Tuija Hovi
Vastaväittäjä: dosentti Kari Vesala
Kustos: professori Veikko Anttonen
Väitöskirja: Usko ja kerronta. Arkitodellisuuden narratiivinen rakentuminen uskonliikkeessä Annales Universitatis Turkuensis C 254. Turun yliopisto, Turku, 2007.
Pitkän kaavan kautta
En lähtenyt opiskelemaan uskontotiedettä sattumalta. Halusin sitä palavasti. Lukion lopulla tämä halu ei tosin ollut vielä kovin jäsentynyt, sillä en tiennyt uskontotiedettä olevan olemassakaan. Kuitenkin uskontotuntien väläykset suuriin maailmanuskontoihin ja erityisesti ahkeran reggaen kuuntelun myötä virinnyt kiinnostukseni rastafarismin tarkoitushakuiseen ja mielestäni hyvinkin vekkuliin vanhatestamentilliseen ”käänteisteologiaan” olivat alkaneet kiehtoa mieltäni. Rastafarismin kautta opin, että pyhiä totuuksia voi tulkita monin tavoin ja sen, että ne ovat suhteellisia. Muuten uskonto ei ollut ensisijaisten intressieni joukossa koulussa. Englanti, psykologia ja biologia olivat paljon kiinnostavampia. Kirkkohistorian löysin vasta väitöskirjaa kirjoittaessani eräänä kesänä, kun tunsin tarvetta tutustua pietismin vauhdikkaaseen historiaan.
Kotitaustani ei ollut sinänsä mitenkään uskonnollisesti virittynyt, pikemminkin avoimia uskonnollisuuden ilmauksia vieroksuva. Pyhäkoulu ja rippikoulu kuuluivat kuitenkin lapsuuteni henkiseen maisemaan kenenkään niitä sen kummemmin problematisoimatta. Olivatpahan tapana. Kotona ei esitetty vastalauseita eikä toppuuteltu toivettani lähteä opiskelemaan uskontotiedettä, vaikka vanhempani eivät oikein tienneetkään, mistä siinä oli kysymys. Sen sijaan äkkipikainen karjalaistätini sai periaatteellisen raivokohtauksen kuultuaan valinnastani, joskaan hän ei osannut suoralta kädeltä sanoa, mikä olisi ollut parempi vaihtoehto, ehkä kielet. Niiden opiskelussa nyt oli sentään pientä akateemisen perinteen tynkää suvussa.
Kahden vaiheilla
Opintojen kuluessa uskonnollisen perinteen, kokemuksen ja tulkinnan kysymykset alkoivat nousta enemmän esiin, vaikka alun pitäen en tietenkään osannut tarkemmin teemoittaa tai analysoida intressejäni. Graduvaihe kesti kolme vuotta, osittain siksi, että ohjaava professori vaihtui yhtenään ja osittain siksi, että yhä pohdin, olinko kiinnostuneempi folkloristiikasta vai uskontotieteestä, joita molempia olin opiskellut samaan tahtiin rinnakkain. Herättävä ”merkityksellinen toinen” uskontotieteen tutkijaksi suuntautumisessani oli The Big Battalions, neliosainen, aluksi hyvin sekava brittisarja. Sen tapahtumat sijoittuivat Englannin Birminghamiin, Jerusalemiin ja Etiopiaan ja punoutuivat vähitellen yhteen eri tahoilla ja eri tavoin islamin, kristinuskon ja juutalaisuuden piirissä toimineiden perheenjäsenten elämänkohtaloiden kautta. Muistan edelleen hetken, kun tuijotin viimeisen osan lopputekstejä ja koin ”uskontotieteellisen kääntymyksen”. Päätin, että se gradu on nyt totisesti saatava valmiiksi, sillä maailma ei tarvitse mitään niin paljon kuin uskontotieteilijöitä.
