TT
s. 1974, väitös 22.6.2005

Vastaväittäjä: dosentti Tommi Hoikkala
Kustos: professori Juha Pentikäinen
Väitöskirja: Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Nuorisotutkimusverkosto julkaisuja 55. Nuorisotutkimusseura, Helsinki, 2005.

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan – väitöskirja kriittisenä uskontososiologiana

Minusta piti tulla uskonnonopettaja. Uskonto ei kuulunut lukiossa – yläasteesta puhumattakaan – lempiaineisiini ennen kuin idolini Seppo Nyyssönen osoitti, että aihetta voi lähestyä ”objektiivisesti”, paasaamatta. Uskonto inhimillisenä ilmiönä kiinnosti ja kiinnostaa edelleen. Koska ainakin 1990-luvun alussa Helsingin teologinen tiedekunta oli ainoa paikka uskonnonopettajaksi pätevöitymiseen, hain ja pääsin teologiseen. Jo ennen lukuvuoden alkua, mutta etenkin peruskurssien alettua oli selvää, että uskontotiede oli minulle ainoa vaihtoehto pääaineeksi.

Jälkiviisaana voisi ajatella, että tie väitöskirjaan alkoi jo proseminaariesitelmästä, joka käsitteli Church of Satania ja amerikkalaisia saatananpalvontapaniikkeja. Olin tietenkin enemmän kuin tyytyväinen, että pystyin kääntämään teinivuosista saakka kiinnostaneen ”pimeän puolen” esitelmäaiheeksi, mutta päämääräni oli edelleen opettajaksi valmistuminen, ja gradu oli vain yksi suoritus päämäärän saavuttamiseksi.

Syyskuussa 1999, kun gradu saatananpalvonnasta uutismediassa viimein valmistui, tilanne oli muuttunut. Hyvinkään paloittelusurma toi saatananpalvonnan otsikoihin ennennäkemättömässä mittakaavassa, ja tuntui kuin asiasta olisi jäänyt paljon sanomatta gradun puitteissa. Vaikka olinkin antanut joitakin haastatteluja jo ennen gradun valmistumista, muutamat herätyskristilliset asiantuntijat monopolisoivat uutisointia, eikä julkisuudessa juurikaan näkynyt tutkimustietoa aiheesta. Aihe niin sanotusti huusi uutta, syvempää tutkimusta.

Sain päätoimisen uskonnon ja elämänkatsomustiedon opettajan sijaisuuden samana vuonna kuin valmistuin maisteriksi, mutta aloin professori Juha Pentikäisen luvalla ja kehotuksesta käymään uskontotieteen jatkotutkimusseminaarissa. Gradun loppuvaiheilla herännyt kiinnostus vahvistui, ja rekisteröidyin virallisesti jatko-opiskelijaksi. Väitöskirja olisi varmastikin jäänyt sivutoimiseksi harrastukseksi ilman Suomen Kulttuurirahaston kolmivuotista apurahaa, joka alkoi syksyllä 2000. Opettajanurasta tuli nyt sivutoimi, jonka lopetin kokonaan 2003 kirjoituspaineiden alla. Viimeisen vuoden sain lisärahoitusta yliopistolta ja Kirkon tutkimuskeskukselta. Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta ilmestyi Yliopistopainon ja Nuorisotutkimusseuran yhteisjulkaisuna, ja väitös oli juuri ennen juhannusta, 22.6.2005, kolme päivää ystäväni ja kollegani Kennet Granholmin väitöksen jälkeen – fakta josta uskontotieteen tohtori Granholm jaksaa muistuttaa edelleen. Se oli hyvä kesä ”pimeän puolen” tutkimukselle suomalaisessa uskontotieteessä.

Väitöskirjan tekoon liittyi toki omat pimeät puolensa. Suomalainen uskontotiede ja yhteiskunnallis-humanistinen jatkotutkintokulttuuri yleisemminkin on antanut paljon tilaa väitöskirjan tekijöille sekä aiheiden että lähestymistapojen osalta. Toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai (vähemmässä määrin) Britanniassa, joissa väitöskirjan tekijät usein saavat aiheensa professoreiltaan ja identifioituvat loppuelämäkseen tiettyyn nimeen ja/tai koulukuntaan, suomalaisessa uskontotieteessä katto on perinteisesti ollut korkealla ja seinät leveällä. Helsingissä professorit Pentikäinen, Gothóni ja Sakaranaho ovat kaikki omalla tavallaan pitäneet yllä tätä aiheiden ja lähestymistapojen vapautta.

