, minulle oikeasti tapahtuvana.

Väitöskukkien kuihduttua tapahtui karu paluu arkeen: määräaikainen virkasuhteeni päättyi ja jäin työttömäksi. Edes kuorma-autokortista ei ollut apua. Onneksi sain pian kuitenkin tiedon Kordelinin säätiön Elämä kerrottuna -rahaston minulle myöntämästä apurahasta – ainoa tutkimusapuraha, joka minulle on koskaan myönnetty – ja ryhdyin valmistelemaan elämäkertaa Eeva Joenpellosta. Mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.