Graduni käsitteli − kuinka ollakaan – konversiota. Aihe ei ollut suinkaan omaa keksintöäni. Olisin mieluiten tutkinut rastafaristista retoriikkaa, mutta Aili Nenola suositteli unohtamaan sellaiset hömpötykset ja vertailemaan kääntymiskertomuksia eri herätyskristillisissä liikkeissä, jos kerran uskonnollinen kieli kiinnosti. En ollut järin innostunut, mutta kuvittelin sentään turvaavani ohjauksen saannin, jos tartun annettuun aiheeseen. Lähestyin uskonnollista kääntymistä lopulta etnografisin menetelmin todettuani, ettei TKU-arkisto tarjonnut riittävästi materiaalia eri kristillisissä liikkeissä tuotettujen kääntymiskertomusten vertailuun. Kenttätyö yllätti. Olin hämmentynyt haastateltavieni avoimuuden lisäksi siitä, että he kuvasivat kääntymyksiään usein varsin teorioista poikkeavilla tavoilla – varsin harvalla heistä tilanteeseen liittyi mitään dramatiikkaa. Lisäksi he mielellään painottivat kerronnassaan kääntymyksen jälkeistä elämäänsä. Kääntymys-gradu olisi saattanut jäädä kesken ilman Hannu-Pekka Huttuselta saamaani pelastavaa artikkelivinkkiä konversioteorioiden paradigman muutoksesta.
Kääntymyksen jälkeisen tilan, kristillisittäin ”uskon” ylläpidon kysymykset sekä kokemuksen ja tradition suhde tarjoutuivat luontevaksi jatkeeksi, kun jatko-opinnot alkoivat poltella. Graduaineistoa rakentaessani olin tutustunut myös silloin äskettäin Turkuun kotiutuneeseen uuskarismaattiseen Elämän Sana -seurakuntaan, josta tuli väitöskirjatutkimukseni kenttä. Pääsin töihin uskontotieteen assistentin sijaiseksi. Lauri Hongon professuuria hoitamaan palannut Aili Nenola kehotti minua kääntymään graduni toisena tarkastajana toimineen professori Nils G. Holmin puoleen ja pyytämään häntä ohjaajakseni uskontopsykologisen teemani vuoksi. Keräsin rohkeutta monta päivää ennen kuin tartuin luuriin ja soitin Åbo Akademiin Holmille pyytääkseni hänen ohjaavaa kättään. Suureksi helpotuksekseni hän suostui muitta mutkitta.
Toisen ohjaajani valintaan minulla ei ollut paljon sananvaltaa. Honko oli vähän myöhemmin tullut takaisin virkaansa toviksi ennen eläköitymistään, ja eräänä päivänä hän saapasteli assistentinhuoneeseeni, istahti ”asiakastuoliin” kirjoituspöytäni toiselle puolelle ja loihe lausumaan: ”Kuulepas, minä olen ajatellut, että voisin olla sinun toinen ohjaajasi.” Meni vähän aikaa ennen kuin hoksasin, millaiset kansainväliset hotshotit olin yllättäen saanut ohjaajikseni. Vuosien mittaan koettelin varmasti molempien kärsivällisyyttä hitaudellani. Ohjausta ja apua tuli kuitenkin kummaltakin tahoilta aina, kun rohkenin sitä pyytää.
Tärkeitä kontakteja ja vaikeuksia
Sekä perus- että jatko-opintoni kestivät päivätöiden ohessa niin pitkään, että on mahdotonta luetella tai oikeastaan edes muistaa kaikkia tiennäyttäjiä matkan varrelta. Perusopiskelijana merkityksellisiä muistijälkiä tutkijan roolista mieleeni jättivät varmasti esimerkiksi Anna-Leena Siikalan samanismi-kurssi ensimmäisenä opintovuotena, Olli Alhon ikivihreä pahan antropologia sekä Päivikki Suojasen (nyk. Antola) lingvistinen antropologia. Tärkeää oli myös oman alan kansainvälisyyden merkityksen ymmärtäminen. Jälkeenpäin ajatellen sillä alueella tärkeä kokemus oli toimiminen kurssiavustajana Lauri Hongon organisoimassa ensimmäisessä Folklore Fellows’ Summer School -tutkijakoulussa vuonna 1991.