Mikä ongelma tässä sitten on? Miten niin ”pimeä puoli”?

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon, että tällainen vapaus sopi minulle enemmän kuin hyvin ja mielestäni uskontotiede oppiaineena tekisi virheen sitä rajoittaessaan. Mutta vapauden toinen puoli on se, että tutkimustaan saa tehdä – tai joutuu tekemään – usein yksin. Vaikka en sitä silloin kaivannutkaan, jäin paitsi paljosta sellaisesta kädestä pitämisestä, josta on tullut arkipäivää nykyisessä väitöskirjan ohjaajan roolissani. Tilanne on epäilemättä muuttunut yliopistojen kasvavassa määrin kopioidessa toimintamalleja liikemaailmasta. Tuottavuuden tehostaminen vaatii tietenkin ”valvonnan” tehostamista. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin vain tyytyväinen, ettei systeemimme aikanaan ollut brittiläistä ”tohtoriksi kolmessa vuodessa” -mallia vastaava. Ideat kypsyvät hitaasti, ja koen, että väitöstutkimukseni olisi ollut huonompi, jos olisin kiirehtinyt sen valmistumista jonkin keinotekoisen aikarajan saavuttamiseksi.

Sitä paitsi minulla oli kaksi verratonta tukea synkkien hetkien poissa pitämiseksi.

Ensinnäkin, minulla oli onni saada Tuula Sakaranaho ohjaajakseni. Vaikka aiheemme olivatkin kaukana toisistaan, jaoimme kiinnostukseen uskontososiologiaan ja erityisesti retorisiin ja diskursiivisiin metodeihin. Etenkin jälkikäteen tarkasteltuna virallisia ohjaushetkiä – niitäkin toki oli – tärkeämpää oli Tuulan tapa ottaa tuore väitöskirjantekijä vakavasti otettavaksi osaksi tiedeyhteisöä. Opin tieteen tekemisestä enemmän kirjoittaessani kahteen Tuulan toimittamaan kirjaan kuin yhdeltäkään kurssilta. Tämä asenne rohkaisi minua myös osallistumaan kansainvälisiin konferensseihin jo varhaisessa vaiheessa. Näiden tuloksena syntyi monia nykypäivään jatkuneita ystävyyksiä sekä kirjoituspyyntöjä ja artikkeleita.

Toiseksi, Helsingin uskontotieteessä on aina ollut mahtavia väitöskirjantekijöitä. Samana vuonna kun aloitin toisen vuoteni apurahatutkijana, Suomen Kulttuurirahasto myönsi apurahan myös Elisa Heinämäelle, Riku Hämäläiselle ja Jussi Niemelälle. Tätä jättipottia juhlimme Kalastajatorpalla jäähtyneiden sisäfileepihvien kera. Minulle tärkeätä oli ennen kaikkea tutkijayhteisön syntyminen. Erityisesti keskustelut Elisan kanssa – aiheesta ja sen vierestä – olivat tärkeä osa kasvamistani uskontotieteilijä-sosiologina. Kun vielä Mira Karjalainen, Mari Rahkala ja Salome Tuomaala liittyivät väitöskirjantekijöiden iloiseen joukkoon, oli minulle mieluinen vertaistukiryhmä kasassa. En tiedä kuinka paljon edistimme suomalaista uskontotiedettä Bakersin päiväsamppanjoilla, mutta hauskaa meillä oli.

Väitöskirjan loppuvaihe meni jonkinlaisessa maanisessa usvassa. Taoin sanoja paperille siinä toivossa, että koko urakka olisi pian ohi. Vaikka korjattavaa oli kiitettävän paljon, oli Tuulan käsikirjoituspinon ensimmäiselle sivulle rustaama ”selvää kauraa” rohkaiseva. Minulla on se sivu edelleen tallessa. Väitöskirjan esitarkastajiksi valittiin uskontotieteen dosentti Olli Alho – jonka Pahan antropologiaa oli ensimmäinen luento, johon osallistuin yliopistoon päästyäni – sekä sosiologian dosentti Tommi Hoikkala, joka oli tuttu Nuorisotutkimusseurasta. Tommi päätyi myös vastaväittäjäkseni – ei vähiten persoonallisuutensa vuoksi. Ajattelin, että jos väitöstilaisuuden mieltää jokseenkin vakavaksi versioksi sirkushuveista, pitää yleisölle antaa paras mahdollinen show. Tämä defenssimekanismi toimi hyvin: Yliopiston pienessä juhlasalissa pidetty väitöstilaisuus oli tiukan asiallinen, mutta lähinnä miellyttävä kokemus. Juha Pentikäisen karhumainen habitus kustoksen roolissa oli omiaan rauhoittamaan mieltä. Tommin takahuoneessa tarjoamalla konjakilla saattoi olla myös jotain tekemistä stressin lievittämisessä. Päivän kruunasi karonkka kahdeksankymmenen kollegan, ystävän ja perheenjäsenen kanssa. Osastosihteeri Sonja Pakarisen loihtimat tarjoilut – etenkin mustalla pentagrammilla koristeltu täytekakku – ovat jääneet unohtumattomasti mieleen. Juhlassa oli myös yhdessä tekemisen tuntua, olinhan pakottanut kollegani kantamaan karonkkaviinit laitoksen virkistyspäivältä Tallinnasta.