Jatko-opintojen aikaan sijoittuvista tärkeistä yksittäisistä kontakteista voin tässä yhteydessä mainita vain muutaman. Yhdysvaltalainen folkloristi Elaine J. Lawless oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen tutkimuksillaan helluntailaisista naisista. Kun sain tilaisuuden ehdottaa ulkomaista vierailijaa, ei minun tarvinnut pitkään miettiä, kenet haluaisin kylään. Lawless otti äskettäin professorin tehtävässä aloittaneen Veikko Anttosen kutsun vastaan ja tuli keväällä 1998 pitämään pienelle mutta innokkaalle ryhmälle mahtavan uskontoetnografian kurssin. Vieras itse iloitsi erityisesti siitä, että sai nähdä Lauri Hongon ”livenä” sekä SKS:n pyhimmän, ja Tanssiteatteri Eri sai hänestä ikuisen ihailijan.
Toisena positiivisena kannustajana pidän uskontopsykologi David M. Wulffia, jonka kanssa sain keskustella tutkimusaiheestani hyvin varhaisessa vaiheessa Åbo Akademilla olleen seminaarin yhteydessä. Wulff oli niin ikään ennestään tuttu nimi paksusta tenttikirjasta, josta minun oli yhtenään keksittävä kysymyksiä opiskelijoille. Pohtimaani uskon ylläpidon problematiikkaa hän piti hyvänä näkökulmana, jota ei ollut tutkittu juuri lainkaan. Myöhemmin matkan varrella olen tavannut Wulffin uudelleen konferenssiyhteyksissä ja ihaillut aina hänen taitoaan kuunnella ja keskusteluttaa toista tutkimuksesta.
Kolmantena ”matkaoppaanani” mainitsen vielä brittiläisen uskontososiologin Paul Heelasin, jolle New Age -tutkijana ajatukset hyvinvoinnin, taloudellisen menestyksen ja uskonnon kytköksistä olivat ihan luonteva keskustelun aihe, kun hän vieraili luonamme ensimmäistä kertaa vuonna 2000. Menestysteologian legitimointi tutkimuskohteeksi oli silloin vielä jotenkin ongelmallista. Samaan ajankohtaan osunut Hilma af Klintin psykedeelinen näyttely Wäino Aaltosen museossa ilahdutti Heelasia valtavasti, ja joka symboli käytiin läpi tarkasti.
Erityisen kiitollinen kuitenkin olen Nisse Holmille, joka kehotti minua lähtemään uskontopsykologien konferenssiin Glasgowhun 2003 ja näin osoitti minulle sopivan viiteryhmän. Olin toki ehtinyt käydä seminaareissa ja kansainvälisissä konferensseissa jo 1996 lähtien, mutta Glasgow’n IAPR (International Association for the Psychology of Religion) oli oma lukunsa. Se oli ensimmäinen uskontotieteellinen konferenssini, jossa koin kuulijoiden ymmärtävän ajatuksiani ja kysymyksenasettelujani sekä esittävän relevantteja kommentteja tutkimuksen metodologiasta eikä vain ihmettelevän, ovatko karismaattiseen fundamentalistiseurakuntaan sitoutuneet tutkittavani mahdollisesti aivan järjiltään.
Vaikeudet ja epätoivo kuuluvat arvattavasti jokaisen doktorandin elämään tuon tuostakin tai ainakin jossain vaiheessa. Omalle kohdalleni osui muun muassa koulukuntaongelma, joka hankaloitti kaikkien niiden elämää, jotka eivät silloiseen kapeahkoon oikeaoppisuuteen sitoutuneet. Se oli raskasta aikaa oman tutkimuksen kannalta, mutta kaikesta jotain oppiikin, ja mikä ei tapa, se vahvistaa. Niin ikään monien assistenttien yhteinen vihollinen on liian nopeasti kuluva aika. Pienessä oppiaineessa assistentuuriin periaatteessa kuuluvat tutkimuskaudet olivat käytännössä mahdottomia. Onneksi olivat sentään kesälomat ja viikonloput… Apurahojen haku tutkimuskautta varten oli turhaa puuhaa, koska assistenttina ollaan jatko-opiskeluvirassa. Tosiasiallinen työn kuva oli kuitenkin ensisijaisesti kaikkea muuta kuin oman väitöskirjan tekoa. Muut tehtävät ajoivat aina edelle. Kun vihdoin sain Kordelinilta puolen vuoden apurahan, sain ensimmäistä kertaa jonkinlaisen kokonaisvaltaisemman otteen väitöskirjan tekemisestä. Lopulta toisen 5-vuotisen virkakauteni päätteeksi työ tuli valmiiksi.