Väitöskirjan tekeminen ja tohtoriksi valmistuminen kiteyttivät ennen kaikkea kaksi asiaa, jotka ovat leimanneet väitöksen jälkeistä elämääni. Ensinnäkin, siirryin väitöskirjassani tukevasti uskontososiologian piiriin. Koin jonkinlaisen häivähdyksen niin kutsutun sosiologisen mielikuvituksen voimasta jo graduvaiheessa, mutta tieteenalaprofiilini varmistui viimeistään väitöskirjaa tehdessä. Vaikka uskonnon sosiologinen tutkimus on edelleen keskeisin kiinnostukseni kohde, olen laajentanut näköpiiriäni yhteiskuntateoriaan, sosiaalisten ongelmien sosiologiaan sekä populaarikulttuurin tutkimukseen. Toiseksi, väitösaiheeni mediaseksikkyys avasi mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, jonka olen aina kokenut tärkeäksi osaksi akateemista elämää. Vaikka yli sadan haastattelun tekeminen, vierailuluennot ja koulutustilaisuudet ehkä pidensivätkin valmistumistani joillakin kuukausilla, se oli kaikki sen arvoista. Yksinkertaistetusti sanoen: aloitin uskontotieteilijän urani esihistoriallisen Euroopan uskonnoista haaveilevana roolipelifriikkinä, ja päätin sen kriittisenä nyky-yhteiskunnan tutkijana. Olen sillä tiellä edelleen – vaikka välillä elämässä voisikin olla enemmän roolipelejä ja vähemmän kritiikkiä.

Olen ollut onnekas tohtoriksi valmistumiseni jälkeen. Olin vuoden post doc -tutkijana Helsingissä ja toisen vuoden Amsterdamin yliopistossa. Vuonna 2007 sain viran University College Londonista, jossa olen tätä kirjoittaessa edelleen. Vaikka en missään koulutukseni vaiheessa ole eksplisiittisesti identifioitunut suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin asiantuntijaksi – nykyinen työnimikkeeni on Lecturer in Finnish Society and Culture – katsottiin uskontotieteellinen taustani eduksi virkaa hakiessani. Uskontotieteestä voi todellakin ponnistaa monelle alalle. Olen muutamaa kirjoituskutsua lukuun ottamatta jättänyt saatananpalvonnan taakseni, mutta media ja suomalainen yhteiskunta kiinnostavat edelleen. Suomi on myös kiinnostava kohde siitä pragmaattisesta syystä, että yhteiskunnan ja etenkin uskonnon tutkimuksessa on niin monia aukkoja täytettävänä. Pienen piirin parissa tapahtuva tutkimus kattaa parhaillaankin vain murto-osan uskonnollisesta ja yhteiskunnallisesta monimuotoisuudesta.

Koen olleeni väitöskirjan tekemisen ja tohtoriksi valmistumisen aikana oikeassa paikassa oikeaan aikaa monellakin tapaa: Laitoksen avoin ilmapiiri mahdollisti sosiologisen mielikuvituksen harjoittamisen ja kehittämisen; saatananpalvontaa käsittelevälle tutkimukselle taas oli yhteiskunnallista tilausta, joka puolestaan mahdollisti uskontososiologisen/tieteellisen tiedon tunnetuksi tekemistä norsunluutornin ulkopuolella. Eniten oikeassa paikassa oikeaan aikaan koen olleeni uskontotieteen tarjoamien verkostojen osalta. En pidä ’verkostoituminen’ -sanasta: se haiskahtaa välineellistämiseltä – siltä, että ihmisten kanssa verkostoidutaan siinä toivossa, että heistä voi hyötyä jollain tavalla. Minulle suomalaisen uskontotieteen ”verkostot” merkitsevät ennen kaikkea ystäviä. Paljoa parempaa ei tohtoriksi valmistumiselta olisi voinut odottaa.