Väittely ja työllistyminen
Sain esitarkastajikseni helluntai-karismaattisen kristillisyyden ja sosiaalipsykologisen uskonnon tutkimuksen asiantuntijat. Tarkalla lähiluvulla löysin Eila Helanderin ja Kari Vesalan esitarkastuslausunnoista jotain positiivistakin; aiheeni mainittiin olevan hyvä. Siispä ryhdyin remonttihommiin käsikirjoituksen kanssa.
Itse väitöstilaisuus tuntui lopulta aivan mahdolliselta selviytyä, olihan työ jo tehty. Karonkkaa stressasin paljon enemmän. Näin muun muassa painajaisunta karonkasta, joka ei loppunut ollenkaan. Aika väitöstilaisuudessa kului yllättävän nopeasti, enkä valitettavasti muista keskustelusta juuri mitään, vaikka keskityin siihen kaikin voimin ymmärtääkseni varmasti jokaisen kysymyksen. Mieleeni on jäänyt erityisesti vain se hetki, kun vastaväittäjäni Kari Vesala kaivoi pienen, huomattavan kuluneen näköisen Uuden testamentin esiin ja luki vahvistukseksi kommentilleen pätkän Matteuksen evankeliumia. Sanan lukua harvemmin tapahtuu uskontotieteen väitöstilaisuuksissa.
Väitöskirjan teema, uskonnollisen kokemisen ja kerronnan symbioosi, jatkuu tutkimuksessani. Liikun myös edelleen teeman kannalta hedelmällisellä karismaattisen kristinuskon kentällä, kristinuskon antropologian sekä uskonnollisen kielen ja kerronnan tutkimuksen parissa. Pian väittelyn jälkeen sain vuoden pestin Kirkon tutkimuskeskukseen NORFACE-hankkeessa ”What are the Impacts of Religious Diversity? Regions in Three European Countries Compared”, jonka Kimmo Ketola oli virittänyt saksalaisten ja slovenialaisten kollegojensa kanssa. Tehtäväni hankkeessa oli osallistua Suomen uskonnollisen kentän kartoitukseen kristillisten yhteisöjen osalta. Työllistymiseni ei suinkaan ole ollut katkeamatonta uraputkea, vaan välissä on ollut työttömyyskausia. Apurahatutkijana taas osa ajasta on mennyt uusien hakemusten tekemiseen, jolloin tutkimustulokset tuntuvat ikään kuin pakenevan.
Vuonna 2009 pääsin mukaan vastikään Nils G. Holmin seuraajaksi Åbo Akademin uskontotieteen professoriksi nimitetyn Peter Nynäsin uskontotieteen tutkimuksen huippuyksikön hankehakemukseen. Kun hakemus ”Post-secular Culture and Changes in Religious Landscape of Finland” meni kummallisten byrokraattisten kommellusten jälkeen yllättäen läpi, se tuntui varmasti kaikista suurin piirtein lottovoitolta. Olin aluksi vuoden 2010 ajan PCCR:n projektitutkijana. Juuri kun olin aikeissa ruveta neljännen ja itselleni viimeisen mahdollisen kerran rakentamaan tutkijatohtorihakemusta Suomen Akatemialle, sain hämmästyksekseni tietää kolmannen hakemukseni menneen läpi. Olin menossa flamencotreeneihin, kun kännykkä alkoi piipata onnitteluviestejä. En ymmärtänyt, mistä oli kysymys, ennen kuin joku tekstasi myös syyn onnittelulle. Vaikka tiesin, että valintoihin vaikuttavat tiedepoliittiset seikat ja Suomen Akatemian vuosikohtaiset esoteeriset painotukset ehkä enemmänkin kuin pelkkä hakemuksen tieteellinen sisältö, koin tulleeni vakavasti otetuksi tutkijaksi.
Mielenpainuvimpia hetkiä uskontotieteilijänä
Kosmopoliitin American Studies -ekspertin ja ystäväni kirjallisuustieteilijä Pirjo Ahokkaan vinkistä hankkiuduin United States Information Agencyn sponsoroimaan ja New York Universityn järjestämään kansainväliseen kesäkouluun ”Religions in America” vuonna 1998. Osallistujia oli 18 yhtä monesta eri maasta. Kurssin ohjelmaan kuului paitsi opetusta yliopistolla Manhattanin Greenwich Villagessa myös vierailuja lukemattomiin uskonnollisesti relevantteihin kohteisiin eri puolilla New Yorkia sekä retket Mid-Atlantic-seudulle sisällissodan tantereille ja Uuteen Meksikoon, jossa tutustuimme rajaseudun kulttuurihistoriaan ja hippihenkisiin New Age -virityksiin.
Jo edellä mainitsemani Glasgow 2003 oli avartava kokemus – löysin yhteisön, jossa puhuttiin samaa kieltä (enkä nyt tarkoita suinkaan huonoa englantia) ja johon oli helppo samastua. Vastaavaa olin kokenut joskus parhaimmissa folkloristikokouksissa: mutkattomuutta ja vastaanottavuutta. Toisella tavalla mieleenpainuva oli luentomatka Nousiaisiin. Olin saanut kutsun mennä puhumaan kansanomaisesta uskonnollisuudesta 850-vuotisluentosarjassa lokakuussa 2005. Paikalla oli puuhakkaan järjestäjän lisäksi kolme muuta kuulijaa, kaikki eläkkeellä olevia opettajia. Alustukseni kuitenkin viritti varsin antoisan keskustelun. Koska kohtelias puuhamies kuitenkin tunsi tarvetta hyvittää vaatimatonta yleisömenestystä, hän tuli vielä ystävällisesti pitämään minulle seuraa Nousiaisten raitille, jossa jouduin odottamaan seuraavaa bussia 45 minuuttia pimeässä syysyössä. Sain tietää kaikki Nousiaisten skandaalit.
Ehdottomasti mieleenpainuvaa on ollut myös kokemukseni vuoden 2012 Tukholman EASR-konferenssissa (European Association for the Study of Religions). Olin viattoman ilahtunut minulle ennestään tuntemattomalta Anne-Christine Hornborgilta saamastani kutsusta ruotsalaisten paneeliin ymmärtämättä lainkaan akateemisia taka-ajatuksia. Vaikka olinkin sinänsä tyytyväinen mukaan pääsystä, konferenssiesitelmän kirjoittaminen oli jälleen kerran kuin tervanjuontia – pointti puuttui melkein lähtöhetkeen asti. Vastaanotto sessiossa oli innostunut ja ystävällinen, ja yritin esittää vakuuttavasti omasta mielestäni mitättömän esitelmäni. Seuraavana aamuna Hornborg tuli kiittämään esitelmästä ja pyytämään minua oppilaansa Jessica Mobergin vastaväittäjäksi. Kutsun tarkoituksena olikin ollut se, että södertörniläiset halusivat tarkistaa, olenko sopiva suunniteltuun tehtävään! Aloin vihdoin ymmärtää, ettei konferensseissa tärkeintä välttämättä olekaan pilkun paikka omassa esitelmässä.
Kun sitten omassa oppiainekokouksessa tuskailin sitä, miten pelottavalta vastaväittäjän tehtävä minusta tuntui, muistutettiin minua huolettomasti siitä, että todennäköisesti väittelijää pelottaa vielä enemmän. Tosiaan!